"Minusta on erittäin terveellistä viettää aikaa yksin.
Täytyy tietää, miten olla yksin
ja olla toisen määrittelemätön henkilö."
Kokeilin aivan äskettäin tuota yksin ajan viettämistä, kun suljin puhelimeni, ja kun sattumalta - kuten jo aikaisemmin jossain taisin kertoa - digiboxinikin hajosi. Tuo aika oli kaksijakoinen: siinä oli hyvät puolensa ja huonot puolensa. Tämä siksi, että lienen kuitenkin tyypiltäni aika sosiaalinen ihminen, karjalainen, joka kaipaa läheisiään ja ystäviään, ihmisiä ja heistä erossa oleminen ei ole kivaa. Mutta samalla tuossa pienessä mediapaastossa minulla oli aikaa itselleni, ajatuksilleni ja kirjoittamiselle. Siivoamaan - kuinka ollakaan - en vielä pystynyt, se olisi kai vaatinut rankemman kuurin. Mutta useamman jutun sain valmiiksi ja jopa julkaistuksi tai odottamaan sellaista. Tämänkin.
Ajankohta - tällainen synkkä pimeä syksy - ei myöskään liene paras aika viettää aikaa yksinäisyydessä. Mutta se on kyllä tehokasta. Onneksi senkin sotki jollain tavoin hirmuinen Antti-myrsky ja kokonaan sitten muutti valkoisen lumen tulo maahan valaisemaan maailmaa. Olen monena vuonna haaveillut pääsystä pakoon jonnekin kauas tästä synkästä, loskaisesta ajanjaksosta. Aikaisemmin se ei ollut työn takia mahdollista, nyt ovat muut syyt tulleet väliin ja torpanneet lähdön. Siksi olen aktiivisesti ryhtynyt poistamaan noita lähdön estoja siltä osin, kuin se on mahdollista. Jospa siis ensi syksynä. Tosin me kaikki vanhenemme, laiskistumme ja asioiden tekeminen hidastuu tai jopa vaikeutuu. siksi katsotaan nyt. Haaveilla kuitenkin aina voi.
Yksinolo voi toki olla piinallistakin. Tai jopa lähes tappavaa ja silloin se ei ole hyväksi, eikä sitä pitäisi jatkaa eikä antaa tapahtua. Mutta aina ei voi valita. Elämä vain kuljettaa joitain meistä niin, että tuollainenkin tilanne on mahdollista. Muistan joitain iäkkäämpiä, nyt jo tuonilmaisiin siirtyneitä ystäviäni, jotka kaihomielin muistelivat vanhoja ystäviään, jotka jo olivat kuolleet tai sitten sellaisessa huonossa kunnossa, ettei heitä voinut tai saanut enää tavata. Heistä elämä tuntui usein yksinäiseltä, kun ei ollut oman ikäluokan kavereita. Yksi tällainen ystäväni oli vanha Mannerheimin Päämajan upseeri, erään maineekkaan upseerin adjutantti, reservin majuri, josta tuli todella hyvä ystäväni, kun toimin Päämajan eli nykyisen Päämajakoulun rehtorina työssäoloaikanani.
Usein istuimme viinilasin ääressä ja muistelimme hänen tuonilmaisiin siirtynyttä vaimoaan, jonka minäkin tunsin ja jota hän oli suunnattomasti rakastanut ja joka oli ollut hänen tukensa ja turvansa kaikissa asioissa. Perustimme myös kolmannen, yhteisen ystävämme Teuvon, kanssa leikkimielisen "Kolmen muskettisoturin klubin" ja noissa merkeissä sitten kokoonnuimme milloin missäkin, Helsingissä, hänen asuinpaikkakunnallaan tai Mikkelissä - siis hänen entisessä ja hänen elämäänsä suuresti vaikuttaneessa työskentelykaupungissaan tai joskus jossain muualla. En tiedä kuka meistä oli kuka: Arthos, Porthos tai Aramis vai ehkä jopa d'Artagnan, mutta se ei enää ollutkaan oleellista. Oleellista oli ystävyys ja yhdessäolo. Voi niitä hauskoja omia Marskin lounaita tai illallisiamme Mikkelin klubilla ja niitä tuhansia juttuja ja tarinoita, joita saimme silloin kuulla Päämajasta ja sen ihmisistä.
No hänkin pääsi Liisansa luo, mutta vasta reilusti yli ysikymppisenä - koko ajan terävänä ja asioihin ja maailman menoon perehtyneenä, sanavalmiina ja - koko ajan - hyvänä ystävänä. Olkoon hänen kuten Liisankin muisto ikuinen!
Hän opetti minulle paljon ystävyyden ja yksinäisyyden suhteesta. Siksi soittelimme usein ja jaoimme aikaamme ja ystävyyttä toisillemme tälläkin tavoin. Miksi ihmiset eivät tekisi näin hieman useamminkin ja laajemmin! Miksi aina pitää sattua jotain, ennen kuin joku sukulainen soittaa? Etkö voisi vain lähteä ja mennä ystäväsi luo tai soittaa hänelle ja kysyä häneltä: "Mitä sinulle kuuluu? Minulla on ollut ikävä sinua. Olen kaivannut sinua ja seuraasi" Puhelimet meillä on aina mukana, vessassa, kaupungilla, kaikkialla. Kyllä me toisemme tavoitamme, jos vain haluamme.
Aina aika ajoin saamme lukea lehdistä tai kuulla telkkarista uutisia yksinäisistä ihmisistä, jotka löytyvät kotoa kuolleena. Joskus he ovat olleet kuolleena useita viikkoja tai jopa kuukausia. Pahimmillaan taisi olla niin, että ruumis oli löydettäessä muumioitunut. Hirveää! Eikö noilla ihmisillä ollut lapsia tai edes joitain sukulaisia, jotka olisivat olleet kiinnostuneita heistä? Jos ei, missä olivat ystävät? Entä kirkko? Tai muut lähimmäistyötä tekevät hyväntekeväisyysjärjestöt? Eivätkö he löydä tuollaisia ihmisiä ja tee jotain? Liian paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastausta.
Tai voisi ollakin. Entäpä jos sinä ja minä tekisimme jotain. Kun nyt olet lukenut tämän juttuni, ota puhelin käteesi, soita siskollesi, veljellesi, äidillesi, isällesi, lapsellesi, ystävällesi, läheiselle tai kaukaiselle sukulaisellesi - kelle tahansa, jota et ole nähnyt pitkään aikaan tai josta et ole kuullut mitään. Tai johon olet jostain mitättömästä syystä ehkä "törähtänyt". Ilahduta häntä soitollasi. Kutsu käymään ja mene itsekin käymään. Tee jotain! Kohta on joulu - Kristuksen syntymän juhla. Ei sitä pitäisi eikä saisi viettää yksin, jos sitä ei jostain syystä niin välttämättä halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.