77. Koko elinikä luostarissa

Olen näissä jupinoissani kirjoittanut muutamia juttuja hautausmaista. Näissä kalmistoissa liikkuminen on ainakin minusta mielenkiintoista ja samalla jotenkin rauhoittavaa. Samalla ne kertovat hautausmaan taustayhteisöstä melko paljon omalla erikoisella tavallaan. Aika monella Valamon tai Lintulan vierailullani olen käynyt myös niiden hautausmailla. Sieltä löytää aina jotain uutta. Niin nytkin, kun viimeksi kävin siellä.

Valamon hautausmaa on täynnä pääasiassa kohta sotien jälkeen kuolleiden veljestön jäsenien puuristejä. Oikeassa kulmassa näkyy skeemaigumeni Johanneksen venäläisten luostarille lahjoittama hautamuistomerkki.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kerroin jo jupinassani nr. 75 "Todellisten persoonien valmistus on lopetettu" joistakin Valamon luostarin veljestön vainajista, mutta nyt kerron jotain lisää. Ja samalla jotain myös Lintulan nunnista, jotka lepäävät Valamon hautausmaalla.

Pystyisitkö sinä asumaan luostarissa loppuelämäsi? Minä en pystyisi. Olen tosin asunut kreikkalaisessa luostarissa monta kuukautta, mutta en silloin kuulunut veljestöön vaan statukseni oli "independet rerearcher" eli itsenäinen tutkija. Asuin tuon ajan kuin munkit, omassa keljassa, mutta minulla oli toki enemmän vapauksia ja vähemmän velvollisuuksia, kuin veljestön jäsenillä.

Joka tapauksessa tuo otsikossa sanottu asia iski vahvasti tajuntaani, kun kuljeskelin taas kerran Valamon hautausmaalla ristien ja hautamuistomerkkien seassa ja silmääni sattui erään yksinkertaisen ristin laatassa oleva teksti:

"Jumalan palvelija

nunna Eugenia

s. 9.1.1902 k. 9.3.1990

Oli Lintulan
luostarissa 82 vuotta"

Teksti pysäytti minut. Laskin pikaisesti nunnan iän, kaksi vuotta vaille 90 vuotta eli 88 vuotta, josta 82 vuotta luostarissa. Siis kuusivuotiaasta alkaen. Miten se on ollut mahdollista, sitä en tiedä. Asiaa pitää kysyä joskus Lintulassa käydessäni. Mutta ajatelkaa 82 vuotta luostarissa. Koko ihmisen elinikä.

Nunna Eugenian hautaristin laatta.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Todennäköisesti hän on ollut ehkä vanhan Karjalassa sijainneen Lintulan luostarin lastenkodissa asunut tai muutoin siellä ollut lapsi, joka on sitten jäänyt aikuistuttuaan luostariin nunnaksi. Nunnaksi tai munkiksi kun ei pääse ihan nuorena.

"Luostariuraan" kuuluu monta harkintaa. Ensin tullaan luostariin esimerkiksi talkoolaiseksi, jolloin niin talkoolainen kuin luostarin muu väki oppivat hieman tuntemaan toisiaan. Kun sitten molemman puoleinen hyväksyntä - niin luostariin haluavan, kuin luostarin johdon - on saatu, kokelaalla voi alkaa noviisikausi, jota nimitetään myös esimerkiksi miesluostarissa ajaksi kuuliaisuusveljenä. Tuolloin hänen "luostaritittelinsä" on miesluostarissa veli, naisluostarissa sisar ja hänelle yleensä annetaan omasta nimestä johdettu tai sitä muistuttava uusi luostarinimi. Hannusta saattaisi tulla vaikka veli Johannes ja Liisasta sisar Elisabet. Muutoksesta päättänee ihmistä itseään kuultuaan luostarin johtaja.

Valamon luostarin sivuilla on sanottu lyhyesti ne edellytykset, jotka luostariin hakeutuvan on pääsääntöisesti täytettävä tai sitten joissain tapauksissa saatava luostarin johtajan erivapaus poiketa jostain asiakohdasta. Luultavasti ohjeet ovat pitkälti samanlaisia muissakin luostareissa. Valamon sivuilla sanotaan:

"Luostarin veljestöön voivat hakeutua täysi-ikäiset ortodoksisen kirkon miespuoliset jäsenet, joilla ei ole maallisia sidonnaisuuksia – esimerkiksi huollettavia lapsia. Myös fyysisen ja erityisesti psyykkisen terveyden on syytä olla kunnossa, sillä jokaiselta veljestöön pyrkivältä edellytetään sekä huomattavaa työpanosta että kykyä sopeutua tiiviin, säädellyn ja säännöllisen yhteisöelämän vaatimuksiin."

Luostariin tulijan on oltava sen ikäinen, että hän tietää, mihin hän on ryhtymässä. Alaikäraja Suomessa noviiseille on täysi-ikäiseksi tulo. Muissa maissa saattaa luostarin yhteydessä toimia yhä orpokoteja ja kouluja ja niiden kasvatit siirtyvät luostariin jo nuorempinakin. Suomessa yläikärajana luostariin tuloon pidetään noin 40 vuotta, vaikka siitä on tehty poikkeuksiakin. Virallista määrittelyä ei ole.

Ensiksi luostariin tulija on yleensä noin vuoden kokelaana, sen jälkeen hänet hyväksytään noviisiksi ja hän saa kirkkopuvukseen viitan. Kun luostarissa oloaikaa on kertynyt noin kolme vuotta, seuraa viitankantajavihkimys, jolloin noviisin nimestä otetaan käyttöön sen kirkollinen muoto. Tässä vihkimyksessä ei anneta lupauksia, vaan se on lähinnä siunaus luostarielämään. Siinä vihittävälle annetaan ohjaajaksi ja auttajaksi joku vanhempi luostarin jäsen. Vihittävä alkaa käyttää kirkkopukunaan klobukkia ja päällysviittaa. Kreikkalaisessa traditiossa nimi vaihtuu jo tässä yhteydessä.
 
Tämän jälkeen voi kulua vielä joitakin vuosia vihittävän hengellisestä kypsyydestä riippuen, minkä jälkeen seuraa varsinainen vihkiminen munkiksi (miesluostarissa) tai nunnaksi (naisluostarissa). Tässä yhteydessä slaavilaisessa traditiossa vihittävälle annetaan kirkkopuvuksi pliseerattu mantia päällysviitan lisäksi. Kreikkalaisessa traditiossa se on jäänyt pois. Slaavilaisessa traditiossa munkki tai nunna saa uuden nimen.

Tässä noin lyhyesti luostariin menevän ihmisen vaiheet, ennen kuin hänestä tulee nunna tai munkki. Munkki voi vielä saada erilaisia kirkollisia arvonimiä, riippuen siitä onko hän diakoni tai pappi. Samoin oltuaan luostarissa riittävän kauan ja jos hänen toimintansa on ollut onnistunutta, silloin munkki voi saada arkkimandriitan arvon. Igumeni tai naisluostarissa igumenia on taas luostarin johtajan arvonimi, joka myös annetaan erikseen.  Näistä asioista voi lukea enemmän Ortodoksi.netin artikkelista: Munkki / nunna.

Tuolla Valamon hautausmaalla on runsaasti monien luostarien asukkaiden hautoja. Siellä lepää niin Valamon veljestön jäseniä, kuin myös Konevitsan ja Petsamon luostarien veljestöä sekä Lintulan sisariston jäseniä. Lintulassa kun ei aiemmin ollut omaa hautausmaata. Nyt siellä on sellainen ja Lintulan sisaret haudataan nykyisin sinne.

Nunna tai munkki on joissain tapauksissa ollut aikaisemmin naimisissa. Luostariin tullessaan hän on silloin saattanut olla joko leski tai eronnut. Luostarin jäsenenä hän saa uuden luostarinimen, mutta tietysti sukunimi säilyy, vaikkakaan sitä ei suuremmin luostariyhteyksissä käytetä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Useimmiten Valamon luostarin haudoilla olevista yksinkertaisista risteistä ei yleensä selviä kuin luostariasukkaan nimi ja syntymä- sekä kuolinaika. Joskus siinä saattaa olla jotain muutakin tietoa, kuten nunna Eugenian kohdalla oli. Ortodoksiseen perinteeseen ei kuulu yleensä prameat hautamuistomerkit. Ei etenkään luostariasukkaiden kohdalla. Usein hieman komeammat muistoristit ovat luostarissa olleiden ja myöhemmin piispoiksi kohonneiden veljestöön kuuluneiden hautoja. Joskus komeampi hautamuistomerkki saattaa olla jonkin luostarin johtajan haudalla. Esimerkiksi skeemaigumeni Johanneksen haudalla on muistomerkki, jollaista hän ei itse ehkä olisi ihan halunnut haudalleen, mutta muistomerkin ovatkin ilmeisesti lahjoittaneet venäläiset pyhiinvaeltajat ja luostari on ottanut sen vastaan. Aiemmin haudalla oli paljon vaatimattomampi muistomerkki, perinteinen grobu, eräänlainen pieni puinen maja. Haudan lähelle, hautausmaan aidan toiselle puolelle on lisäksi rakennettu lahjoitusvaroilla todella pieni, pyhälle Johannes Edelläkävijälle, siis Johannes Kastajalle, pyhitetty tšasouna.

50-luvulla kuolleella ja myrskyisinä vuosina neljä vuotta luostarin johtajana toimineella igumeni Jeronimilla on haudallaan hieman muita suurempi puuristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luostarien johtajilla on vaihtelevia ristejä haudoillaan. Joskus se on ihan samanlainen kuin muilla veljestön jäsenillä, vain laatasta ilmenee, että siinä lepää igumeni tai igumenia. Joskus se on ihan vain hieman suurempi tai koristellumpi kuin muiden ristit. Tuossa vaiheessa kun ei kai liene enää väliä titteleillä ja arvoasemalla.

Igumeni Gabriel kuoli pian igumeni Jeronimin jälkeen, kuolemienvälissä oli vain noin viikko.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Valamon hautausmaalle on haudattu myös siviilejä, siis ihmisiä, jotka eivät ole olleet luostarin veljestön tai minkään muunkaan luostarin jäseniä. Suurin osa heistä lienee luostarin hyväntekijöitä, jotka omalla toiminnallaan ovat jotenkin tukeneet luostarin elämää ja toimintaa. He ovat saattaneet työskennellä luostarissa pitkiä aikoja tai ovat tukeneet luostari rahalahjoituksin tai jättäneet luostarille testamentilla omaisuutensa. Tällaiset ihmiset ovat sitten luostarin luvalla saaneet hautapaikan Valamon luostarin hautausmaalta.

Löytyyhän Valamon hautausmaalta eräänlainen erikoisuuskin. Sinne on haudattu henkilö, joka ainakaan minun tietämäni mukaan ei kuulunut edes kirkkoon ja hänellä on haudalla jopa risti. Tosin hauta on syrjässä yleiseltä alueelta, hautausmaan aidan vieressä, mutta henkilön persoonasta johtuen, siellä käy usein ihmisiä ja haudalle on jätetty myös erilaisia muistolahjoja, kuten kyniä ja jopa ikoneja. Tämä hauta kuuluu kirjailija Pentti Saarikoskelle, joka elämänsä loppuaikoina eli ja oleskeli pitkiäkin aikoja Valamossa. Itsekin tapasin hänet kerran silloisen igumeni Panteleimonin kahvikutsuilla nyt jo palaneen Valamon luostarin päärakennuksen terassilla. Rauha hänenkin sielulleen, kuten myös kaikkien Valamon ja Lintulan luostarien hautausmailla lepäävien luostarien asukkaiden ja muidenkin ihmisten sieluille.

HAP
happy