torstai 29. elokuuta 2013

84. Ortodoksisen emigrantin tie palatsista sikalaan

Tsaarin hallitseman ortodoksisen Venäjän valtiollinen sortuminen ja bolševistisen Neuvostoliiton uusien vallanpitäjien asenne uskontoa kohtaan aiheutti Venäjän vallankumouksen jälkeisinä vuosina paljon siirtolaisuutta ja pakolaisuutta pois Neuvosto-Venäjältä, Neuvostoliittoa edeltävästä valtiosta.

Paljon näitä ortodoksisia emigrantteja, pääosin venäläiseen sivistyneistöön ja useat heistä vielä jotenkin hallitsijasukuun tiukemmin tai löysemmin kuuluneita ihmisiä meni Keski-Eurooppaan, mm. Ranskaan ja sen pääkaupunkiin Pariisiin, mutta myös Yhdysvaltoihin ja jopa Kiinaan. Jonkin verran heitä tuli myös Suomeen. Tämä jupina on yksi kertomus tällaisen emigranttipakolaisen erikoisesta elämästä täällä Suomessa.
Mikkelin ortodoksinen hautausmaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Monen emigrantin elämä omassa maassaan oli ollut suojattua ja omalla tavallaan melko rajattua. Heidän ei tarvinnut hoitaa ns. normaaleja arkisia asioita. Niitä varten olivat palvelijat, jotka hoitivat kaikki käytännön asiat lastenhoidosta ja ruuanlaitosta, sen tarjoilusta, ruuan ostamisesta alkaen aina itsestään huolehtimiseen saakka. Jopa pukeutumisessa palvelijat auttoivat, kuten myös tietysti naisilla hiusten laitossa ja lukuisissa muissa arkisissa asioissa.

Siksi voi vain kuvitella, miten tuollaiseen elämään kasvaneiden ja siihen tottuneiden ihmisten elämä uudessa maassa oli vaikeaa. Kaikki piti nyt tehdä itse ja kaikki palvelut maksoivat aivan eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmassa kotimaassa ylhäiset ihmiset omalla tavallaan "riistivät" taloudellisessa mielessä köyhempiään mm. maksamalla heille kehnoa palkkaa ja näin he saivat kaiken loiston halvalla. Näiden ylhäisten aatelisten oman suvun aseman tai naimakauppojen myötä hankittu omaisuus oli usein valtavan suuri ja heillä oli varaa vaikka mihin, joskus jopa elämiseen yli varojensa.

Tilanne uudessa kotimaassa oli tältäkin osin melkoista oikean, todellisen elämän opettelua. Rahaa oli loppujen lopuksi rajoitetusti, koska kaikkea omaisuutta ja etenkään sen tuottavaa osaa ei saatu mukaan, pelkästään rahaa, koruja ja muita arvoesineitä. Kun samalla oli totuttu elämään "leveästi", raha ei riittänyt pitkään eikä etenkään kaikkeen. Näin kävi lopulta myös ruhtinatar Natalia Lopouchin-Demidoffin (1886 - 1957) elämässä.
Ruhtinatar Natalia Lopuchin-Demidoffin hauta Mikkelin ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Ruhtinattaren elämä Suomessa alkoi kuten melko monen muunkin: ensin he siirtyivät pakoon Venäjän vallankumousta Suomen puolelle mm. Terijoelle tai muualle Suomenlahden huvila-alueille, he saivat siellä alkuun ns. Nansenin passit ja myöhemmin heistä tuli Suomessa maan kansalaisia.

Jossain on sanottu, että tällaisia pakolaisia olisi ollut alkuaan noin puolitoista miljoonaa henkeä jakaantuneena eri puolille maailmaa. Osa selvisi runsaan alkupääoman, laajan sivistyksen ja hankitun hyvän kielitaidon turvin, osa ei. Suurin osa kuitenkin selvisi omalla tavallaan, omilla henkisillä voimavaroillaan, omalla ortodoksisella uskollaan ja kaikissa - hurjissakin - olosuhteissa he säilyttivät aristokraattisen olemuksensa ja arvokkuutensa. Niin myös ruhtinatar Natalia Lopuhin-Demidov (Лопухин-Демидов), jonka sunkunimestä käytettiin tuolloin senaikaista muotoa Lopouchin-Demidoff.

Ruhtinatar kuului varakkaaseen Naryškinin sukuun, jossa ruhtinattaren isä oli tsaarin kamariherra Dmitri Konstantinovit
š Naryškin (Нарышкин). Hän ei ollut aatelinen, mutta hovin arvostettuna virkamiehenä rikas kuitenkin. Naryškinin suku liittyi tsaarien Romanovien sukuun, kun yksi suvun naisista oli 1600-luvulla saatu naimisiin tsaari Aleksei Mihailovitš Romanovin kanssa.

Myöhempi ruhtinatar Natalian puoliso, ruhtinas Alexander Lopuhin-Demidov oli äveriään suvun jälkeläinen, joka mm. palveli everstinä samassa Chevaljer-kaartissa kuin meidän kaikkien tuntema suomalainen C.G.E. Mannerheim, hän tosin silloin majurina. Kumpikin mies liittyi ruhtinattaren elämään monin tavoin.

Demidovien suku omisti laajoja maa-alueita ja tehtaita ympäri laajan Venäjänmaan, mm. sokeritehtaita Ukrainassa. Naimisiin mennessä ruhtinas oli 32-vuotias ja ruhtinatar vain 17. Melkoinen ikäero, mutta ei epätavallista tuohon aikaan Venäjällä.

Myös ruhtinaan suku liittyi Romanovien hallitsijasukuun ja heillä aatelisina ja sukulaisina oli oikeus käyttää ruhtinaan arvoa ja Romanovien vaakunaa. Vuonna 1904 häät järjestettiin Ukrainassa sijaitsevassa Demidovien palatsissa todella suurellisin menoin. Joidenkin tarinoiden mukaan tietkin oli päällystetty valkoisiksi tehtaan omalla kristallisokerilla, vieraina oli tuhat ihmistä ja morsiamella oli yllään miljoonien ruplien arvoiset korut ja vaatteet.

Ruhtinattaren elämä tuosta eteenpäin oli yltäkylläisyyden täyttämää aatelisen elämää, matkustelua Euroopassa ja juhlia juhlien perään. Kesät perhe vietti usein Viipurin pitäjän Talissa, jossa he omistivat laajoja alueita ja kartanoita.

Ennen vallankumousta ruhtinatar ennätti synnyttää kuusi lasta, kuusi poikaa, joista nuorin kuoli varsin pienenä. Kun tsaari Nikolai II luopui valtaistuimestaan vuonna 1917 eversti Demidov erosi rykmentin komentajan tehtävistä ja bolševikkien valtaan noustua perhe ryhtyi valmistelemaan pakoa kaiken sen aikaisen sekasorron keskellä. Mihinkään ei oltu oikein osattu varautua ja varustautua. Monenlaista turhaakin tavaraa pakattiin mukaan ja perhe siirtyi erilaisten manooverien jälkeen Suomen Karjalaan.

Tilanne Talissakin alkoi muuttua ja käydä perheelle vaaralliseksi. Siksi perhe suunnitteli siirtymistä uuteen paikkaan ja siinä tarkoituksessa vierailtiin Mikkelin lähistöllä sijaitsevassa Anttolassa, jonne sitten muutto tapahtuikin vuoden 1917 kaaoksessa, nykyiseen Anttolan hoviin, jonka ruhtinas osti.

Mukaan otettu omaisuus oli valtava: mm. huonekaluja, eläimiä, palvelusväkeä, jotka kaikki lastattiin lotjiin ja kaikki kuljetettiin vesitse Saimaan äärellä olevaan Anttolaan. Kerrotaan, että lotjia olisi ollut noin 30 kappaletta. Ja jos verrataan perheen omaisuuden määrää, sen aikaisen "tavallisen" perheen normaali omaisuus olisi mahtunut hyvin yhden lotjan nurkkaukseen.

Lapsista kolme lähetettiin Englantiin kalliiseen sisäoppilaitokseen ja muut kaksi tulivat Anttolaan, jossa toki vanhemmatkin pojat usein vierailivat. Hovin maille rakennettiin hulppea asuinrakennus, joka tosin sitten joskus 1940-luvulla valitettavasti purettiin. Kymmenille ravi- ja ratsuhevosille tarvittiin tallit, palvelusväelle majoitustilat ja vieraille omat tilansa. Rahaa käytettiin valtaisasti ja kursailematta, kuten aiemmassa elämässä oli totuttu.

On kerrottu tarinaa, että Demidovien olisi ollut tarkoitus tiedustella ja valmistella itse tsaari Nikolain ja hänen perhensä siirtymistä Suomeen ja mahdollisesti juuri Anttolaan. Voi olla, että tarinalla on jotain totuudellistakin pohjaa, mutta tsaari ei joka tapauksessa koskaan ennättänyt paeta Venäjältä, kun hänet sitten perheineen murhattiin raa'asti.

Demidovien rahat alkoivat melko nopeasti huveta. Taito säästää puuttui. Taito tehdä asioita edullisesti ja halvalla puuttui. Ympäristön ihmiset "kuppasivat" rahaa rikkailta venäläisiltä joka käänteessä. Vuonna 1919 Demidovit saivat Suomen kansalaisuuden, mutta he odottivat kiihkeästi paluuta entiseen kotimaahansa. Taloudelliset vaikeudet vyöryivät vauhdilla päälle ja pian koko tila oli ulosmittauksessa. Perhe sai asua Anttolassa aina vuoden 1920 syksyyn saakka ja sen jälkeen seurasi muuttoja ja muuttoja muuttojen perään. Perhe ei kyennyt muuttamaan tapojaan ja rahat eivät riittäneet enää elämiseen, ei ainakaan sellaiseen ylelliseen elämiseen, johon he olivat tottuneet. Odotettiin kiihkeästi paluuta Venäjälle ja omaisuuden palauttamista, siksi ei ehkä välitettykään säästämisestä. Rahaahan oli - mutta se oli kaoottisella Venäjällä.

Sitten seurasi muutto Ranskaan sukulaisten luo, rahojen loppuminen sielläkin ja paluu Suomeen ja Taliin vuonna 1923 ja sieltä Mikkeliin, missä loputkin arvokkaat sukukalleudet pantattiin halvalla ja hävitettiin sen tien. Perhe ajautui lopulta jopa köyhäinhoitolautakunnan asiakkaiksi ja elämää jatkettiin täysin erilaisissa puitteissa, mihin oli totuttu. Kotona hoidettiin kanoja, lehmää ja elämän jatkuminen oli kiinni avustuksista. Mutta paikkakuntalaisten kateus ja pahantahtoisuus lopetti pian senkin ja lautakunta totesi, että tulette varmasti toimeen omillanne ja etsikää halvempi asunto. Jopa kunnalliseen laitoshoitoon siirtämistä harkittiin, mutta siitä kuitenkin luovuttiin.

67-vuoden ikäisenä ruhtinas kuoli tapaturmaisesti vuonna 1937. Sota oli ihan ovella ja vuonna 1939 jouduttiin evakkoon. Ruhtinatar Natalia Demidov palasi jälleen Mikkelin seudulle, jonne hänet "ryssän akkana" alkuperäisväestön nenän nyrpistelyistä huolimatta majoitettiin kuten muutkin Karjalan evakot paikallisiin taloihin.

Elämä tuosta eteenpäin oli omin avuin selviämistä vieraassa ympäristössä, vieraissa paikoissa ja vielä osin vihamielisesti suhtautuvien ihmisten parissa ja täysin virkakoneiston ja sen byrokratian armoilla.

Sodan jälkeisinä vuosia ruhtinattaren pojat muuttivat ulkomaille kahden jäädessä Suomeen. Toinen heistä oli haavoittunut sodassa ja muutti venäläisen sukunimensä suomalaiseksi. Äiti - aikaisempaan loistoon tottunut ruhtinatar - asui ensin maitohuoneessa, sitten myllytuvassa ja sitten vielä pienessä 15 neliön saunatuvassa. Hän muutti nöyrästi sinne, mihin kulloinkin käskettiin.


Noille ajoille sattuu myös yksi vaikuttava tapahtuma ruhtinattaren elämässä: marsalkka Mannerheimin tapaaminen. Hehän olivat tunteneet toisensa jo loiston ja Venäjän hovin aikoihin Pietarissa. Kerran ruhtinatar vieraili Mannerheimin Päämajassa tuoden ylipäällikölle vähillä rahoilla ostetun kukkakimpun ja tällä tavalla hänen elämän kaarensa liittyy vähäisellä tavalla minunkin elämääni, koska toimin sitten paljon, paljon myöhemmin tuossa samassa rakennuksessa, nykyisessä Päämajakoulussa rehtorina kaksikymmentä vuotta ja tutustuin sinä aikana myös ihmisiin, jotka tunsivat ja olivat tavanneet niin Mannerheimin kuin ruhtinattaren.

Tuo ruhtinattaren sodan aikainen vierailu poiki vielä ainakin yhden toisenkin tapaamisen, jolloin ruhtinatar sai vielä kerran olla oikea ruhtinatar marsalkan seuralaisena hänen tarjoamallaan lounaalla. Sen hän tekikin tavoilleen uskollisena ja tuonaikainen elämäntilanne erikoisesti huomioiden.

Ruhtinatar Natalia auttoi suomalaista sotaväkeä venäläisten sotavankien käsittelyssä ja jopa joskus Päämajankin väkeä ranskan kielen kiemuroissa ja haaveili paluusta Venäjälle ja ilmoitti jopa päällystävänsä Visulahden myllyn ja Mikkelin välisen tien, kunhan kohta pääsee takaisin ja saa valtavan omaisuutensakin takaisin. Asumista hän jatkoi piikojen ja palkollisten kanssa ahtaassa kanalassa, jonka oven korkeus oli vain noin metrin.

Noihin aikoihin alkoi hieman pilkottaa valoakin, kun yksi pojista otti yhteyttä ja kaupunkilaisetkin kiinnostuivat ruhtinattaren auttamisesta. Tosin auttaminen sai hieman outoja piirteitä, kun mikkeliläiset hienostorouvat vierailivat ruhtinattaren luona ja veivät viemisenä - ei hänelle tarpeellista leipää - vaan ruhtinattaren arvon mukaisesti - viinipullon. Kaupunginjohtajakin näytti ruhtinatarta lehmineen ja kanoineen vierailleen nähtävyytenä, ja se teki vierailijoihin kuulemma suuren vaikutuksen.

Suurta lohtua kaiken tämän keskellä toi ystävyys paikallisen Karjalasta Mikkeliin siirtyneen ortodoksisen kirkkoherran ja hänen perheensä kanssa. Siellä ruhtinatar saattoi myös puhua venäjää, omaa äidinkieltään. Hän kulki aina ja kaikkialla ylväsryhtisenä, vaatetus oli vaatimatonta, mutta siistiä. Uljas ryhti ja loistokkaat silmät - niin kerrottiin - voittivat ankean pukeutumisen tuskan.

Omien poikien hätä äidin tilasta lisääntyi, kun osa heistä löysi hänet  Mikkelistä ja kymmenen vuoden päästä pääsi tapaamaan häntä. Yksi pojista pyysi äitiään muuttamaan Amerikkaan, mutta ruhtinatar kieltäytyi. Kaikki pojat eivät kuitenkaan saaneet edes tietoa äitinsä elossa olosta. Nuorin elossa oleva poika tapasi äitinsä vasta hautajaisissa, vaikka hän asui Suomessa.

Ruhtinattaren elämä oli siis varsin köyhää ja karua. Tuon ajan sosiaali-ihmisten asiakirjoista selviää, että hän eli lähes nälkäkuoleman partaalla aivan hirvittävissä oloissa: kylmässä huoneessa, jonka katto vuosi. Saatu avustus meni pääasiassa lehmän ruokaan ja siksi oma olotila sen kun huononi ja sosiaalitarkastajat pohtivat ruhtinattaren sijoittamista kunnalliskotiin, mutta ruhtinatar kieltäytyi ehdottomasti menemästä vaivaistaloon.

Olot huononivat vielä, kun hän joutui muuttamaan kanalasta sikalan keittiöön, joka pian todettiinkin ihmisasunnoksi kelpaamattomaksi maalattialla ja muuripadalla varustetuksi synkäksi loukoksi. Pian seurasi holhouksen alaiseksi joutuminen ja pakkosiirto kunnalliskotiin, sitten pako sieltä ja asettuminen vuokra-asuntoon, josta savolaisisännät perivät kiskurivuokraa tältä entiseltä rikkaalta, nyt rutiköyhältä ruhtinattarelta.

Muuttoja seurasi useita ja olot vaihtelivat. Mutta ruhtinattaren elämänfilosofia pysyi: hän halusi tulla toimeen omillaan ja ulkopuolista apua hän otti vastaan vain äärimmäisessä hädässä. Ortodoksisuus säilyi, mutta se ei koko elämän aikana ollut mitään palavaa uskoa, vaan turvallisuutta ja pysyvyyttä tarjoava elämäntapa sekin.

Lukuisista sairauksista ja hirvittävistä elinolosuhteista huolimatta hän eli kauan. Hän ennätti täyttää vuonna 1956 vielä 70 vuottakin, kun hän sitten vanhan ystävättärensä, paikalisen ortodoksisen kirkkoherran vaimon, ruustinnan läsnä ollessa kuoli lokakuussa 1957.

Hän kerkisi vaiherikkaan elämänsä aikana elämään niin suunnattomassa loistossa ja rikkaudessa kuin myös aivan vastakkaisessakin oloissa, äärimmäisessä köyhyydessä. Hän säilytti koko elämänsä ajan arvokkuutensa kaikista vastoinkäymisistä ja ilkeistä ihmisistä huolimatta. Aikaisemmin hän - tai hänen perheensä riisti muita - myöhemmin häntä riistettiin. Kaiken muutoksen hän kuitenkin otti rauhallisesti. Kärsi ja säilytti tapansa, uskonsa, kielensä ja ennen muuta arvokkuutensa, ihmisarvonsa.

Tuottelias kirjailija Raija Oranen on kirjoittanut ruhtinattaresta näytelmän, joka on nimeltään "Armollinen ruhtinatar". Tarinassa on tosin paljon fiktiivisiä osia ja polkuja on monessa kohdin taiteellisesti oiottu ja tehty teatraalisiksi. Silti se kannattaa käydä katsomassa, jos sitä vielä jossain vain esitettäisiin. Mikkeliläinen evp-upseeri Kalevi Salovaara on kirjoittanut ruhtinattaresta omakustannekirjan nimeltään "Ruhtinattaren tarina" ja siinä myös hän kertoo Natalia Demidovin elämästä seikkaperäisesti - hieman arvaillen, mutta kuitenkin moniin tosiasioihin, aikalaisten haastatteluihin ja asiakirjoihin perustuen, aivan ihmeellisen tarinan: ortodoksisen emigrantin tien palatsista sikalan keittiöön.



HAP
happy

sunnuntai 25. elokuuta 2013

83. Kuvakertomus pyhiinvaellukselta pohjoiseen

Olin jälleen kerran pyhittäjä Trifon Petsamolaisen pyhiinvaelluksella Lapissa. Tätä pyhiinvaellusta on kertoman mukaan järjestetty erimuotoisena jo vuodesta 1965 alkaen. Silloin isät Yrjö Räme ja Filedelfos Laakso aloittivat ne Norjan Neidenissä olevan pyhän Georgioksen tsasounan 400-vuotisjulissa.

Norjassa ei ole kovin paljon ortodokseja. Lähinnä he ovat  eri maista Norjaan työn perässä tulleita maahanmuuttajia ja siksi Norjan alueella toimii lukuisia eri jurisdiktioita, eri paikalliskirkkojen alaisia seurakuntia. Sieltä löytyvät ainakin Venäjän, Serbian, Romanian, Kreikan ja Puolan kirkkojen alaiset seurakunnat ja varmasti muitakin. Ortodoksi.netin artikkelissa "Ortodoksisuus Norjassa" on asiasta kerrottu enemmän.

Pohjois-Norjassa ortodoksisuuden juuret ovat mm. kolttakansassa, joita asuu niin Norjassa, Suomessa kuin Venäjälläkin, koska kansa hajosi viime sotien seurauksena. Talvilaitumet ja kesälaitumet jäivät eri maihin ja niiden välillä liikkuminen ensin vaikeutui ja lopulta osin loppui kokonaan ja se aiheutti suuria muutoksia koko kolttakansan keskuudessa. Liikkuvaan paimentolaiselämään tottuneet koltat lähes pakkoasutettiin Suomessa alueille, joissa ensi alkuun ei kaikkialla ollut edes teitä. Tästäkin aiheesta voi lukea Ortodoksi.netistä, artikkelista "Koltat".

Koltat muodostavat nykyisin oleellisen osan Pohjois-Norjan ja Suomessa Sevettijärven ja Nellimin alueen ortodokseista. Pyhittäjä Trifonin juhla on samalla eräänlainen kolttakansan oma juhla, johon tänä vuonna liittyi paljon toiveikkuutta kolttakansan elpymisestä. Sevettijärvellä ei ole pelkoa ainoan koltan kielelläkin opettavan ala- ja yläkoulun lakkaamisesta ja myös lukuisia paluumuuttajia on palannut omille synnyinseuduilleen Sevettijärvelle. Se luo toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Nellimissä tosin odotellaan vielä paikallisen tien parannustöitä ja toivotaan, ettei viimeinenkin rajavartiosto lakkaisi.

Tässä joitain kuvia tuolta tämän vuotiselta pyhiinvaellukselta. Kuvat suurenevat, kun klikkaat niitä hiirellä.

Pyhiinvaellus alkaa aina Ivalon lähistöllä sijaitsevasta Keväjärven kotakappelista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Seuraava kohde on Nellimin erämaakirkko itäisessä osassa Pohjois-Lappia Inarijärven itäpuolella lähellä Venäjän rajaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nellimin kirkon sisätilaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Sevettijärvellä kolttalapset esittivaät ohjelmaa pääjuhlassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kolttien perinteinen asu paikallisen asukkaan yllä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Norjassa sijaitsevan pyhän Georgioksen tsasounan sisätilaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Neidenissä toimitetaan Näätämö- eli Neiden-joen rannalla vedenpyhitys.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Sevettijärven hautausmaa on vaikuttava paikka vierailla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)


Pyhiinvaellusjuhlat päättyvät Sevettijärven kirkossa toimitettavaan liturgiaan.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)





HAP
happy



sunnuntai 18. elokuuta 2013

82. Kahden koon Pyykönen

Selasin taas jälleen löytämiäni vanhoja kuva-albumeja ja yhä edelleen ilman valkkaria, vaikka joidenkin kuvien kohdalla se melko lähellä olikin (kts. jupina 78. "Kaunista ja kipeää"). Mutta kestin nekin kuvat kuin mies. Laitoin jonkun kuvan nettiinkin, Facebookiin. Kun olivat minusta niin merkillisiä kuvia. Kuten esimerkiksi ukkini ja mummini hautakivi, jota en ole koskaan luonnossa nähnyt.
Ukin ja mummin hautakivi, jota en koskaan ole nähnyt luonnossa.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Hautakiven teksti toi aikanaan esiin monta kysymystä. Kivessä lukee ukkini kohdalla: F.K. Pyykönen siis Feodor Konstatinovits Pyykönen ja mummini kohdalla: Anastasia Pyykönen os. Kononow. Aloitanpa noista nimikirjaimista. Noiden hautakiveen väärin kaiverrettujen nimikirjaimien F.K. vuoksi - näin olen kuullut  - sukunimeni on kahden koon Pyykkönen, eikä yhden koon Pyykönen. Tosin itse olen tullut kohta neljänkymmenen vuoden ajan täällä Savossa väkisin nimetyksi jälleen savolaisittain yhden koon Pyyköseksi. Arvatkaa vain sitä hämminkiä aikanaan kun Pakanen ja Pyykkönen olivat OAJ:n valtuustossa peräkkäin ja aina huudettiin nimenhuudossa: Pakkanen, Pyykönen ja toinen huusi "yhdellä koolla" ja toinen heti perään "kahdella koolla".
Ukkini Aleksander, mummini Anastasia ja taustalla isäni Viktor.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Ukkini Aleksander Feodorovits oli kauppiaana Korpiselässä ja hänen sukulaisensa Feodor Konstantinovits taasen Suojärvellä. Kummassakin nimessä oli siis tuo Feodor, toisessa etunimenä toisessa isän nimenä. Ja kyllä ne kertoman mukaan aikanaan tuolla Karjalassa aiheuttivat paljon hämminkiä. Kauppiaiden tavarat ja laskut menivät kuulemma jatkuvasti sekaisin tuon äffän takia. Ukkini sai vääriä tavaroita ja vääriä laskuja ja Feodor vastaavasti.

Asiasta kimpaantuneena ukkini - suvussa kulkevan tarinan mukaan - vaihtoi ihan tuosta vain sukunimensä ja laittoi siihen ylimääräisen k-kirjaimen, jotta se selvemmin erottuisi tuosta alkuperäisestä nimestä. Näin kuulemani mukaan Pyykösestä tuli Pyykkönen. Missään sitä ei minun tietääkseni ole "virallisesti" muutettu. Kirkonkirjoissa on molempia koska aikanaan ortodoksien kirkonkirjat kirjoitettiin venäjäksi kyrillisin kirjaimin ja siksi sieltä löytyy molempia muotoja sekä Пююккëнен että Пююкëнен.

Se, että nimi päätyi "vääränä" - siis yhdellä koolla - vielä hautakiveenkin ja lisäksi siinä on tuon naapuripitäjän kauppiaan etukirjaimet, on melkoista kohtalon ivaa. Tarkempaa syytä asialle en tiedä, mutta arvelen asialla olleen sen sukuhaaran, joka ei sukunimen muutosta ottanut ja pysyi Pyykösinä. Mutta oikeaa selitystä nimikirjaimen muutokselle en tiedä. Muistelen isäni olleen melkolailla vaivaantunut, kun tuon kuvan kohdalla asiaa kysyin. Luulen se olleen vain suuri moka, jota ei sitten enää voitu korjata. Hautakivi pystytettiin haudalle noin vuosi mummini kuoleman jälkeen kesällä 1931.

Muutoinkin noiden tuon ajan sukutarinoiden kanssa on aika ajoin aina ihmettelemistä. Se, että hautakivessä oli mummini samalla sukunimellä ukkini kanssa oli minulle aikanaan myös yllätys, sillä hän - minulle kerrotun mukaan - olisi mennyt ukkini kuoleman jälkeen naimisiin Shemeikan kanssa. Mutta, mutta ... menikö vai elivätkö vanhukset silloin vain "susiparina" on jäänyt selvittämättä. Pitänee tehdä vielä sekin joskus, kun kaikki nuo kirkonkirjat ovat kuitenkin kotipaikkakunnallani Mikkelissä, luovutettujen alueiden arkistossa, Mikkelin maakunta-arkistossa.

Näistäkin henkilöistä saisi oman salapoliisitarinan. Kuvassa Venäjälle avioitunut isotätini ja hänen poikansa, joka palveli sodan aikana puna-armeijassa ja vieraili aina silloin tällöin Suomessa sukulaisten luona - sodankin aikana!
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
Tuo Shemeikka oli muuten sitä samaa kuuluisaa karjalaisen runonlaulaja Pedri Shemeikan sukua, johon oma sukuni tuolla tavalla ja itse asiassa vielä toistakin kautta liittyi. Ukkini veljenpoika oli naimisissa Pedrin tyttären kanssa. Sukuuni liittyy noita vanhoja karjalaisia, venäläisperäisiä sukunimiä kosolti mummini puolelta. Sieltä löytyy siis tuo mummon oma suku, Kononoffit eli myöhemmin Konoset, mutta myös Agipoffit (jotka olivat myöhemmin joko Ahposia, Ahpoja ja mitä lie) sekä Hodijeffit ja muitakin sukunimiä kuten vaikka Home. Isän puolelta taas löytyy tuttujakin sukunimiä kuten vaikka Parppei, joilla on yhä oma vaaransa Ilomantsissa.

Mutta onhan meilläkin oma kaupunginosa ja järvikin Oulussa. Näin olen kuullut, varma en kuitenkaan ole asiasta, kun en ole koskaan siellä käynyt. Sieltä pitäisi löytyä sukumme mahdollinen alkupiste, mihin päätelmään pääsin, kun aikanaan tein omalle isälleni synttärilahjaksi oman sukumme sukututkimuksen. Silloin selvisi - tosin sekin vain suullisena perimätietona - että sukumme joku esi-isä olisi aikanaan lähtenyt Karjalaan juuri Oulun seudulta, jossa tuo Pyykösjärvi sijaitsee. Karjalassa hän oli rakastunut Timofei -suvun naiseen ja joutunut liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Näin kerrotaan, mutta tarkempaa vuosisataakaan en tiedä. Sen tiedän, että vuonna 1736 syntynyt yksi esi-isä, Konstantin, asui jo Karjalassa.

Mielenkiintoisia nuo sukutarinat ja etenkin niiden salaisuudet. Papit aikanaan kirjasivat kirkonkirjoihin monenlaisia "mielenkiintoisia" asioita. Yksi näistä olivat mm. aviottomat lapset. Kyllä sellainenkin suvustamme löytyi, kun eräs naispuolisista Pyykkösistä sai muistaakseni Anna-nimisen tyttären. Kun lapsen nimeen Karjalassa yleensä liitettiin aina hänen isänsä nimi, pojalla esimerkiksi Aleksander Feodorovits tai tytöllä Aleksandra Aleksandrova, niin aviottomalla lapsella se oli pojan kohdalla Bogdanoff tai kuten Annalla, nimi merkittiin kirkonkirjaan Anna Bogdanova Pyykkönen. Kuulemma tuo Bogdanoff tulee venäjän kielestä ja tarkoittanee jotain sellaista kuin Herran armosta tai olikohan se sittenkin Herran lahja. No - jotain sinnepäin joka tapauksessa. Nykyisinhän tuota näkee Suomessakin ihan yleisenä sukunimenä. Tietänevätköhän sukunimensä taustan?



HAP
eli
Hannu Viktorovits Pyykkönen
happy

perjantai 16. elokuuta 2013

81. Mitähän tuo luterilainen ajattelee minusta?

Onko meillä suomalaisilla heikko itsetunto? Joskus tuntuu ihan siltä, kuin olisi. Ajoittain toimimme mielestäni varsin ihmeellisesti, kun ajatellaan asiaa juuri tuon itsetunnon tai sanoisin jopa itsekunnioituksen kannalta. Ehkä eräänlaisia esimerkkejä ovat erilaiset urheilukisat, vaikkapa jokavuotiset Suomi-Ruotsi -yleisurheilumaaottelut, jääkiekkokisat tai monet muut kisat, kuten vaikka juuri nyt meneillään olevat yleisurheilun Moskovan MM-kisat. Meillä suomalaisilla on melkoiset luulot itsestämme ja sitten huuli pyöreänä ihmettelemme, mitenkäs tässä näin kävi, emmekö voittaneetkaan, eikö miehemme/naisemme päässytkään loppukilpailuun. Onko tuo sitten sitä huonoa itsetuntoa, kun luullaan itsestään enemmän kuin oikeasti olemmekaan. Minusta sekin on hieman juuri sitä.

Harmittelemme, kun ruotsalaiset jääkiekkoilijat ovat kaikki tyynni jos jonkinlaisia "Hannu Hanheja", joilta onnistuu kaikki ja tarvitaan vain kaksi veljestä ja kiekkokisan voitto on heidän. Suhtaudumme kuitenkin hieman vinosti hymyillen tietoon, että Ruotsi sai ensimmäisen MM-mitalinsa kuuteen vuoteen vain siksi, että eräs etiopialainen (todennäköisesti muuten ortodoksi) sai Ruotsin kansalaisuuden vuosi, pari sitten ja nyt hän voitti kultaa Ruotsille 1500-metrin juoksussa. Voi meitä!

Jokin aika sitten tätä itsetunnon vajetta balsamoitiin julkisessa mediassakin, kun meille vakuutettiin ihan Yleisradion voimin ja sen julkaisemalla nettilaskurilla, että me suomalaiset olemmekin Euroopan rikkaita. Jaa - en ole tuota vielä ihan näin huomannut enkä etenkään kokenut Eurooppaa matkaillessani, mutta kai me sitten olemme, kun kerran radiossakin niin sanotaan. Käyhän sinäkin katsomassa, kuinka rikas oletkaan. Kokeile laskurilla: Kuinka rikas olet verrattuna muihin eurooppalaisiin?  


Onhan tämäkin yksi tapa kohentaa heikkoa itsetuntoa. Kun menemme vaikka Kreikkaan tai Espanjaan lomalle, voimme muka elää kuin "kroisokset" tai kuten nämä nykykroisokset, Saunalahden rikkaat ja järjettömät, Blingströmit, jotka istuvat kultaisin pelastusliivein meren pohjassa tai tulisen kuumilla kultaisilla lauteilla omassa saunassaan. Näin me minun mielestäni mainoksillakin luomme kuvaa itsestämme heikkoitsetuntoisina suomalaisina, jotka eivät edes osaa käsitellä rahaa, kun sitä tulee ovista ja ikkunoista.

Tuo nettilaskurikin on omalla tavallaan "hauska juttu" ja hämää hauskuudellaan melko tehokkaasti. Kohta voimme varmaan pian selvittää netin laskurilla, kuinka uskonnollisia olemme muihin eurooppalaisiin verrattuna tai vaikka kuinka ortodoksisia olemme kreikkalaisiin tai venäläisiin verrattuna. Kyllä se nostaa reippaasti suomalaisten itsetuntoa, kun on rikas ja hurskas Euroopassa - muka. Silti me piehtaroimme täällä asioissa, jotka ovat lähellä vain omaa napaa, itseä, minua, vapauttani, oikeuksiani, tasa-arvoisuuttani. Emme suomalaisina suuremmin mieti, miltä kambodzalaisesta papista tuntuu saada maahansa kristittyjä homoja lähetyssaarnaajaksi, vaan lähetämme heidät sinne vain ilmeisesti siksi, koska Suomessa on ja pitää olla tasa-arvo näissäkin asioissa. Emme siksi, että kunnioittaisimme kohdemaan omia arvoja ja suhtautumisia tällaisiin asioihin. Näin kai suomalaisen lähetystyön saralla on aina tehty. Alastomat Afrikan mustat on kautta aikain puettu, ei niinkään heidän omiin kansallisiin asuihinsa, vaan eurooppalaisiin housuihin ja vilttihattuihin. Ne kun ovat niitä "oikeita vaatteita", meidän asujamme. Heille on annettu suomalaisia nimiä, kun he ovat niitä kuulemma halunneet ja omat nimet eivät enää kelvanneet. Outoja ovat!

Tätä suomalaisten itsetuntoasiaa on joskus kuvattu varsin osuvasti vitsillä. Se kuuluu jotenkin näin:


"Saksalainen, japanilainen, amerikkalainen ja suomalainen kulkevat savannilla ja näkevät elefantin. Saksalainen miettii: ""Achtung! Tuon kun saisi valjastettua voimantuotantoon, niin kaurapalkalla se tuottaisi energiaa koko kylälle, donnerwetter!" Japanilainen miettii: "Mitä ruokaa tuosta elefantista voisi tehdä?" Amerikkalainen miettii: "Well, well...tuon jos saisi roudattua kotimaahan, niin sitä esittelemällä tienaisin taatusti miljoonan!" Suomalainen miettii: "Mitähän toi norsu mahtaa ajatella minusta?"

Joskus tai itse asiassa yllättävän usein havaitsemme monen suomalaisen ajattelevan juuri tuolla samalla kaavalla melkein kaikkea, mikä "näkyy ulospäin". Kevätjuhlassa ei uskalleta veisata Suvivirttä eikä joulujuhlassa Enkeli taivasta, kun rehtorit pohtivat, mitähän nuo muslimit miettivät asiasta, josko vaikka loukkaantuvat. Niin - niitä muslimeja tai muita ei-kristittyjä saattaa "parhaimmillaan" olla koulussa vain kourallinen. Tuo sama tendenssi näkyy sitten kaikessa noiden koulujen toiminnoissa, aamun- eli päivänavauksissa, joita ennen sai nimittää aamuhartauksiksi sekä uskonnonopetuksessa, jonka nykyään pitäisi olla arvovapaata eli arvoneutraalia hömppää. Nyt ihan oikeusasiamiehen voimin on sitten tosin todistettu, että Suvivirsi - tai ainakin sen eka säkeistöt - eivät ole uskonnon harjoittamista vaan kulttuuriperintöä. Jaaha!

Toukokuussa tuore tohtori Saila Poulter tutki noitakin asioita väitöskirjassaan ja totesi mm. että katsomustietoinen kasvatus koulussakaan ei voi olla pelkkää tiedon jakamista uskonnosta tai uskonnoista. Se ei riitä. Kasvatuksessa täyty voida pohtia kenen tietoa jaetaan. Mikä on hyvää, totta ja tietämisen arvoista? Kasvattajan täytyy pyrkiä tietoisuuteen tiedon taustalla olevista arvoista. Tällainen arvotietoisuus pitäisi olla jokaisen opettajan tehtävä.


Helsingin yliopistossa uskonnon didaktiikkaa opettava Poulter totesi väitöksessään myös, että kasvatusta ei voi olla ilman kannanottoa siihen, mikä on hyvää ja tavoittelemisen arvoista. Samalla hän valitti sitä, että tämän päivän koulu viestittää arvoja, jotka liittyvät yksilön menestymisen korostamiseen ja kilpailuun. Eräänä lopputoteamana Poulter kiteytti meille kaikille sanoman, että kasvattajana jättäytyminen arvo- ja katsomuskeskustelun ulkopuolelle neutraaliuden nimissä on eräänlaista heitteille jättämistä. Rankkoja sanoja eräille suomalaisille ammattikasvattajille, opettajille ja eritoten rehtoreille.

Onneksi on toisenlaisiakin tapauksia, kouluja, joissa näihinkin asioihin kiinnitetään huomiota. Arvostamani l
uterilainen Kuopion piispa Jari Jolkkonen sivusi asiaa jonkin verran puheessaan, kun hän julisti koulurauhan kuopiolaisessa Snellmanin koulussa elokuussa 2013. Piispan puhe päättyi Herran siunaukseen, jossa pyydetään Jumalaa antamaan meille rauha. - "Rauha tarkoittaa paljon enemmän kuin vain sodan puuttumista kansojen väliltä. Se tarkoittaa myös tilaa, jossa oikeus vallitsee ja ihmiset elävät sovinnossa ja keskinäisessä luottamuksessa," piispa sanoi.

Tuossa edellä mainitussa Saila Poulterin tutkimuksessa tuore tohtori aavistelee, että muutoksen tuulet ovat puhaltamassa piakkoin myös Suomessa. Hänen mielestään sekularistinen, uskontovastainen yhteiskunnallinen trendi on väistymässä. Hyvä näin, jos todella tuo on odotettavissa. Ehkäpä juuri islamilaisuuden kasvun myötä myös Euroopassa uskonnon ja erityisesti kristinuskon rooli on vahvistumassa, koska oikeat ammattilaiset ymmärtävät uskontojen tuntemisen ja niiden rauhallisen, rauhanomaisen rinnakkainelon merkityksen. Silloin olisi vain tärkeää myös meille kristittyihin kirkkoihin kuuluville ymmärtää tarkoin: mitä uskomme, miten uskomme, mihin uskomme, mitä ajattelemme ja mitä arvostamme yhteiskunnassamme, kulttuurissamme ja omassa elämässämme.


HAP
happy

tiistai 13. elokuuta 2013

80. Levoton nero - pappismunkki Mefodi

Panihida Rautalammin ortodoksisella hautausmaalla. Pappina isä Matti Sidoroff, kanttorina Juhani Hänninen ja kuorona hänen vaimonsa Helena, ponomarina ja kuvaajana Hannu Pyykkönen.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kävin viime viikonvaihteessa Rautalammin hautausmaalla, missä toimitimme panihidan siellä lepäävän pappismunkin haudalla. Miksi? Koska tuo pappismunkki oli toimittavan papin tuttava ja me muutkin tunsimme jollain tavoin tämän mielenkiintoisen elämän eläneen vainajan. Ja jotenkin vain tuntui oikealta käydä toimittamassa panihida tuolla syrjäisellä ortodoksisella hautausmaalla, jonne ei ole haudattu muita luostariasukkaita.
Pappismunkki Mefodin (Matti Lehmonen) hautakivi Rautalammilla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Tuo pappismunkki oli kirkolliselta nimeltään Mefodi ja maalliselta nimeltään Matti Lehmonen. Hänen elämäntarinansa on melkoinen. Selvitin sitä hieman vieraillessani jälleen kerran Heinävedellä Valamon luostarissa. Kerron siitä jotain tässä lyhyesti.

Tämä vuonna 1912 Konneveden rantamaisemissa syntynyt rautalampilainen meni jo varsin varhain harjoittelemaan luostarielämää Laatokan Valamon luostariin. Kimmokkeen sinne menoon tämä silloin vielä luterilainen 15-16-vuotias nuori mies sai silloiselta Kotkan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralta, rovasti Mikael Iltonoffilta (Iltola). Niinpä hänet sitten varsin pian liitettiin Smolenskin skiitassa ortodoksiseen kirkkoon ja hän siirtyi Valamon luostariin noviisiksi.

Mefodi kuvattuna Petsamon luostarissa 1939.
(Kuva pappismunkki Mefodin albumista, © Valamon luostari)
Tuohon alkuaikaan sisältyivät sitten armeijapalvelus ja erilaisia kuuliaisuustehtäviä luostarissa, josta hänet lähetettiin silloiseen - nykyisen Tšekin ja Slovakian tasavaltojen muodostamaan - Tšekkoslovakiaan luostarikouluun opiskelemaan kieliä. Tuolta matkalta kielitaitorepertuaariinsa "tarttui" tšekin lisäksi venäjä ja kirkkoslaavi. Venäjää hän oli opiskellut jo Suomessa ollessaan, mutta ilmeisesti hän ei ollut käynyt mitään suureellisimpia kieliopintoja missään. Hänen myöhempi laaja kielitaitonsa oli enemmänkin suuren lahjakkuuden tai kuten isä Sergius Colliander, joka oli hänet tavannut, sanoi, nerouden, aikaan saamaa oppimista. Hänen sanottiin osanneet lukuisia kieliä ja ilmeisesti hän osasi melko hyvin tai jopa sujuvasti oman äidinkielensä suomen lisäksi, ruotsia, venäjää, saksaa, ranskaa ja ainakin enemmän kuin auttavasti kreikkaa ja ilmeisesti myös jonkin verran tšekkiä ja latinaakin. Tätä laajaa kielitaitoaan hän käytti sitten myöhemmin hyväkseen mm. tekemällä käännöstöitä. Hän käänsi suomeksi useita maailmanhistoriallisia merkittäviä kaunokirjallisia teoksia, mm. Leo Tolstoin "Hadži Murat", Ivan Turgenevin "Savua", Ilja Ehrenburgin "Pariisin kukistuminen", mutta myös mm. Tšehovia ja monia muita merkittäviä kirjailijoita.

Tšekkoslovakian Pyhän Jovin luostarikoulun jälkeen hän palasi Laatokan Valamoon, missä hänet vihittiin ensin munkiksi juuri ennen sodan alkamista vuonna 1938. Seuraavana vuonna hänet siirrettiin Petsamoon, mistä hän sotavuosien aikana siirtyi sitten Ruotsiin ortodoksisen seurakunnan palvelukseen ja jossain vaiheessa, jatkosodan aikana myös Itä-Karjalaan. Itä-Karjalaa seurasi jossain vaiheessa Konevitsan luostari 40-luvun loppupuoliskolla. Luostari oli tuolloin siirtynyt Keiteleen Hiekkaan, missä Mefodi teki ahkerasti käännöstöitä.

Keitelettä seurasi jälleen Valamo-jakso, nyt tosin Heinäveden Papinniemessä, minne luostari oli siirtynyt sotaa pakoon evakkoon. Tämä jakso kestikin sitten parikymmentä vuotta ja piti sisällään lähinnä luostarin sihteerinä toimimista ja luostarin kirjeenvaihdosta ja käännöstöistä huolehtimisen. Suurin osa tuolloisista munkeista ei osannut suomea, koska he olivat venäläisiä ja siirtyneet luostarin mukana evakkoon. Tuolle ajalle sisältyy myös varsin erikoinen ja omalla tavalla merkittävä ajanjakso niin koko Suomen ortodoksisen kirkon historiassa kuin varmasti myös Mefodin elämässä. Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen "jääkausi", Suomen kirkon "melkein hajoaminen" kalenterikysymyksen edessä, munkkien karkottamiset ja pois muuttamiset ja monet muut tämän kaltaiset asiat.

Kuusikymmentäluvulla ortodoksinen kirkko käytti jälleen Mefodin kielellistä lahjakkuutta hyväkseen ja hän toimi jonkin aikaa Kirkkojen Maailman Neuvoston (KMN) ekumeenisen komission jäsenenä Saksassa, jonne hän siirtyi pian pappismunkiksi vihkimisen jälkeen, mikä tapahtui vuonna 1968.

Siirtyminen ulkomaille venäläisen ortodoksisen emigrattikirkon palvelukseen lienee ollut jonkinlainen turhautumisen ilmaus. Hän oli ennen sitä hävinnyt niukasti Heinäveden Valamon igumenin eli luostarin johtajan vaalin ilmeisesti vain yhdellä äänellä. Kun samaan aikaan keskusteltiin koko Heinäveden luostarin lopettamisesta, koska vanhat munkit kuolivat ja uusia ei saatu, hän pohti omia henkilökohtaisia ratkaisujaan. Myös hänen tehtäviensä suunnittelu - siis lähinnä hänen esimiestensä tekemät suunnitelmat - eivät oikein miellyttäneet ja siksi mahdollisesti hän päätti siirtyä ulkomaille.

Niinpä Mefodista tuli 60-luvun lopulla Karpaateilla sijainneen Pyhän Jobin luostarin perinteen jatkajan, Yhdysvaltoihin siirtyneen Pyhän Kolminaisuuden nimeä kantaneen luostarin alaisuudessa toimivan alkuperäisen luostarin nimisen, Pyhän Jobin luostarin pappi ja rippi-isä.

Pappismunkki Mefodi (Matti Lehmonen)
(Kuva pappismunkki Mefodin albumista, © Valamon luostari)
Saksassa menikin sitten seitsemisen vuotta ja kun hän 1975 palasi Suomeen, tietynlainen ynseä suhtautuminen, mitä hän katsoi kokeneensa jo ennen lähtöä, jatkui - ainakin hänen omasta mielestään ja kun hän ei suostunut siirtymään hänelle määrättyyn tehtävään, hän ei jäänytkään pysyvästi Heinäveden Valamoon, vaan siirtyi asumaan "maanpakoon" joksikin aikaa Joensuun ortodoksisen seurakunnan omistaman leirikeskuksen tiloihin, mistä hän sitten siirtyi asumaan Rautalammille.

Jonkinlainen oman elämän ristiriitaisuus yhteiskunnan tai vaikkapa kirkon kanssa saattoi osaltaan johtua myös hänen omista henkilökohtaisista teoistaan lähinnä sodan jälkeisen ja ilmeisesti jossain määrin myös ennen sotaa tapahtuneen sosialistisen liikkeeseen ja kommunistiseen puolueeseen liittyvien järjestöjen toiminnassa. Hän oli mukana SNS-seuran toiminnassa ja jopa palveli sen nuorisolehteä Kiurua 40-luvun lopulla. Tämäkin ajanjakso oli mielenkiintoinen ja täynnä erilaisia pettymyksiä, jotka omalta osaltaan johtivat myöhempiin Mefodin elämän radikaaleihinkin ratkaisuihin.

Rautalammilla pappismunkki Mefodi asui kuin munkki ensin velipuolensa kanssa hänen kotonaan ja välien viilennettyä elämänsä viimeisinä vuosina kunnan vanhuksille varaamissa asunnoissa, joita hän aina nimitti keljoiksi, kuten luostarissa oli tapana sanoa munkin asunnosta. Rautalammilta käsin hän matkusteli paljon ulkomailla ja pääsi käymään vielä myös Laatokan Valamossa, oman munkkielämänsä alkukodissa, jonne hän myös jossain vaiheessa mietti paluutaan, muttei kuitenkaan sitten sitä toteuttanut.

Näitä muita ulkomaanmatkojaan hän lystikkäästi nimitti viihdekiertueiksi ja niistä ja monesta muusta retkestä olisi vielä paljonkin kerrottavaa. Hän kävi tervehtimässä matkoillaan myös vanhoja ystäviään, kuten esimerkiksi luostarin entistä leipuria, keittiömunkki Joonaa, Juojärven asemalla asuvaa munkkia, joka oli joutunut myös hankauksiin luostarinsa kanssa, mutta hän tapasi myös lukuisia tuttujaan ulkomailla.

Mefodin ystäviä ja tuon ajan ortodoksisia vaikuttajia vasemmalta oikealle:
Paavali (myöh. arkkipiispa), Markos, Isaki, Savva ja Pietari
(Kuva pappismunkki Mefodin albumista, © Valamon luostari)
Pappismunkki Mefodi säilytti terävä-älyisyytensä ja sananvalmiutensa loppuun saakka. Häneltä saattoi saada kipakan ja terävän vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen. Otetaan tähän loppuun kaksi sellaista. Kun hän aikanaan Heinäveden Valamossa ollessaan istui Torakkahoviksi nimetyn munkkien asuntolan kuistilla yhdessä pappismunkki Savvan - toisen "koiranleuan" kanssa - valkoisissa viitoissaan ja pitkine partoineen ja paikalle saapui turisti kameransa kassa kysyen: "Saako ottaa kuvan?" - Mefodi jyrähti: "Joo, kuvata saa, muttei ruokkia." Toisen kerran saman kysymyksen edessä hän vastasi toimittaja-kuvaajalle, jonka hän ehkä epäili ottavan kenties huonolaatuisen kuvan. Hän sanoi: "Jospa tässä käy kuten paavi Pius V:lle, kun hänestä tehty maalaus - joka ei ollut paavin mielestä kovin ihastuttava - lähetettiin edelleen. Paavi oli näet kirjoittanut kuvan taakse: Ällää pelätkö, se olen minä, paavi Pius."

Pappismunkki Mefodista jäi kirjoittamatta vielä paljon mielenkiintoisia asioita, mutta jospa jossain sopivassa vaiheessa saisin niistä koottua ja sanoiksi muodostettua toisen, pitemmän tarinan. Mutta olkoon nyt tämä jupina alkuna mahdollisesti uusille, uudenlaisille jupinoille tai ehkä paremminkin tarinoille ortodoksisista, mielenkiintoisista ihmisistä, joita ympärillämme on elänyt. Kuten aikaisemmin taisin mainita, alan taas itsekin joidenkin tuiki tuntemattomien ja eräiden hyvän-päivän-tuttujen kanssa väsyä tähän tietynlaiseen kriittiseen kirjoittamistyyliini, jonka jo kerran sain lopetettua. Jospa tässä syksyn ja talven aikana saisin lopetettua ja julkaistua jo melkein valmiit, keskeneräiset jupinani ja voisin lopettaa tämänkin Happy 1 -blogisivuston ympäristölle ja ainakin joillekin kanssaihmisille sopimattomana.


HAP

happy

P.S. Infoa kirjoitusvirheistä ja muista hatarista tiedoista voi lähettää suoraan tämän blogin yhteysosoitteeseen:
happy.ykkonen(at)gmail.com

Ko. osoite ei ole muussa käytössä.

perjantai 9. elokuuta 2013

79. Teologiset besserwisserit

Kirjotitin jossakin edellisessä jupinassani teologisen sivistyksen puuttumisesta. Joillakin tuota sivistystä saattaa olla sitten niin runsaasti, että se pursuaa yli äyräittensä ja ylijäämäsivistystä riittää kaikille runsain määrin jaettavaksi. Oletko törmännyt elämäsi aikana näihin uskonnostakin kaiken tietäviin ihmisiin, teologisiin ihmelapsiin, uskonnollisiin besserwissereihin, korkeakirkollisiin änkyröihin? Heitä on varmasti jokaisessa uskontokunnassa ja etenkin erilaisissa protestanttispohjaisissa lahkoissa. Mutta kyllä heitä näyttää riittäneen vielä meille ortodokseillekin ihan riittämiin saakka.

Monet uskonnolliset keskustelupalstat ja niiden nopea hiipuminen ja jopa loppuminen näiden änkyröiden invaasioiden edessä ovat kuin muinaisten sotajoukkojen jälkeensä jättämiä rauniokasoja tällaisista tapahtumista. Tosin osa on sitten siirtynyt noille muutenkin jo valmiiksi änkyräpalstoille, joissa "tyyliin suoli24" saa nimettömänä ja vaikka pää tyhjänä tai jostain muusta täytenä, tyhjentää ehtymätöntä varastoaan.


Nämä änkyräthan ovat ihmisiä, jotka tietävät uskonnosta ja erityisesti omasta uskonnosta kaiken. Joskus tuntuu, että VAIN he tietävät kaiken ja muut eivät oikein mitään. Jotenkin näin he oman asiansa muille ilmineeraavat ja saavat meidät heikommin asioista tietävät tuntemaan suuren osaamattomuutemme. Usein he tietävät asiat paremmin kuin papit tai piispat, elleivät nyt satu olemaan juuri pappeja. Piispoilla pitää asemansa vuoksi olla yleensä enemmän poliittista tilannetajua ja heitä ei yleensä näy näissä kuvioissa. He huseeraavat muualla.

Maallikoissa noita besserwissereitä tulee helposti
ilmeisesti fanaattisista, kiilusilmäisistä kirkkoon liittyjistä, joiden omaan elämään on jossain vaiheessa liittynyt jonkin sortin aviollinen, hengellinen, seksuaalinen tai joku muu kriisi tai he elävät yhä tuota jonkinlaista selvittämätöntä aiemman elämänsä kriisiä. Tuon kriisin kautta he ovat sitten mahdollisesti löytäneet ortodoksisuuden, jota he sitten - unohtaakseen entisen pahanolonsa aiemmissa elämän kiemuroissa - puhtaaksiviljelevät nyt melko rankalla kädellä. Heillä tuo kaikentietävyys on joskus todella käsinkosketeltavaa. Ja jos kohteeksi osuu heikko tai hauras ihminen, jälki saattaa olla musertavaa. Koko ikänsä ortodokseina olleilla tuollainen fanaattinen käyttäytyminen on minun mielestäni - kumma kyllä - harvinaisempaa. En tiedä, miksi tai olenko ollenkaan oikeassa, mutta siltä minusta vain nyt tuntuu oman vähäisen kokemukseni ja ympärilleni katselemisen perusteella. Enkä millään halua tällä sanomisella mollata koko kirkkoon liittyjien ryhmää. He ovat suurimmaksi osaksi hienoja ihmisiä ja tehneet hyvän ratkaisun ja elävät tasapainoista elämää. Mutta poikkeuksiakin siis on.

Usein tällaiset besserwisserit saattavat olla todella älykkäitä ja sanavalmiita ihmisiä. Joskus he ovat hyvin opiskelleita ja paljon lukeneita. Tekisi mieleni sanoa jopa liian paljon. Lukemisen ohessa he ovat unohtaneet elää. He ovat itseensä sulkeutuneita, hyvä ettei erakkoja. He välttelevät meidän syntisten fyysistä seuraa. Virtuaalinen seura riittää. Joskus heillä saattaa samalla olla jokin inhimillinen heikkouksin. Se on varmaan samanlainen asia, mistä nunna Kristoduli mainitsi eräässä Puroniemessä pitämässään esitelmässä puhuessaan ohjaajavanhuksista. Hän sanoi sen jotenkin näin:
"Jumala on jättänyt pyhillekin ihmisille, joiden luona ihmiset käyvät kyselemässä neuvoja ja ohjeita, jonkin heikkouden, etteivät he ylpistyisi liikaa omasta hyvyydestään ja osaamisestaan."
Tosin ehkä tuo pyhyys ja siihen liittyvä jumaloitumis-prosessi saattaa joillakin besserwissereillä olla vielä vasta hakusessa - toiveessa kylläkin - mutta saattaahan tuo arvio kuitenkin osua hieman toiselta kantilta katsoen varmaan joihinkin. Sillä noita heikkouksia tai puutteita toki on - heillä jos meilläkin - tosin noilla ulospäinsuuntautuneilla besserwissereillä ne usein näkyvät melko selvinä kaikille kanssaihmisille. Se saattaa olla omahyväisyyttä, narsismia, yksinäisyyttä, tuskastumista, työnarkomaniaa tai työn vieroksuntaa, päihdeongelmia, ongelmia avioliitossa, pelkoja ja ahdistuksia, paniikkihäiriöitä, jonkin sairauden aiheuttamaa levottomuutta, kellä mitäkin.

Tällaiset ihmiset elävät kuin ravihevoset. He juoksevat sivuilleen vilkuilematta, eteenpäin sinne suuntaan, mikä heille on valittu. Joko itsensä tai oman "ohjastajan" valitsemana. Tuo ohjastaja voi olla jokin asia, aate, idea tai joskus jopa toinen ihminen, joskus kollega, joskus puoliso. Joskus tuntuu, kuin heillä - siis ihmisilläkin - olisi jonkinlaiset sivusilmälaput silmillä, etteivät he voi katsoa sivuilleen, eivätkä näe naapurin ravia, meneekö naapuri siis ohi ja kovempaa vai jääkö jälkeen.

Joskus nällä bessrwissereillä on kiusallinen tapa olla sietämättä ja suvaitsematta oikein ollenkaan toisten mielipiteitä, jotka he katsovat vääriksi. Asia saattaa joskus olla pienikin, mutta ihan hyvin se saattaa kosketella myös uskon syvimpiä ominaisuuksia. Toki he monesti saattavat olla jopa oikeassakin, mutta tapa, miten he tuovat oman tietämyksensä, osaamisensa, asiansa esille on - ainakin minusta - monesti ärsyttävää, kaikkea muuta kuin hienovaraista. Usein heidän sanomistapansa on kovin tuomitsevaa. "Sinä olet väärässä!" - "Sinun pitää tehdä parannus!" - "Ei ortodoksi voi elää näin." - "Asetatko jonkun muun maallisen asian Jumalan edelle?" - "Tietosi tästäkin asiasta ovat todella hatarat." - "Ei ortodoksi voi eikä saa iloita."

Jälleen tulee mieleeni eräs ajatus nunna Kristodulin Puroniemen esitelmästä. Hän kertoi eräästä aikamme pyhästä, jolta oli kysytty, mikä on pahin synti. Tämä ohjaajavanhus oli vastannut jotenkin näin:

"Ihmisen pahin synti on toisten tuomitseminen ja tuomitsevat ajatukset."
Mitähän meille ja etenkin noille kaikentietäjille jäisikään päämme sisään, jos osaisimme poistaa sieltä nuo tuomitsevat ajatukset. Todennäköisesti runsaasti tyhjää tilaa.

Teoksessa Passions and Virtues (Intohimoja ja hyveitä) maineikas kreikkalainen ohjaajavanhus Paisios Athoslainen sanoo, että tuomitseminen ja hengellinen elämä eivät sovi yhteen. Hän sanoo:
"Tuomitseminen on synneistä suurimpia ja se poistaa Jumalan armoa enemmän kuin mikään muu synti."
Tuomitsijoilla on huomauttamista aina ja kaikesta ja todella helposti. Heillä on neuvoja kaikkeen. Jos joku asia ärsyttää heitä, he lyttäävät - joko tahallaan tai huomaamattaan, itse sitä edes tiedostamattaan - helposti koko ihmisen, oli tämä ihminen sitten tehnyt tai toiminut aikaisemmin miten tahansa - vaikka oikeinkin. Tuntuu, kuin heillä ei olisi minkäänlaista anteeksiantamusta tietämisen ja kirjoista luetun ja kirjoista opitun oikeassa olemisen ja osaamisen kiihkossaan. Mitään he eivät mahdollisesti ole oppineet oman elämän ja kokemuksen kautta. 
Isä Paisios kehottaa tällaisessa tilassa olevaa välttämään ulkoisten asioiden katsomista ja tuomitsemista, sillä ne saavat ihmisen tuntemaan jopa fyysistä väsymystä ja se on varma tie erkaantua kauemmaksi Jumalasta. Näin siis isä Paisios.

Monesti nämä änkyrät saavat aikaan joissain muissa ihmisissä - muissa samaan lahkoon, samaan kirkkoon kuuluvissa - asioita, joita voisi verrata vaikka koulukiusaamisen sivustaseuraajiin. Kiusaamisessahan muista katselijoista ja sivusta seuraajista tulee hiljaisia hyväksyjiä. Kun he - nämä besserwisserit - paasaavat riittävästi jostain asiasta, "viisammat" vaikenevat ja ovat hiljaa. Tulee vaikutelma, kuin he hyväksyisivät annetut ohjeet, vaikka asia saattaa olla ihan toisin. Nämä hiljenevät ihmiset katsovat vain turvallisemmaksi vaieta ja olla hiljaa, jopa poistua paikalta, kuin mekastaa ja kertoa oma mielipiteensä ja joutua "eipäs-juupas"-väittelyyn. Näin lienee käynyt vuosien varrella mm. useilla keskustelupalstoilla. "Viisaat" ovat väistyneet, hiljentyneet tai jopa jättäneet koko keskustelupalstan.

Tämä sama ilmiöhän on löydettävissä koulukiusaamisesta, jossa kiusaajan lisäksi on erilaisia muita ryhmiä, mm. nämä hiljaa sivusta seuraajat, jotka eivät tee mitään kiusaamisen lopettamiseksi. Miksi vertaan näitä kahta asiaa? No kai siksi, että katson tuollaisen fanaattisen viisastelun olevan verrattavissa eräänlaiseen kiusaamiseen. Se on uskonnollista kiusaamista. Kyllä uskonnollisten asioiden, kristinuskon opettamisen ja näiden asioiden ihmisille tuomisen pitää olla iloista, lempeää ja rakastavaista toimintaa, ei fanatismia ja pakkoa, uhkailua, pelottelua ja halveksimista. Sitä en suvaitse tällaisissakaan asioissa.


Toisaalta meidän pitäisi aina muistaa myös asioiden myönteinen puoli. Voihan näissä kiihkosieluisissa
ihmisissä olla jotain hyvääkin. Ja usein toki onkin. Maallistuneet, kristinuskosta vieraantuneet ihmiset ovat unohtaneet oman uskon sisältöjä ja opetuksia tai jopa muokanneet niitä omien mielihalujensa mukaisiksi. Sopeuttaneet niitä omiin elämäntapoihinsa mukautuviksi ja siksi usein muuttaneet oikeaa opetusta ja uskoa joskus jopa aivan vääräksi. Tällöin kiihkoilijan toiminta saattaa herättää heissä oikean uskon ja tiedon, joka saattaa johtaa sen uudelleen arvioimiseen, etsimiseen ja paluuseen takaisin oman kirkon oikeaan opetukseen. Joten tässäkin asiassa, kuten niin monessa muussakin asiassa tässä syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa, on se kaiken olevaisen kaksiteräisyys: kaikista asioista on löydettävissä usein niin hyvää kuin huonoakin. Niin tässäkin!

HAP

happy

torstai 8. elokuuta 2013

78. Kaunista ja kipeää

Minun on pitänyt varmaan viimeiset kaksikymmentä vuotta siivota kellarini. Se on siis sellainen perinteinen kanahäkki kerrostalossa. Siellä on lattiasta kattoon ja seinästä seinään häkki täynnä erilaisia tavaroita, laatikoita ja hyllylevyjä sekä kaikenlaista muuta roinaa. Olen luonteeltani hamsteri, kuten miniäni sen ilmaisi. Mitään en heitä pois, koska sitä saattaa vielä tarvita. Näin isä ja äiti opettivat heti sodan jälkeen, kun kaikesta oli puutetta. Ja voit arvata, miltä tuollaisen hamsterin kellarikoppi näyttää. Joillekin se on varmasti aarreaitta, joillekin tunkio. Omasta perheestänikin löytyy molemmin ajattelevia.

Mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja päätin hieman järjestellä kellaria. Se alkoi siitä, että poikani tarvitsi kattotelinettä, jonka TIESIN olevan olemassa ja ainut paikka, missä se saattaisi olla, oli kellari. Sieltä se muutama päivä sitten löytyikin, kun ensin otin tavaroita pois edestä, pois tieltä. Ja jälleen tuli säästöä varmaan parin sadan euron verran. Kannatti hamstrata ja varastoida tuokin esine.

Intiaanipäällikkö Punainen Sulka joskus 1950-luvun jälkipuoliskolla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Olen kaipaillut jo vuosia valokuva-albumejani. Tiesin, että ne ovat TALLESSA, mutta en ollut ihan varma, missä nurkassa. No - kun kerran menin niitä etsimää, katselin hieman muitakin "kadonneita" ja "löytyneitä" tavaroita ympärillä. Ja niitä riitti.
Luokkakuva Joensuun lyseon pihalla vuosikertaa 1967-68. Kuvassa olevista tyypeistä onkin sitten tullut vaikka mitä: matematiikan proffa, muutama pappi, SPR:n iso pomo, muusikko ja opettaja ja näyttääpä tuo edessä maassa istuva vakuutuspäällikkö kovin muistuttavan nykyistä radiotoimittajapoikaansa myös ulkomuodoltaan. Etupenkillä istuu myös yksi tuleva radio/TV-toimittaja, mutta missähän lie tuleva Päämajakoulun rehtori luuraa?
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)
En ilkeä kertoa, mitä kaikkea olinkaan laittanut "talteen" pahan päivän varalle. Jos vaikka lapseni lukevat tätä jupinaani, saattavat laittaa holhouksen alle. Mutta mielenkiintoinen oli tuo siivoushetki kellarissa. Sää ulkona on hiostava ja sitä se oli kellarissakin, vaikka ympärillä oli paksut betoniseinät. Kellari kun on perinteisessä pommisuojassa, joita vielä 2000-luvun alussakin rakennettiin kaikkiin kerrostaloihin. Hassua!

Olin laittanut suurimman osan tavaroista erilaisiin laatikoihin. Joissakin oli päällä teksti, mitä laatikko sisälsi. Sieltä löytyi noin viisi laatikollista vanhoja videonauhoja. Kaikki Tarzan-elokuvat ja paljon muuta. Missähän kunnossa lienevät? Äänilevyjä - siis jopa vanhoja savikiekkoja - mutta eniten vanhoja singlejä ja EP-levyjä. Kaikki LP:t - siis tarkemmin sanottuna suuri määrä - näitä LP-levyjä on sisällä makuuhuoneeni hyllyssä. Ostin aikanaan levyjä, kun en tupakoinut. Laitoin tupakkarahat äänilevyihin ja nyt niitä sitten onkin. Kaikki oman maun mukaisia. Pari kolme laatikollista kelanauhoja täynnä oman maun mukaista musiikkia, jota nauhoitettiin silloin yleensä radiosta tai kavereiden levyiltä. Kun vain olisi vielä kelanauhuri! C-kasettejakin löytyy muutama laatikollinen. Ja jossain on radionauhuri, jolla niitä voisi soittaakin.

Hauska muistutus siitä, että olen joskus (tosin patterin päällikön käskystä) soittanut kitaraa suurellekin yleisöllä vuoden 1970 juhannusjuhlissa Ylämyllyllä. Kuuntelijoina iso joukko varuskuntaan juhannukseksi jääneitä solttuja ja yhden kappaleenkin muistan, joka soitettiin:
"Här kommer Pippi
Långstrump, ..."
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Hauskaa oli löytää myös useita kansiollisia nuotteja. Ja vieläpä hyvää 60- ja 70-luvun suosikkimusiikkiani. On siellä Beatlesia ja muita tuon ajan pop-bändien musiikkia. Jopa omia sävellyksiänikin.

Kyllähän sieltä löytyi sitten muunkinlaista tavaraa oman kiemuraisen elämäni varrelta. Kun tuo elämä on ollut niinkin monivivahteinen, kun on ollut, siellä oli - kuten sen sanoi, oliko se nyt Tapio Rautavaara vai kuka, joka lauloi tilkkutäkistä tai tilkkumatosta - erivärisistä muistoista, mustista ja värikkäistä. Joskus pohdin niiden elämäni "mustien laatikoiden" selvitystyön aloittamista, mutta päätin lopettaa alkuunsa, koska pelkäsin alkoholisoituvani. Sillä jokainen musta laatikko olisi ainakin silloin vaatinut oheen yhden valkoviinipullon ja sitä en terveydellisistä syistä johtuen halunnut tehdä. Niissä laatikoissa oli sellaisia muistoja, jota itkettivät, tekivät surullisiksi ja saivat aikaan murehtimista, joita en ehkä olisi selvittänyt silloin noin vain. Nyt voi olla jo toisin, kun elämänkokemusta on taas kertynyt hieman lisää. Nyt saatan selvitä jopa mehupullolla.

Jokaisen meidän ihmisten elämään mahtuu ylä- ja alamäkeä, iloja ja suruja, hauskaa ja hölmöä, mustaa ja valkoista. Niiden käsitteleminen vain on tapahtuma, joka pitää jättää sellaiseen hetkeen, jolloin sen voi suuremmin itseään rikkomatta ja raatelematta tehdä. Ilonkin muisteleminen voi joissain tapauksissa tuottaa surua, saati sitten murheellisten muistojen penkominen. Mutta kun Vantaassa on virrannut vettä riittävästi, noitakin voi alkaa hiljalleen käsitellä ja nyt lienee sen aika minun kohdallani. Ja yritän selvitä siitä ihan oikeasti ilman valkkaria - ainakin yritän.

HAP
happy

maanantai 5. elokuuta 2013

77. Koko elinikä luostarissa

Olen näissä jupinoissani kirjoittanut muutamia juttuja hautausmaista. Näissä kalmistoissa liikkuminen on ainakin minusta mielenkiintoista ja samalla jotenkin rauhoittavaa. Samalla ne kertovat hautausmaan taustayhteisöstä melko paljon omalla erikoisella tavallaan. Aika monella Valamon tai Lintulan vierailullani olen käynyt myös niiden hautausmailla. Sieltä löytää aina jotain uutta. Niin nytkin, kun viimeksi kävin siellä.
Valamon hautausmaa on täynnä pääasiassa kohta sotien jälkeen kuolleiden veljestön jäsenien puuristejä. Oikeassa kulmassa näkyy skeemaigumeni Johanneksen venäläisten luostarille lahjoittama hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Kerroin jo jupinassani nr. 75 "Todellisten persoonien valmistus on lopetettu" joistakin Valamon luostarin veljestön vainajista, mutta nyt kerron jotain lisää. Ja samalla jotain myös Lintulan nunnista, jotka lepäävät Valamon hautausmaalla.

Pystyisitkö sinä asumaan luostarissa loppuelämäsi? Minä en pystyisi. Olen tosin asunut kreikkalaisessa luostarissa monta kuukautta, mutta en silloin kuulunut veljestöön vaan statukseni oli "independet rerearcher" eli itsenäinen tutkija. Asuin tuon ajan kuin munkit, omassa keljassa, mutta minulla oli toki enemmän vapauksia ja vähemmän velvollisuuksia, kuin veljestön jäsenillä.

Joka tapauksessa tuo otsikossa sanottu asia iski vahvasti tajuntaani, kun kuljeskelin taas kerran Valamon hautausmaalla ristien ja hautamuistomerkkien seassa ja silmääni sattui erään yksinkertaisen ristin laatassa oleva teksti:



"Jumalan palvelija
nunna Eugenia
s. 9.1.1902 k. 9.3.1990
Oli Lintulan
luostarissa 82 vuotta"

Teksti pysäytti minut. Laskin pikaisesti nunnan iän, kaksi vuotta vaille 90 vuotta eli 88 vuotta, josta 82 vuotta luostarissa. Siis kuusivuotiaasta alkaen. Miten se on ollut mahdollista, sitä en tiedä. Asiaa pitää kysyä joskus Lintulassa käydessäni. Mutta ajatelkaa 82 vuotta luostarissa. Koko ihmisen elinikä.
Nunna Eugenian hautaristin laatta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Todennäköisesti hän on ollut ehkä vanhan Karjalassa sijainneen Lintulan luostarin lastenkodissa asunut tai muutoin siellä ollut lapsi, joka on sitten jäänyt aikuistuttuaan luostariin nunnaksi. Nunnaksi tai munkiksi kun ei pääse ihan nuorena.

"Luostariuraan" kuuluu monta harkintaa. Ensin tullaan luostariin esimerkiksi talkoolaiseksi, jolloin niin talkoolainen kuin luostarin muu väki oppivat hieman tuntemaan toisiaan. Kun sitten molemman puoleinen hyväksyntä - niin luostariin haluavan, kuin luostarin johdon - on saatu, kokelaalla voi alkaa noviisikausi, jota nimitetään myös esimerkiksi miesluostarissa
ajaksi kuuliaisuusveljenä. Tuolloin hänen "luostaritittelinsä" on miesluostarissa veli, naisluostarissa sisar ja hänelle yleensä annetaan omasta nimestä johdettu tai sitä muistuttava uusi luostarinimi. Hannusta saattaisi tulla vaikka veli Johannes ja Liisasta sisar Elisabet. Muutoksesta päättänee ihmistä itseään kuultuaan luostarin johtaja.

Valamon luostarin sivuilla on sanottu lyhyesti ne edellytykset, jotka luostariin hakeutuvan on pääsääntöisesti täytettävä tai sitten joissain tapauksissa saatava luostarin johtajan erivapaus poiketa jostain asiakohdasta. Luultavasti ohjeet ovat pitkälti samanlaisia muissakin luostareissa. Valamon sivuilla sanotaan:
"Luostarin veljestöön voivat hakeutua täysi-ikäiset ortodoksisen kirkon miespuoliset jäsenet, joilla ei ole maallisia sidonnaisuuksia – esimerkiksi huollettavia lapsia. Myös fyysisen ja erityisesti psyykkisen terveyden on syytä olla kunnossa, sillä jokaiselta veljestöön pyrkivältä edellytetään sekä huomattavaa työpanosta että kykyä sopeutua tiiviin, säädellyn ja säännöllisen yhteisöelämän vaatimuksiin."
Luostariin tulijan on oltava sen ikäinen, että hän tietää, mihin hän on ryhtymässä. Alaikäraja Suomessa noviiseille on täysi-ikäiseksi tulo. Muissa maissa saattaa luostarin yhteydessä toimia yhä orpokoteja ja kouluja ja niiden kasvatit siirtyvät luostariin jo nuorempinakin. Suomessa yläikärajana luostariin tuloon pidetään noin 40 vuotta, vaikka siitä on tehty poikkeuksiakin. Virallista määrittelyä ei ole.

Ensiksi luostariin tulija on yleensä noin vuoden kokelaana, sen jälkeen hänet hyväksytään noviisiksi ja hän saa kirkkopuvukseen viitan. Kun luostarissa oloaikaa on kertynyt noin kolme vuotta, seuraa viitankantajavihkimys, jolloin noviisin nimestä otetaan käyttöön sen kirkollinen muoto. Tässä vihkimyksessä ei anneta lupauksia, vaan se on lähinnä siunaus luostarielämään. Siinä vihittävälle annetaan ohjaajaksi ja auttajaksi joku vanhempi luostarin jäsen. Vihittävä alkaa käyttää kirkkopukunaan klobukkia ja päällysviittaa. Kreikkalaisessa traditiossa nimi vaihtuu jo tässä yhteydessä.
 

Tämän jälkeen voi kulua vielä joitakin vuosia vihittävän hengellisestä kypsyydestä riippuen, minkä jälkeen seuraa varsinainen vihkiminen munkiksi (miesluostarissa) tai nunnaksi (naisluostarissa). Tässä yhteydessä slaavilaisessa traditiossa vihittävälle annetaan kirkkopuvuksi pliseerattu mantia päällysviitan lisäksi. Kreikkalaisessa traditiossa se on jäänyt pois. Slaavilaisessa traditiossa munkki tai nunna saa uuden nimen.

Tässä noin lyhyesti luostariin menevän ihmisen vaiheet, ennen kuin hänestä tulee nunna tai munkki. Munkki voi vielä saada erilaisia kirkollisia arvonimiä, riippuen siitä onko hän diakoni tai pappi. Samoin oltuaan luostarissa riittävän kauan ja jos hänen toimintansa on ollut onnistunutta, silloin munkki voi saada arkkimandriitan arvon. Igumeni tai naisluostarissa igumenia on taas luostarin johtajan arvonimi, joka myös annetaan erikseen.  Näistä asioista voi lukea enemmän Ortodoksi.netin artikkelista: Munkki / nunna.

Tuolla Valamon hautausmaalla on runsaasti monien luostarien asukkaiden hautoja. Siellä lepää niin Valamon veljestön jäseniä, kuin myös Konevitsan ja Petsamon luostarien veljestöä sekä Lintulan sisariston jäseniä. Lintulassa kun ei aiemmin ollut omaa hautausmaata. Nyt siellä on sellainen ja Lintulan sisaret haudataan nykyisin sinne.

Nunna tai munkki on joissain tapauksissa ollut aikaisemmin naimisissa. Luostariin tullessaan hän on silloin saattanut olla joko leski tai eronnut. Luostarin jäsenenä hän saa uuden luostarinimen, mutta tietysti sukunimi säilyy, vaikkakaan sitä ei suuremmin luostariyhteyksissä käytetä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Useimmiten Valamon luostarin haudoilla olevista yksinkertaisista risteistä ei yleensä selviä kuin luostariasukkaan nimi ja syntymä- sekä kuolinaika. Joskus siinä saattaa olla jotain muutakin tietoa, kuten nunna Eugenian kohdalla oli. Ortodoksiseen perinteeseen ei kuulu yleensä prameat hautamuistomerkit. Ei etenkään luostariasukkaiden kohdalla. Usein hieman komeammat muistoristit ovat luostarissa olleiden ja myöhemmin piispoiksi kohonneiden veljestöön kuuluneiden hautoja. Joskus komeampi hautamuistomerkki saattaa olla jonkin luostarin johtajan haudalla. Esimerkiksi skeemaigumeni Johanneksen haudalla on muistomerkki, jollaista hän ei itse ehkä olisi ihan halunnut haudalleen, mutta muistomerkin ovatkin ilmeisesti lahjoittaneet venäläiset pyhiinvaeltajat ja luostari on ottanut sen vastaan. Aiemmin haudalla oli paljon vaatimattomampi muistomerkki, perinteinen grobu, eräänlainen pieni puinen maja. Haudan lähelle, hautausmaan aidan toiselle puolelle on lisäksi rakennettu lahjoitusvaroilla todella pieni, pyhälle Johannes Edelläkävijälle, siis Johannes Kastajalle, pyhitetty tšasouna.
50-luvulla kuolleella ja myrskyisinä vuosina neljä vuotta luostarin johtajana toimineella igumeni Jeronimilla on haudallaan hieman muita suurempi puuristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Luostarien johtajilla on vaihtelevia ristejä haudoillaan. Joskus se on ihan samanlainen kuin muilla veljestön jäsenillä, vain laatasta ilmenee, että siinä lepää igumeni tai igumenia. Joskus se on ihan vain hieman suurempi tai koristellumpi kuin muiden ristit. Tuossa vaiheessa kun ei kai liene enää väliä titteleillä ja arvoasemalla.
Igumeni Gabriel kuoli pian igumeni Jeronimin jälkeen, kuolemienvälissä oli vain noin viikko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Valamon hautausmaalle on haudattu myös siviilejä, siis ihmisiä, jotka eivät ole olleet luostarin veljestön tai minkään muunkaan luostarin jäseniä. Suurin osa heistä lienee luostarin hyväntekijöitä, jotka omalla toiminnallaan ovat jotenkin tukeneet luostarin elämää ja toimintaa. He ovat saattaneet työskennellä luostarissa pitkiä aikoja tai ovat tukeneet luostari rahalahjoituksin tai jättäneet luostarille testamentilla omaisuutensa. Tällaiset ihmiset ovat sitten luostarin luvalla saaneet hautapaikan Valamon luostarin hautausmaalta.

Löytyyhän Valamon hautausmaalta eräänlainen erikoisuuskin. Sinne on haudattu henkilö, joka ainakaan minun tietämäni mukaan ei kuulunut edes kirkkoon ja hänellä on haudalla jopa risti. Tosin hauta on syrjässä yleiseltä alueelta, hautausmaan aidan vieressä, mutta henkilön persoonasta johtuen, siellä käy usein ihmisiä ja haudalle on jätetty myös erilaisia muistolahjoja, kuten kyniä ja jopa ikoneja. Tämä hauta kuuluu kirjailija Pentti Saarikoskelle, joka elämänsä loppuaikoina eli ja oleskeli pitkiäkin aikoja Valamossa. Itsekin tapasin hänet kerran silloisen igumeni Panteleimonin kahvikutsuilla nyt jo palaneen Valamon luostarin päärakennuksen terassilla. Rauha hänenkin sielulleen, kuten myös kaikkien Valamon ja Lintulan luostarien hautausmailla lepäävien luostarien asukkaiden ja muidenkin ihmisten sieluille.



HAP
happy