Pian on viattomien lasten päivä. Päivä, jonka viettäminen perustuu raamatunhistorialliseen tapahtumaan, kun kuningas Herodes tapatti 14 000 pyhää pikkulasta Betlehemissä Jeesuksen syntymän tienoilla. Luku 14 000 on symbolinen, ei kirjaimellisesti tarkka luku. Tuota juhlaa on ortodoksisessa kirkossa vietetty jo 400-luvulta lähtien. Ruotsissa ja Suomessa viattomien lasten päivä oli ennen vuotta 1774 pyhäpäivä (neljäs joulupäivä), joten kauan se on ollut meidänkin maamme luterilaisessa kalenterissa.
Viime päivinä koko maailma on ajatellut viattomia lapsia myös amerikkalaisen Newtownin järkyttävien lapsimurhien kautta. Mutta kyllä me olemme saaneet kuulla mediasta monenlaisista lasten pahoinpitelyistä ja jopa murhista täällä omassa lintukodossammekin. Mutta joka tapauksessa pahuus tuli konkreettisella ja hirvittävällä tavalla läsnä olevaksi tuolla amerikkalaisessa koulussa. Amerikan historiassa on paljon väkivaltaa ja loppua ei näköjään näy - ainakaan jos on uskomista kansallisen kivääriyhdistyksen (NRA) johtomiestä, varapuheenjohtaja Wayne LaPierreä, joka sanoi äskettäin, että "kouluja voi suojella pahoilta asemiehiltä vain hyvillä asemiehillä". Huh!
Vuonna 1928 St.Louisissa syntynyt amerikkalainen kirjailija Maya Angelou eli Marguerite Annie Johnson koki myös omassa lapsuudessaan hirvittävää väkivaltaa. Kokemuksistaan hän julkaisi mm. omaelämäkerrallisen teoksen I Know Why the Caged Bird Sings (Tiedän, miksi häkkilintu laulaa).
Maya joutui jo kolmevuotiaana muuttamaan pois kotoaan vanhempiensa avioeron vuoksi ja joutui kotoa poissaolonsa aikana 7-vuotiaana kokemaan seksuaalista väkivaltaa. Hän koki myös tuon väkivallan tekijän väkivaltaisen kuoleman, kun hänen setänsä tappoi tämän. Kaikista näistä tapatumista johtuen hän traumatisoitui ja se ilmeni puhumattomuutena viiden vuoden ajan. Hirvittävä alku pienen ihmisen elämälle, mikä sitten tosin myöhemmin on tuonut meille monenlaista pohdittavaa ja luettavaa, kun hän on kirjoittanut kokemuksistaan ja elämästään runoja, muistelmia, näytelmiä, lastenkirjoja ja esseitä sekä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksia.Hän on joskus sanonut viisaasti:
"Jos saat, anna. Jos osaat, opeta."
Runoteoksessaan Just Give Me a Cool Drink of Water 'Fore I Die (Anna minulle kylmää vettä juodakseni ennen kuin kuolen) hän runossaan A Brave and Startling Truth (Uljas ja hätkähdyttävä totuus) kirjoittaa mm. näin:
"We must confess that we are the possible.
We are the miraculous, the true wonder of this world."
(vapaasti suomennettuna)
"Meidän on tunnustettava, että olemme mahdollisuus.
Olemme käsittämättömiä, tämän maailman todellinen ihme."
Olen itse aikaisemmassa leipätyössäni kohdannut myös tuollaisia Mayan kaltaisia lapsia. Monella tapaa rikkirevittyjä, hajotettuja ja traumatisoituja. Heidän elämänsä seuraaminen ja kanssakulkeminen koulussa oli välistä tuskaisaa, välistä haastavaa ja aina kovin surullista. Kuten jossain jupinassani mainitsin, työ parkkiinnutti minua kestämään kyllä aikuisten iskemät "veitset", mutta lasten kokemien kohtalojen osalta oli toisin. Kun kohtasin tuollaista suunnatonta pahuutta, jonka kohteeksi lapsi oli joutunut, tunsin suurta tuskaa, raivoa ja vihaa.
Usein jouduin silloin pohtimaan ihmisten vanhemmuutta. Miksi lapsi oli saanut tuollaiset vanhemmat? Miksi lapsi ei saanut olla lapsi? Miksi tuollaiset vanhemmat ovat tehneet lapsia? Miksi, miksi, miksi? En löytänyt yleensä vastauksia noihin kysymyksiini ja se lisäsi tuskaa ja pahaa oloa. Yritin opetella laittamaan asioita omiin "lokeroihinsa", unohtamaan ne ja vaihtamaan roolini "työ-minusta" toisenlaiseksi "koti-minäksi". Kun otin kotona puvun takin ja kravatin, univormun, pois ja laitoin päälleni oman "kotisika-asun", toivon pahojen asioiden jäävän "naulakkoon". Ei se kuitenkaan aina auttanut. Siksi kai minusta tuli tällainen, kun olen, ja elämäni on kulkenut sillä tavalla, kun on kulkenut. Ei aina helpointa tietä minulle eikä läheisellenikään.
Mutta opin tuon kautta myös paljon. Minusta tuli työssäni lähes kiihkomielinen lasten puolustaja. Lasten etu oli aina Nr. 1, mikään ei saanut, eikä mennyt sen ohi. Ei vanhempien etu, ei opettajien etu, ei koulun etu, eikä edes oma etu. Sekin saattoi aiheuttaa joskus ongelmia, mutta niitä piti aina yrittää ratkaista ja toki niin yritin. Joskus onnistuin, joskus en. Vanhemmuus oli kuitenkin usein ylittämätön asia. Se voitti yleensä kaiken - järjen ja todellisuudenkin. Ja jälleen ajattelin: "Mitä tuo lapsi oli tehnyt, että sai tuollaiset vanhemmat?" Väärä ajatus, nyt sen tiedän.
Lapsi rakastaa varmaan aina - ainakin pienenä - vanhempiaan, isää ja äitiä. Rakastaa, vaikka olisivat millaisia. Huonokin isä tai äiti on usein se rakas oma isä tai rakas oma äiti, jota me muut emme aina huomaa, emmekä tajua. Meidän toimintatapamme vain eivät noissa tilanteissa aina huomioi tätä tosiseikkaa. Me koemme asiat tosin ja toimimme niiden tosiasioiden tai oletusten mukaan. Myös vanhemmat toimivat väärin. He eivät myöskään usein tajua oman lapsensa suurta rakkautta heitä kohtaan. Tai heillä ei ole kykyä ymmärtää sitä.
Mitä me sitten teemme - erotamme lapset vanhemmistaan, hajotamme perheet, luomme uutta tuskaa ja hätää, kun emme muutakaan osaa, emme voi, emmekä tiedä.
Miten sitten pitäisi toimia, jotta tekisimme oikein? Ei minulla ole siihen mitään neuvoa. Kirjoitan tätä jupinaani varmaan juuri siksi, että olin silloin ja olen yhä neuvoton ja tuskainen. En osannut aina toimia oikein. Jos tein noin, lapsi kärsi, jos tein toisin, lapsi kärsi siitäkin - mitä siis olisi pitänyt tehdä. Yhä tänäänkin samaan asiaan varmasti törmätään lukuisissa kouluissa, päiväkodeissa, kerhoissa ja paikoissa, jossa lapset ovat, toimivat ja elävät. Nykyajan elämän kovuus vain lisää noita ongelmia. Taloudellinen ahdinko pahenee, perheväkivalta lisääntyy, pahoinvointi kasvaa. Ihmiset tekevät äärimmäisiä tekoja suunnattomassa hädässään, yhteiskunta kauhistelee eikä osaa tehdä mitään. Kirkkokin katsoo usein sivusta ja on avuton.
Ei minullakaan ole siihen lääkettä, mutta josko voisimme lievittää sitä vaikka välittämällä. Välittämällä toisistamme, läheisistämme, ystävistämme, naapureistamme - jopa niistä joita emme tunne, mutta joiden näemme elävän tuossa kurimuksessa. Maailma on muuttunut kylmemmäksi. Emme enää välitä toisistamme samoin kuin ennen. Aiemmin asuttiin pienemmissä yhteisöissä, tunsimme toisiamme paremmin ja pidimme huolta tosistamme. Nyt olemme kaupunkien kerrostaloslummeissa, emme usein tunne tai edes tervehdi naapuriamme, joka asuu aivan seinämme takana. Tähän pitäisi saada muutos. Aloita sinäkin se pienestä: tervehdi naapuriasi, kysy häneltä, kuinka hän voi, kutsu kahville, tutustu, auta.
Pienistä puroista tulee suuri joki. Auttamalla yhtä, saatat saada hänessä aikaan samanlaisen reaktion, hänkin auttaa toista ja hyvä etenee, kasvaa ja toivottavasti tuo joskus eteemme hyvän tuloksen. Auttaa voi myös monella muullakin tavalla. Lahjoittamalla rahaa erilaisiin keräyksiin, hyväntekeväisyyteen, menemällä vapaaehtoistyöhön sairaaloihin, lastenkoteihin, vanhainkoteihin, moniin paikkoin: ulkoiluttamaan vanhuksia, olemaan heille seurana, puhekumppanina, kuuntelijana, hoitamaan lapsia, viemään köyhemmille perheille itseltään käyttämättä jääneitä tavaroita, leluja, mitä vain. Tekemällä jotain, ei ihmettelemällä ja kauhistelemalla, vaan toimimalla. Vain näin voimme auttaa näitä tämän maailman mahdollisuuksia, todellisia ihmeitä - lapsia ja siinä ohessa itseämmekin.
HAP
happy
Viime päivinä koko maailma on ajatellut viattomia lapsia myös amerikkalaisen Newtownin järkyttävien lapsimurhien kautta. Mutta kyllä me olemme saaneet kuulla mediasta monenlaisista lasten pahoinpitelyistä ja jopa murhista täällä omassa lintukodossammekin. Mutta joka tapauksessa pahuus tuli konkreettisella ja hirvittävällä tavalla läsnä olevaksi tuolla amerikkalaisessa koulussa. Amerikan historiassa on paljon väkivaltaa ja loppua ei näköjään näy - ainakaan jos on uskomista kansallisen kivääriyhdistyksen (NRA) johtomiestä, varapuheenjohtaja Wayne LaPierreä, joka sanoi äskettäin, että "kouluja voi suojella pahoilta asemiehiltä vain hyvillä asemiehillä". Huh!
Vuonna 1928 St.Louisissa syntynyt amerikkalainen kirjailija Maya Angelou eli Marguerite Annie Johnson koki myös omassa lapsuudessaan hirvittävää väkivaltaa. Kokemuksistaan hän julkaisi mm. omaelämäkerrallisen teoksen I Know Why the Caged Bird Sings (Tiedän, miksi häkkilintu laulaa).
Maya joutui jo kolmevuotiaana muuttamaan pois kotoaan vanhempiensa avioeron vuoksi ja joutui kotoa poissaolonsa aikana 7-vuotiaana kokemaan seksuaalista väkivaltaa. Hän koki myös tuon väkivallan tekijän väkivaltaisen kuoleman, kun hänen setänsä tappoi tämän. Kaikista näistä tapatumista johtuen hän traumatisoitui ja se ilmeni puhumattomuutena viiden vuoden ajan. Hirvittävä alku pienen ihmisen elämälle, mikä sitten tosin myöhemmin on tuonut meille monenlaista pohdittavaa ja luettavaa, kun hän on kirjoittanut kokemuksistaan ja elämästään runoja, muistelmia, näytelmiä, lastenkirjoja ja esseitä sekä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksia.Hän on joskus sanonut viisaasti:
"Jos saat, anna. Jos osaat, opeta."
Runoteoksessaan Just Give Me a Cool Drink of Water 'Fore I Die (Anna minulle kylmää vettä juodakseni ennen kuin kuolen) hän runossaan A Brave and Startling Truth (Uljas ja hätkähdyttävä totuus) kirjoittaa mm. näin:
"We must confess that we are the possible.
We are the miraculous, the true wonder of this world."
(vapaasti suomennettuna)
"Meidän on tunnustettava, että olemme mahdollisuus.
Olemme käsittämättömiä, tämän maailman todellinen ihme."
Olen itse aikaisemmassa leipätyössäni kohdannut myös tuollaisia Mayan kaltaisia lapsia. Monella tapaa rikkirevittyjä, hajotettuja ja traumatisoituja. Heidän elämänsä seuraaminen ja kanssakulkeminen koulussa oli välistä tuskaisaa, välistä haastavaa ja aina kovin surullista. Kuten jossain jupinassani mainitsin, työ parkkiinnutti minua kestämään kyllä aikuisten iskemät "veitset", mutta lasten kokemien kohtalojen osalta oli toisin. Kun kohtasin tuollaista suunnatonta pahuutta, jonka kohteeksi lapsi oli joutunut, tunsin suurta tuskaa, raivoa ja vihaa.
Usein jouduin silloin pohtimaan ihmisten vanhemmuutta. Miksi lapsi oli saanut tuollaiset vanhemmat? Miksi lapsi ei saanut olla lapsi? Miksi tuollaiset vanhemmat ovat tehneet lapsia? Miksi, miksi, miksi? En löytänyt yleensä vastauksia noihin kysymyksiini ja se lisäsi tuskaa ja pahaa oloa. Yritin opetella laittamaan asioita omiin "lokeroihinsa", unohtamaan ne ja vaihtamaan roolini "työ-minusta" toisenlaiseksi "koti-minäksi". Kun otin kotona puvun takin ja kravatin, univormun, pois ja laitoin päälleni oman "kotisika-asun", toivon pahojen asioiden jäävän "naulakkoon". Ei se kuitenkaan aina auttanut. Siksi kai minusta tuli tällainen, kun olen, ja elämäni on kulkenut sillä tavalla, kun on kulkenut. Ei aina helpointa tietä minulle eikä läheisellenikään.
Mutta opin tuon kautta myös paljon. Minusta tuli työssäni lähes kiihkomielinen lasten puolustaja. Lasten etu oli aina Nr. 1, mikään ei saanut, eikä mennyt sen ohi. Ei vanhempien etu, ei opettajien etu, ei koulun etu, eikä edes oma etu. Sekin saattoi aiheuttaa joskus ongelmia, mutta niitä piti aina yrittää ratkaista ja toki niin yritin. Joskus onnistuin, joskus en. Vanhemmuus oli kuitenkin usein ylittämätön asia. Se voitti yleensä kaiken - järjen ja todellisuudenkin. Ja jälleen ajattelin: "Mitä tuo lapsi oli tehnyt, että sai tuollaiset vanhemmat?" Väärä ajatus, nyt sen tiedän.
Lapsi rakastaa varmaan aina - ainakin pienenä - vanhempiaan, isää ja äitiä. Rakastaa, vaikka olisivat millaisia. Huonokin isä tai äiti on usein se rakas oma isä tai rakas oma äiti, jota me muut emme aina huomaa, emmekä tajua. Meidän toimintatapamme vain eivät noissa tilanteissa aina huomioi tätä tosiseikkaa. Me koemme asiat tosin ja toimimme niiden tosiasioiden tai oletusten mukaan. Myös vanhemmat toimivat väärin. He eivät myöskään usein tajua oman lapsensa suurta rakkautta heitä kohtaan. Tai heillä ei ole kykyä ymmärtää sitä.
Mitä me sitten teemme - erotamme lapset vanhemmistaan, hajotamme perheet, luomme uutta tuskaa ja hätää, kun emme muutakaan osaa, emme voi, emmekä tiedä.
Miten sitten pitäisi toimia, jotta tekisimme oikein? Ei minulla ole siihen mitään neuvoa. Kirjoitan tätä jupinaani varmaan juuri siksi, että olin silloin ja olen yhä neuvoton ja tuskainen. En osannut aina toimia oikein. Jos tein noin, lapsi kärsi, jos tein toisin, lapsi kärsi siitäkin - mitä siis olisi pitänyt tehdä. Yhä tänäänkin samaan asiaan varmasti törmätään lukuisissa kouluissa, päiväkodeissa, kerhoissa ja paikoissa, jossa lapset ovat, toimivat ja elävät. Nykyajan elämän kovuus vain lisää noita ongelmia. Taloudellinen ahdinko pahenee, perheväkivalta lisääntyy, pahoinvointi kasvaa. Ihmiset tekevät äärimmäisiä tekoja suunnattomassa hädässään, yhteiskunta kauhistelee eikä osaa tehdä mitään. Kirkkokin katsoo usein sivusta ja on avuton.
Ei minullakaan ole siihen lääkettä, mutta josko voisimme lievittää sitä vaikka välittämällä. Välittämällä toisistamme, läheisistämme, ystävistämme, naapureistamme - jopa niistä joita emme tunne, mutta joiden näemme elävän tuossa kurimuksessa. Maailma on muuttunut kylmemmäksi. Emme enää välitä toisistamme samoin kuin ennen. Aiemmin asuttiin pienemmissä yhteisöissä, tunsimme toisiamme paremmin ja pidimme huolta tosistamme. Nyt olemme kaupunkien kerrostaloslummeissa, emme usein tunne tai edes tervehdi naapuriamme, joka asuu aivan seinämme takana. Tähän pitäisi saada muutos. Aloita sinäkin se pienestä: tervehdi naapuriasi, kysy häneltä, kuinka hän voi, kutsu kahville, tutustu, auta.
Pienistä puroista tulee suuri joki. Auttamalla yhtä, saatat saada hänessä aikaan samanlaisen reaktion, hänkin auttaa toista ja hyvä etenee, kasvaa ja toivottavasti tuo joskus eteemme hyvän tuloksen. Auttaa voi myös monella muullakin tavalla. Lahjoittamalla rahaa erilaisiin keräyksiin, hyväntekeväisyyteen, menemällä vapaaehtoistyöhön sairaaloihin, lastenkoteihin, vanhainkoteihin, moniin paikkoin: ulkoiluttamaan vanhuksia, olemaan heille seurana, puhekumppanina, kuuntelijana, hoitamaan lapsia, viemään köyhemmille perheille itseltään käyttämättä jääneitä tavaroita, leluja, mitä vain. Tekemällä jotain, ei ihmettelemällä ja kauhistelemalla, vaan toimimalla. Vain näin voimme auttaa näitä tämän maailman mahdollisuuksia, todellisia ihmeitä - lapsia ja siinä ohessa itseämmekin.
Kiitoksia tästä kirjoituksesta. Olen yrittänyt toimia näin, ja monesti saanut kuulla olevani hölmö ja tappelevani tuulimyllyjä vastaan. On kuitenkin hienoa tietää, että en ole ainakaan ainoa. Mielestäni hyvyys voi levitä siinä kuin pahuuskin, jos ihmiset ruokkivat hyvää, eivätkä pahaa. Yritän jaksaa auttaa ihmisiä, veljiäni jälleen vuonna 2013. Se on vaikein uudenvuodenlupaus, mutta varmasti sen arvoinen.
VastaaPoistaLasten hätä oikeasti raastaa sydäntä. Vaikkei itselläni ole lapsia, niin olen silti vähitellen tullut tuohon samaan tulokseen kuin Sinä, eli lasten etu on _kaikkein_ tärkein. En voi sille mitään, että minua kylmää kun ihan tavallisissa, hyvissäkin, parisuhteissa olevat vanhemmat suunnittelevat eroavansa, kun ei vaan ole sitä "intohimoa" enää. Lapsilta viedään todella kepein perustein toinen vanhempi pois päivittäisestä elämästä. Viikonlopputapaamiset eivät ole sama asia kuin jaettu arjen elämä! Ja siis tätä tapahtuu nk. "normaaleissa" perheissä! Tätä ei vielä edes pidetä ongelmana, vaan juuri kuten sanoin, normaalina ja ihan hyväksyttävänä.
VastaaPoistaSitten tuosta yhteisöllisyydestä. Ikävä kyllä se on vaikeaa. Se on vaikeaa, koska yhteisöllisyyden hyvät puolet (välittäminen, kahvittelu, lapsille annettavat lahjat, hauskat asiat) ollaan valmiita ottamaan vastaan, mutta huonoja ("kyttäys", yhteydenotot sossuun jos lapsi voi pahoin yms.) ei. Kuvitellaan, että yhteisöllisyys voi olla vain sitä, että meillä kaikilla on kivaa, naapurin mummut ja papat antavat lapsille karkkia, ovat lapsenvahteina, kertovat tarinoita. Kuitenkin yhteisöllisyyteen kuuluu myös se toinen puoli. Vanhat, jotka kurkkivat verhojen raosta, kun taloyhtiön pihaan ajaa auto, ihmiset jotka soittavat sossuun kun näkevät juopon raahaavan lasta. Pitäisi siis päättää haluammeko me oikeasti olla yhteisöllisiä, niin että siihen kuuluu myös ne asiat, jotka meitä harmittavat, vai haluammeko edelleen jatkaa elämäämme omissa lokeroissamme? Kakkua ei voi syödä ja säästää.
Ihmiset todella huonosti nykyisin sietävät sitä, että heidän "asioihinsa puututaan". Puuttua saa, jos se tarkoittaa vaikka rahalahjojen antamista. Mutta jos sanot ihan vaikka sukulaoselle, että onko sinusta tuo teidän petteri ollut viime aikoina masentuneen oloinen, niin tullaan silmille ja syytetään, että tässä nyt ollaan leimaamassa huonoiksi vanhemmiksi. Edes isovanhemmat eivät nykyisin uskalla puhua huolistaan, mitä lapsenlapsiin tulee, kun pelkäävät lasten tai vävyjen+miniöiden pyrjähtävän ja sitten tulee rangaistukseksi se, ettei lastenlasten anneta vähään aikaan tavata isovanhempia.
Noin muuten en osaa kyllä sanoa että ajat olisivat tästä huononneet. Paljon puhutaan työelämän koventumisesta, mutta muistini mukaan ihmisillä ei koskaan aiemmin ole ollut näin paljon vapaa-aikaa käsissään ja keinoja viihdyttää itseään.
T: Leena Parantainen