Uutisissa kerrottiin äskettäin uudesta vanhuslaista, jonka tiimoilta tulee kai käyttöön aivan uusi termi ja tapa vanhuksista huolehtimiseen: vanhustensuojeluilmoitus. Wau! Nyt päästään pian käräyttämään huonosti vanhuksia hoitavia ihmisiä.
Minulle on tutumpi se vanha, sekin vasta uutisissa jälleen esille nostettu: lastensuojeluilmoitus, jota työssäni valitettavasti jouduin aina silloin tällöin tai itse asiassa melko usein tekemään. Olin siirtänyt sen pois opettajilta, jotteivät he olisi joutuneet pahaan välikäteen huoltajien kanssa ja tein ilmoituksen aina itse koulun edustajana, rehtorina. Ilmoituksen tekeminen ei ollut koskaan helppoa minulle, mutta ei se ollut näköjään helppoa vastaanottajillekaan, kun yrittivät usein laistaa velvollisuuksistaan.
Muistan tapauksen, kun äiti oli mennyt poikaystävänsä luo lähikaupunkiin "riiuureissulle" muutamaksi päiväksi ja jättänyt pienen ekaluokkalaisen hoitamaan pientä sylivauvaa kotiin. Oppilaan kaverien kertoman perusteella ja pyynnöstäni terveydenhoitaja kävi kurkkaamassa postiluukusta (koska äiti oli kieltänyt avaamasta ovea, lapsi ei avannut ovea ovikellon soidessa), tilanteen vakavuus selvisi ja soitin heti sosiaalivirastoon, jotta menisivät sinne välittömästi. Pieni 7-vuotias hoiti kotona sylivauvaa, huh! Sosiaalitäti sanoi, ettei nyt voida, kun ei ole henkilökuntaa, eikä tämä ole edes oikea luukku, johon soitan, asia kuuluu toiselle, ko. alueen sosiaalitädille. Voisinko palata asiaan muutaman päivän päästä.
Perhana! Vereni kuohahti ja täti sai sen kohta tuta. Tulin lankoja pitkin hänen korvaansa ja ilmoitin, että kohta näet minut ihan livenäkin, ellei rupea tapahtumaan. Kyse on siis kahdesta PIENESTÄ lapsesta, jotka ovat heitteillä, yksin, avuttomina, toinen vielä vauva. Nyt ei odotella. No - täti kai säikähti - tunsi minut - ja asia alkoi "rullata", mutta pahasisuinen maineeni levisi virastossa, millä oli sittemmin kyllä hyvätkin puolensa, kun myöhemmin asioin heidän kanssaan. Asiat yleensä rullasivat eteenpäin ja he tiesivät, että tarkistan asian aina jälkeenpäinkin - kaiken varalta.
Kerron toisenkin, kun kerran vauhtiin pääsin. Taas oli lastensuojelutapaus ja sosiaalivirasto ei oikein asiaan taas lämmennyt. Päätin tehdä kotikäynnin rehtorina. Lapsi - siis oppilas, kun ei ollut kotona vaan toisten ihmisten hoidossa, yksinhuoltaja, missä lie. Lapsi oli ollut toisten hoidossa jo jonkin aikaa. Ei suinkaan sijoitettuna, vaan huoltajan sinne viemänä. Olin taas jo hieman kiihdyksissä matkalla sinne, kun tuli mieleeni erilaiset turvallisuusasiat ja soitin poliisille pyytääkseni siellä olevaa sosiaalityöntekijää mukaani. Ei ollut paikalla, joten menin hakemaan jonkun mukaani sosiaalivirastosta. Sieltä ei kuitenkaan ensin löytynyt ketään ja sitten eräs perimmäisestä huoneesta löytynyt hentoääninen, minua selvästi hieman pelkäävä nainen kertoi, että yksi saattaisi olla huoneessaan, tuolla toisessa siivessä. Sinne.
Huoneesta löytyi juuri neuvottelun päättänyt mies, joka hieman pöllähtäneenä katseli minua, kun tulin paikalle ja sanoin ilman minkäänlaisia valtuuksia: "Takki päälle ja mukaan - menemme kotikäynnille." En ole varma, tunnistiko hän minut, mutta ei hän erikoisemmin vastustellutkaan "käskyäni". Sanoi varovasti: "Saisinko käydä ensin vessassa?" Vastasin: "Lupa myönnetty, mutta käy pikaisesti." Ja sitten mentiin ja asia selvisi aikanaan kohtuullisen hyvään malliin, vaikka tämä "oikea", poissaollut huoltaja uhkasikin minut pariinkin kertaan viedä oikeuteen vastaamaan omavaltaisista tekosistani ja mitä kaikkea uhkasikaan. Olen kuitenkin yhä vapaa ja tyytyväinen, että tuli tehtyä jotain.
Siis tuollaisia muistoja lastensuojelusta. Mutta millaistapa on sitten vanhustensuojelu. Saapas nyt nähdä! Paljonhan vanhusten vaikeista oloista ja lähes heitteillejätöstä on puhuttu ja kuten jossain blogissani kirjoitin, joku neropatti ehdotti jo joku vuosi sitten vankien sijoittamista vanhainkoteihin ja vastaavasti taas vanhusten sijoittamista vankiloihin. Kummassakin tapauksessa kun kohteena olevien henkilöiden osalta laitoksen toiminnon teho ja vaikuttavuus sekä taloudellisuus vähintään tuplaantuisivat: vanhukset saisivat hyvää kokopäiväistä hoitoa ja silmälläpitoa lokoisissa oloissa ja vangit tuntumaa todelliseen rangaistukseen, jopa niin että heidän vessakäynnit, aivan kuten vanhuksillakin, jätettäisiin tarvittaessa kovennettuna rangaistuksena yhteen päivässä, muun ajan saisivat olla vaipoissa sekä ruoka voitaisiin tarjoilla kylmänä ja näin pärjättäisiin tosi vähällä henkilökunnalla ja pienillä kuluilla.
No katsotaan nyt kuitenkin, millaiseksi tämä uusi vanhuslaki muotoutuu. Lohdullista siinä on ajatella se, että jokainen noista päättäjistä vanhenee itsekin. Tosin he nauttivat nyt sellaista palkkaa ja myöhemmin kohtuullista eläkettä ja lisäeläkkeen lisäeläkettä, että sillä kyllä voi sitten ostaa sen, mitä puuttuu - yksityiseltä sektorilta. Tasan siis ei käy onnen lahjat aina vanhuksillakaan. Jospa joku keksisi vahvistuttaa Eduskunnassa lain, että kunnallisilta ja valtakunnallisilta päättäjiltä kiellettäisiin yksityiset hoiva- ja terveydenhoitopalvelut toimiessaan näissä päättäjä- ja vaikuttajatehtävissään ja sitten eläkkeelle siirtyessään. Heidän tulisi siis käyttää julkisia palveluja. Saattaisivat asiat parantua nopeasti.
Hyvää tekstiä, oikeata asiaa! Kiitos!
VastaaPoistaLiisa Förbom
Sattui tämän jupinan julkaisemisen jälkeen silmääni tähän tekstiin sopiva tuntemattoman mietiskelijän miete, joten laitan sen tänne, kun en enää oikein voi tuota varsinaista tekstiä editoida.
VastaaPoista"Jokainen haluaa elää pitkään, mutta kukaan ei halua olla vanha."
HAP
Tervehdys!
VastaaPoistaEn yleensä ole kovinkaan hanakka osallistumaan nettikeskusteluihin, mutta tämä aihe kyllä kirvoitti mieltä sen verran, että nyt on annettava tulla.
Lastensuojelusta minulla on täsmälleen samanlaisia kokemuksia - johtunee varmaan ammatista. Omalle kohdalleni sattuineista tapauksista ensimmäinen oli kuin tuo Hannun kuvaus, mutta onneksi toimin pienellä paikkakunnalla, jossa viranomaisavun saimme paikallisen koulunjohtajan kanssa paikalle alle puolessa tunnissa. Tässäkin tapauksessa yksinhuoltajaäiti oli lähtenyt visiitille uuden poikaystävän luo ja jätti 8 v. tyttären hoitamaan 10 kk. ikäistä pikkuveljeä.
Toinen kerta tapahtui työalueeni toisessa kunnassa ja siellä taas perehtyminen lapsen kotioloihin hoitui vasta neljännen viranhaltijan avulla. Ensimmäinen ei voinut tehdä tapaukselle mitään, koska hän hoiti lastensuojelussa vain paperien käsittelyä, toinen siksi, koska lapsi oli alle kymmenenvuotias ja hänelle kuuluivat 10-14 vuotiaiden asiat, kolmas oli esteellinen alkamassa olevan kokouksen vuoksi ja neljännen sain sitten hinattua mukaani.
Vanhusten hoidosta olen hankkinut viimeisten kolmen vuoden aikana omakohtaista kokemusta, koska olen hoitanut omaa äitiäni kotona nyt viimeistä kolmea kuukautta lukuunottamatta.
Näiden kokemusten pohjalta voin todeta, että mikäli vanhus on yksinäinen tai hänellä on tukenaan vain oma ikääntynyt puoliso, on hänen asemansa nykysuomalaisessa terveydenhoitojärjestelmässä melkoisen onneton. Tosin tätä ei pidä ehkä yleistää, sillä toivon, että jossakin asiat aikuisten oikeasti osataan hoitaa hyvin ja ihmisarvoa kunnioittaen.
Äitini kunnon alkaessa selkeästi heikentyä reilut kolme vuotta sitten, aloin hakemaan hänelle kotipalvelun päiväkäyntiä, joka huolehtisi hänen päiväruokailustaan ja auttaisi hygieniatarpeissa. Kotiavun hakuprosessi kesti reippaat neljä kuukautta ja lopulta saatuani päätöksen, totesin sen kiertäneen kotipalvelun aluevastaavan hoitajan, alue-esimiehen, kotipalvelun esimiehen ja vanhuspalvelujen johtajan kautta. Että silleen...
Sen jälkeen, kun tämä prosessi oli suoritettu ja saatu mustaa valkoiselle, en voi muuta kuin esittää vilpittömät kiitokseni äitini puolesta itse kotipalvelun henkilöstölle, sillä he osoittivat kuluneiden vuosien aikana syvää omistautumista ja ammattitaitoa työssään sekä tarvittaessa myös joustavuutta hoidon järjestämisestä. Silti tilannetta kuvannee se, että tarvitessani ylimääräisiä käyntejä, hoidettiin ne hiljaisuudessa ja hyvässä sovussa paikallisen kotipalvelun tiiminvetäjän kanssa - byrokratian rattaita ei tarvinnut tällöin liikutella.
Nyt äitini, joka menetti kokonaan liikuntakykynsä, on ollut viimeiset kolme kuukautta paikallisen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tänä aikana olen oppinut sen, että terveyskeskuksen vuodeosastot ovat lähinnä vanhusten säilytyspaikkoja, jossa ikääntyneiden pitkäaikaispotilaiden hoito ja akuuttipotilaiden hoito menee sekaisin. Jopa siten, että välillä lääkityksetkin menevät pieleen. Tästä on esimerkkinä äitini marevan-hoito, joka aiheutti hänelle veren ohenemisen myötä mustelmien muodostumista. Ongelma oli siinä, että äidilläni ei ole iki kuuna päivänä ollut vielä marevan-hoitoa, mutta marevan oli ilmestynyt hänen lääkelistaansa ja sitä ehdittiin antaa hänelle viikon ajan. Nyt kukaan ei tiedä miten ko. lääke päätyi hänen lääkelistaansa. Ilmeisesti tietojärjestelmissäkin olisi parantamisen varaa...
Olen nyt se terveyskeskuksen vuodeosaston ikävä omainen, joka pari kertaa viikossa käy keskustelun hoidosta ja lääkityksestä. Hiljaisuudessa pyrin samalla saamaan äidilleni paikan toiselta vuodeosastolta, jossa hoidetaan pelkästään ikääntyneitä ja myös dementoituneita potilaita. Sen toiminnasta olen kuullut hyvin positiivisia lausumia.
No, nyt helpotti, kun sain hiukan purettua tuntojani, mutta edelleen jaksan olla melkoisen skeptinen vanhuspalvelulain auvoisuudesta.
Juhani Räsänen
Outokumpu
Juhani!
PoistaTutulta kuulostaa. Minäkin hoidin muutamia vuosia sitten Mikkelistä käsin isäni ja äitini, kun he asuivat vanhainkodissa ja ajoittain sairaalassa tai terveyskeskuksen vuodeosastolla ja tunnelmat ovat tutut jo sieltä. Lähes joka viikonloppu ajoin 230 km ja sitten takaisin, kun kävin hoitamassa asioita ja katsomassa, että he pärjäävät ja "selviävät hengissä". Oli aika rankkaa aikaa!
HAP
Ihmiset vaativat nykyään, että on oltava "omaa" aikaa. Minulla ei ole "omaa" aikaa, mutta olen onnellinen.
VastaaPoistaKäyn ansiotyössä, osa-aikaisessa, hoidan perhettäni, lähimmäisiäni, keitä kulloinkin täällä kotona on, riippumatta ovatko sukulaisia vai eivät, teen kotitöitä, siinä on "oma" aikani. En katso elokuvia, en käy harrastuksissa enkä toimintapiireissä, mutta elämäni ei ole tylsää.
On helppo syyllistää hoitajia, jotka raatavat raskaassa pienipalkkaisessa työssä, on helppo syyttää yhteiskuntaa. Mutta pitäisikö joskus katsoa vähän syvemmälle? Onko meillä enää kykyä ja halua pitää huolta toisistamme, hoitaa ja auttaa toisiamme, avata kotimme ovet, antaa aikamme ja voimamme toisillemme - perhepiirissä, sukulaisten ja ystävien kesken?
Olen tehnyt kolmivuorotyötä sairaaloissa, hoitolaitoksissa. Se on niin raskasta, se vie niin ihmisen voimat ja ajan, että mielestäni sitä ei pitäisi tehdä ollenkaan niiden, joilla on pieniä lapsia tai nuoria koululaisia.
Jo vuosia sitten valitsin osa-aikaisen päivätyön perheen hoitamisen takia. Ja usein vielä siitäkin otan palkatonta vapaata. Elämme mieheni ja minun eritäin pienillä palkoilla. Kustannamme vanhemman lapsemme lääkkeet, apuvälineet, hoidot ilman mitään Kela-korvauksia. Hänen vakituinen osoite on Venäjällä, ei siellä ole mitään Kela-systeemeitä. Lisäksi tuemme taloudellisesti muitakin vammaisia siellä. Tämä tarkoittaa, että meillä ei ole ylellisyyksiä. Usein jätän omalta leivältäni juuston tai makkaran pois, että säästyy toisille. Usein jätän itselleni kengät ostamatta, että saan hankittua lapselle uudet toppahousut tai vanhemmalle pojallamme lääkkeet ja jokapäiväisen elämän hoitotarvikkeet.
Olemme saaneet kyllä apuakin, lähes 100 %:sti ortodoksiuskovilta Venäjällä. Ilman sitä apua olisimme joutuneet ottamaan pankkilainaa vanhemman poikamme sairaalahoitoihin ja leikkauksiin.
Nuorempi lapsistamme on lievästi vammainen, mutta tarvitsee enemmän aikuisen läsnäoloa ja ohjausta kuin tavalliset lapset. Vanhempi lapsistamme on aikuinen, asuu meillä monta kertaa vuodessa muutaman viikon - pari kuukautta kerrallaan. Hän on fyysisesti niin vaikeasti vammainen, että tarvitsee ympäri vuorokauden toisen apua.
Moni vammaisen lapsen vanhempi (niin Suomessa kuin varsinkin Venäjällä) on luopunut koko elämäkseen ansiotyöstä omaisensa hoitamisen takia. Miksi meillä ihmiset, hyvin toimeen tulevat keski-ikäiset, eivät voisi luopua edes osittain ansiotyöstään niiden vuosien ajaksi, kun iäkäs vanhempi tarvitsee hoitoa? Mutta eihän niin voi tehdä, jää eläkkeet kartuttamatta ja huvilat rakentamatta.
Ihmiset ovat vieraantuneet vanhuudesta, sairauksista, vammaisuudesta ja toisten hoitamisesta. Kuitenkin ne kuuluvat normaaliin elämään. Elämän ei tarvitse olla helppoa, hauskaa - ei tarvitse olla hienoja harrastuksia, seurapiirejä, kissanristiäisiä, uusia autoja, pyhiinvaellukseksi nimitettyjä ylellisiä turistimatkoja, mutta elämä voi olla rikasta, kun siinä on taakkojen yhteistä kantamista, lämpöä ja iloa.
Suojeluilmoituksista puheen ollen - mihin voisin tehdä lastensuojeluilmoituksen poikani puolesta, joka joutuu kärsimään, koska koululaitos on voimaton saamaan kuriin lasten pahasta olosta johtuvaa ilkeyttä ja toisen kiusaamista???
Kuitenkin - hyvillä mielin Jouluun valmistautuen Liisu
Lisään vielä äskeiseen kirjoitukseeni, että nuo lastensuojelutapaukset, joista blogisti ja yksi kommentoijista kertoivat, puhuvat omaaa kieltään, ketkä meidän maassamme ovat eniten suojelun tarpeessa. Mitenkään väheksymättä vanhustenkin suojelun tarvetta.
VastaaPoistaKerroin oman lapseni koulukiusatuksi joutumisesta. Hän on kuitenkin valtavan onnellisessa asemassa verrattuna blogistin kertomiin lasten tilanteisiin. Tämä menee nyt sivuun vanhusten hoidosta, mutta olen miettinyt sitä, että miten laajat seuraukset on perheiden pahoinvoinnilla ja kyvyttömyydellä elää turvallista rauhallista elämää. Seuraukset heijastuvat mm. koulukiusaamisena, josta kärsii sitten se heikoin luokassa. Se, joka ei ole niin nopea ja hoksaavainen kuin toiset. Tähän tilanteeseen oma poikani on joutunut erityisluokalla, jolla toiset pojat tuntuvat olevan varsin häiriintyneitä tunne-elämältään.
Mutta vanhusten hoitoon palatakseni, pojastani saattaisi isona tulla erinomainen avustaja johonkin vanhustenhoitolaitokseen, jos vain sellaisia palkattaisiin! Hänellä on, kehityksensä erityisvaikeuksista huolimatta, lahjakkuutta auttamiseen :) Mutta tahtooko yhteiskunta antaa hänelle mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa hyödyllistä työtä tekeväksi aikuiseksi, ja löytyykö yhteiskunnasta halua järjestää hänelle ja hänen kaltaisilleen mahdollisuus tehdä työtä niissä rajoissa ja olosuhteissa kuin se on heille mahdollista - se on eri kysymys!
Liisu