lauantai 21. syyskuuta 2013

91. Ahneuden henki - johdatko sinä meitä

Ortodoksinen kirkko on aina varoittanut ihmisiä ahneudesta. Ei liiallisesta ahneudesta, vaan ahneudesta - tavallisestakin. Ahneus saattaa liittyä moneen asiaan: rahaan, omaisuuteen, ruokaan, yhteiskunnalliseen asemaan, mihin kaikkeen liittyykään.

Ahneus on - silloin kun sitä jollakin ihmisellä ilmenee - tiukassa. Siitä luopuminen on vaikeaa. Joskus tuntuu, kuin se olisi lähes mahdotonta. Yksi alue, jossa tuota ahneutta löytyy vaikka muille jakaa, näyttäisi olevan ammattijärjestöt. Sanon näin, vaikka itsekin ole toiminut aikanaan lähemmäs parikymmentä vuotta ammattijärjestöaktiivina ja siitä suurimman osan vieläpä pääluottamusmiehenä. Katselin noita asioita jo silloin aikanaan sisältä päin. Ja tilanne ei ole mielestäni oleellisesti muuttunut järjestöissä, vaikka se on muuttunut yhteiskunnassa täysin ja vaikka samaan aikaan tarvetta järjestöjen muutokselle olisi ja pikaisesti.

Ahneus näkyy monenlaisina ammattijärjestöpomojen lähes outoina lausahduksina mediassa. Aina aika ajoin mietin noiden lausuntojen mielekkyyttä. Niitä laukovat todella kovapalkkaiset ammattiyhdistyspomot, joiden palkka on pitkälti kiinni tuloksista - siis siitä, paljonko hänen johtamansa järjestön jäsenet saavat palkankorotuksia. Ja joiden palkka tosiaan on verrattuna vaikkapa heidän oman järjestönsä jäsenien keskipalkkaan moninkertainen.

Samalla pitää muistaa, että järjestön jäsenten saadessa suuren palkankorotuksen, järjestö ottaa aina siitä oman siivunsa - usein se on prosentuaalinen osuus palkasta, jäsenmaksu ja korotuksen tullessa järjestön tulotkin kasvavat. Ja tulot kasvavat hurjasti silloin, kun kyseessä on suuri järjestö. Silloin ei puhuta kympeistä eikä aina kymppitonneistakaan, vaan todella suurista summista.

Nyt kun keskusjärjestöt ovat - kuten he itse ilmaisevat - pakon edessä joutuneet tekemään lähes nollaratkaisun, ylilyönnit pistävät silmään entistä enemmän. Eräät suuret ammattijärjestöt purnaavat jatkuvasti. Niin teki aikanaan eräskin maamme hyvinvointiin oleellisesti historian saatossa liittyvä valtava ammattijärjestö siihen saakka, kunnes työnantajat siirsivät toiminnot suureksi osaksi ulkomaille. Nyt järjestö korisee kuolonkourissa ja aina aika ajoin erottaa huonopalkkaisen johtajansa, joka ei kuulemma saa enää mitään aikaiseksi. Eikä kukaan enää muista, kuka oikein olikaan nykyisin tuon järjestön puheenjohtaja. En minäkään muista. Pian näyttäisi olevan samankaltaiset uomat odottamassa monia uusia ammattijärjestöjä. Mutta siellä ei vain näytä palavan vieläkään punainen varoitusvalo.

Tässä päivänä muutamana yksi ammattiyhdistyspomo huusi valtiota - siis meitä kaikkia apuun - kun telakka aiottiin lakkauttaa. Ja sitten lakkautettiinkin. Valtion tulisi hänen mielestään tarjota erotetuille töitä. Näinkö se menee? Kaikille erotetuille vain valtion töitä. Siis risukkoja ja pajukkoja harventamaan teiden varsille, vai tarkoittikohan hän jotain muuta? Missä on tällaisella hetkellä telakan omistajien ja miksei myös työntekijöiden vastuu omista aikaisemmista teoistaan. Missä on vastuu huonosta johtajuudesta? Missä on vastuu ahneudesta, joka vei ahdinkoon? Eikö sen vastuun omista jäsenistään pitäisi olla myös viisautta tehdä oikeita päätöksiä ja oikeita ratkaisuja työssään oikeaan aikaan. Jos bisnes ei suju tai se on huono idea, ei se ole valtion syytä eikä siis meidän kaikkien vastuulla. Jos jäävuosia ei saada kaupaksi Saudi-Arabiaan, syy ei ole suomen valtion, vaan huonon liikeidean.


Ahneus näkyy monessa asiassa yhteiskunnassamme. Äskettäin kuulin uutisista, että jäänmurtajalla työskentely on erikoistyötä, josta pitää maksaa parempaa palkkaa tekijöilleen. Tavallisissa laivoissa tekevät samaa työtä tekevät eivät siis näiden jäänmurtajaihmisten mielestä ansaitse samaa palkkaa tai toisella tavalla ajatellen, jäänmurtajaihmisille ei riitä tavallinen palkka. Samalla tavalla ajattelivat jokin aika sitten viinakaupan myyjät, joilla oli ainakin silloin täysin poikkeavat työsopimukset verrattuna muihin saman tapaista myyntityötä tekeviin alan ihmisiin. Selitys oli sama: erikoistyöstä pitää maksaa erikoispalkka. Olisikohan se ollut se pitkä viinakaupan myyjien lakko, jolloin kansa yllättäen "parani" viinahimoistaan ja oli yllättävän tyytyväistä, kun viinaa ei saanutkaan lakon vuoksi kaupasta, ja työntekijöiden sopimukset alkoivat hiljalleen muuttua samanlaisiksi muiden vastaavaa työtä tekevien kanssa. En tiedä, noinko se oli, kunhan arvailen.

Luin juuri lehdestä taas yhdensortin ahneudesta. Lehden etusivulla valiteltiin, kun oman kaupunkimme johtaja ei saa riittävää palkkaa ja muut saavat enemmän. Hänelle ei riitä - en tiedä yksinkö omasta mielestään, vaan jopa joidenkin poliitikkojen mielestä - noin kymppitonnin palkka ja auto- ja puhelinetu, pitäisi saada lisää liksaa ja onhan jollakin kollegalla myös asuntoetu. Tätäkö on solidaarisuus tiukan palkkaratkaisun edessä, kun kohteena ovat hyväpalkkaiset johtajat. Hmm ... Eikö mikään riitä. Tai pitääkö se olla jotain sellaista, että jalat menevät kuulijalta ja lukijalta alta: tyyliin nokialainen 19 miljoonan palkkiopalkka, josta ei tarvitse edes maksaa normaaliveroa, vaan ihan omaa, pienempää erikoisveroa. Silloin vain kaikki pyörittelevät silmiään ja toteavat: "Kun tässä ei enää mikaan auta."


Ahneus näkyy myös kirkon työssä. Se näkyy monessa asiassa. Vaikkapa siinä, ettei malteta jäädä eläkkeelle, koska ei ole pakko. Tai jos ei saada kilometrikorvauksia, lähdetään pois siitä työstä ja muutetaan muualle töihin. Siis jonnekin, missä niitä vielä saa. Ahneus näkyy myös erilaisissa työjärjestelyissä, kun pahimmillaan pappi ja kanttori ajavat jonnekin kauempana olevalle työpaikalleen hyvä etteivät ihan peräkkäin puskuri kiinni toisen puskurissa, kumpikin omilla autoillaan. Näin kumpikin saa laskuttaa kilometrikorvaukset.

Menneinä vuosina oli muitakin varsin erikoisiakin ilmenemiä ahneudesta, joista ei aina oikein osannut sanoa, oliko se ahneutta vai vielä jotain pahempaa. Seurakuntien talouden tarkastamisessa oli ilmeisesti suuria puutteita ja monet jopa väärinkäytökset, vai pitäisikö sitä ehkä kuitenkin sanoa "paikalliset sovellutukset", olivat mahdollisia. Ja tässäkin voinee sanoa sen tosiasian, että tilaisuus tekee ihmisestä ahneenkin, silloin kun sitä kukaan ei kontrolloi. Kirkonkin piirissä.

Ahneutta saattoi olla pienissäkin asioissa, mutta niistä kasvoi helposti suurikin joki. Esimerkkinä vaikkapa kirkkokahveille (jonne tuli vain muutama ihminen) ostettavat lukuisat pullat ja muut syötävät, joista sitten runsaasti ylijäävä osuus pakastettiin ja syötiin henkilökunnan kahvitunneilla seuraavalla viikolla. Piilopalkkaa tämäkin. Tosin lapsellista näpertelyä ja pikkupuuhastelua, mutta ilmenemä ahneudesta kuitenkin.


Seurakunnissa ja hiippakunnissa olisi paljon kohennettavaa juuri taloudellisuudessa. Kuulin äskettäin leasing-autojen käytön mahdollisuudesta, jota jossain seurakunnissakin jo käytetään. Arkisin näitä liisattuja autoja käyttävät mm. kiertävät uskonnon opettajat, viikonloppuna niillä tai sillä ajavat pappi ja kanttori. En ole nähnyt mitään lukuja säästöistä, mutta puheiden mukaan toiminta olisi seurakunnalle edullisempaa kuin työntekijöiden omien autojen käyttö. Näin etenkin alueilla, missä välimatkat ovat pitkiä. Voisiko tuon käytännön ottaa käyttöön myös vaikkapa piispojen autonkäyttöön? Tai koko hiippakunnan kanslian tai vaikkapa kirkon keskushallinnon käyttöön? Piispa käyttää autoa ajoittain, muu henkilökunta tarvittaessa.

Mutta tuo kuten niin moni muukin asia liittyy kaiketi jollakin tavoin myös tuohon ahneuteen. Kilometrikorvauksista on nykyisin tullut huomattava palkanlisä, vaikka jotkut väittävät, etteivät korvaukset kata kaikkia auton kuluja. En tiedä, onko noin, mutta hieman kuitenkin epäilen. Jos asia olisi toisin, muutos olisi jo varmasti tapahtunut. Ja jos noin olisi, omat autot olisivat jotain muuta kuin mersuja, isoja audeja ja volvoja. Kateellisen puhetta - saattavat nyt jotkut sanoa, kun ajelen Kialla. Ei muuten ole.

Joskus pohdin myös tuota työssä "riippumista", vaikka työntekijä voisi siirtyä jo ikänsä puolesta - puhumattakaan terveydestä - eläkkeelle. Joskus se saattaa tietysti olla oman elämän tilanteen mukanaan tuomaa pakkoa: rahaa tarvitaan johonkin ja siksi on sinniteltävä vielä töissä. Mutta vielä useammin se ei ole ollenkaan tuota, vaan eräänlaista "riippuvuutta" ja jopa "laitostumista", jotka aiheuttavat tilanteen ajautumisen tuollaiseksi. "On mukava kuulua kultapossukerhoon", oli aikanaan Postipankin mukava mainos lapsille, joita innostettiin säästämään. Samalta tuntuu nyt, kun seuraa ihmisiä, jotka terveytensä ja jaksamisensa kustannuksella sinnittelevät yhä töissä.

Yhteiskunnallisesta asemasta - olipa se sitten kirkon piirissä tai muussa maallisessa elämässä - ja aseman mukanaan tuomista ilmaisista lounaista, ilmaisista matkoista (ja niiden runsaista päivärahoista), kaiken maailman kissanristiäisistä ja tietysti saamastaan kunnioituksesta on vaikea luopua. Sillä ei ole väliä, liittyykö se sitten kaupunginjohtajuuteen, maa- tai kirkkoherruuteen, pappeuteen yleensä, vaikkapa piispuuteen tai mihin tahansa kirkolliseen tai maalliseen asemaan. Aina näyttää joillakin olevan vaikea luopua ja siirtyä tavalliseen elämään, jossa tosiaankin - kaikki on ostettava ja tehtävä itse, ruokakin. Kutsuja ei satele päivittäin ja elämästä tulee tylsää. Vai tuleeko? Riippuu tietysti ihmisestä itsestään ja siitä, miten hän on eläkepäivänsä suunnitellut. Ja tietysti siitä onko hänellä muuta elämää työnsä ulkopuolella. Niin - ja kyllä se kai riippuu joistain muistakin henkilökohtaisista ominaisuuksista.


Aikanaan aikojen alussa pappeutemme perustui suurelta osaltaan luostaripapistoon, munkkeihin. Siitä meillä ortodokseilla on jäänteenä vielä munkkeuteen vihittävät piispat, jotka ovat joko naimattomia tai leskiä. Siinä oli sekin hyvä puolensa, että väsyttyään ja työnsä tehtyään munkkipappi tai piispa saattoi vetäytyä omaan luostariinsa lepäämään ja viettämään viimeiset vuotensa hieman helpommalla. Siellä häntä yhä edelleen palveltiin, hänen ei itse tarvinnut tehdä ruokaansa, siivota, pestä pyykkiä, käydä kaupassa ja kaikkea muuta maailmaan liittyvää. Siellä hän saattoi levätä ja nauttia tehdyn työnsä hedelmistä. Ja elää niin kuin munkin tuli elää: köyhänä, naimattomana ja kirkolle kuuliaisena.

Nyt on siirrytty toisenlaisiin järjestelmiin. Osa munkkipapistosta ja jopa jotkut nunnatkin elävät maailmassa, omissa asunnoissaan, käyvät töissä, tienaavat rahaa ja haalivat omaisuutta. Ja omistaminen, omaisuus, raha tuovat mukanaan aina ongelmia, joista yksi on: miten käyttää luotto-/pankkikorttia ja toinen: se pirskatin inhimillinen ahneus.


HAP
happy

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.