50. Romania and Poland on my mind

Väsynyt, mutta onnellinen blogisti jupinansa äärellä
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kuukauden, siis täsmälleen kolmenkymmenen päivän mittainen pyhiinvaellus on nyt takanani ja istun Mikkelissä kotona, onnellisena, mutta väsyneenä – kuten vanha sanonta kuuluu. Tämä ei tosin kohdallani ole vain sanonta. Tunnen juuri noita tuntemuksia vahvana itsessäni. Sen lisäksi tunnen ikävää ja olen hieman ”pöllähtänyt” – mitäs nyt, mitä seuraavaksi, ai eikö tänään tarvitsekaan lähteä ajamaan 400 kilometriä.

Tämän jupinani otsikko kertoo Romanian ja Puolan jääneen erityisesti mieleeni. Mieleeni jäivät erikoisesti ihmisten kohtaamiset ja se välitön ihmisten välinen vuorovaikutus, jota saimme kokea noissa maissa. Konkreettisin lienee isä Bazylin tapaaminen pienessä puolalaisessa kylässä. Tämä arvokas, vanha, yli seitsemänkymppinen pappismies elää siellä opettajavaimonsa kanssa kauniissa kodissa tosi ihanan ja kauniin kirkon vieressä. No miten tapasimme isä Bazylin? Tunnen hänen poikansa, joka kehotti meitä käymään vierailulla siellä. Näin teimme, vaikka pelkäsin tilannetta, koska meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Pelko oli turha. Puhuttua kieltä ei tarvittu keskinäiseen kommunikointiin, ainoastaan joihinkin täydentäviin ja tarkentaviin selityksiin, ja ne me teimme niillä muutamilla venäjän kielen sanoilla, jotka osasimme. Tärkein kieli oli sydämen kieli, jolla puhuimme suoraan sydämestä sydämeen.

Koin tuon saman sydämenkielellä puhumisen aikanaan asuessani Kreikassa Pendelin luostarissa. Tapasin siellä romanialaisen ystäväni isä Neculain, joka silloin osasi todella vähän englantia, aivan kuten minäkin – pitkän saksan lukija. Mutta teimme silloin hänen kanssaan matkan Athokselle – Pyhälle Vuorelle ja selvisimme kaikista sanallisista ja muista ongelmista omalla sydämenkielellämme. Ja niitä tilanteita tai jopa ongelmia oli siellä riittämiin. Tuo matka kruunasi varmasti koko elämämme ajan kestävän ystävyytemme, jonka yksi todistus oli nyt tämä vierailu hänen ja vaimonsa Christinan ja poikien Andrein ja Gheorghen luona Iasissa Romaniassa.

Eikä tuo sydämenkielen käyttäminen loppunut noihin kahteen – isiin Bazyl ja Neculai – vaan sitä samaa kieltä käytettiin muidenkin kanssa, vaikka olisimme puhuneet suomea keskenämme. Tuo sydämenkieli kun ei kysy, mitä kieltä puhutaan: suomea, englantia, romaniaa, puolaa, venäjää, vai mitä.

Moni kysyi meiltä suomlaisilta matkaajilta, miksi ihmeessä te tulitte juuri Romaniaan? Kun he kuulivat, että olemme siellä melkein kuukauden, he ihmettelivät yhä enemmän. Seisoimme kerran Sihastrian luostarin edessä olevalla parkkipaikalla pienen automme luona, kun siihen tuli kuvankaunis romanialainen nuori nainen. Hän katsoi ensin rekisterikilpeä, sitten meitä, sitten vielä autoa ja kysyi: ”Ihanko oikeasti te olette Suomesta?” Tilanne oli hauska ja toisaalta vaikuttava. Saimme selittää hänelle perusteita, miksi juuri Romaniaan ja lisäksi piti selittää sekin, miten löysimme tiemme metsäautoteitä pitkin ajaen Agapiasta Sihlan kautta Sihastriaan ja mitä me oikein haemme Sihastriasta. Vastaus oli selvä: ”Käymme isä Ilie Cleopan haudalla tervehtimässä häntä.”

Joku toinen uteli meiltä, mitä kielteistä me olemme nähneet Romaniassa? Vastasimme: ”Suunnilleen samoja ongelmia teilläkin on kuin meillä Suomessa.” – ”Kirjoitatko niistä blogiisi?” – ”Miksi ihmeessä kirjoittaisin, kun täällä on niin valtavasti upeita ja kauniita asioita kirjoitettavaksi.” Hän katsoi minua ja sanoi: ”Taidat pitää Romaniasta!” Oikeaan osui. Pidän kovasti.

Kuten sanoin sen lisäksi, että Romaniassa kuin myös Puolassa, joihin tutustuimme hieman muita maita enemmän, on valtavasti kauneutta, siellä on myös ihania ihmisiä. Lienen itsekin melko välitön ja helposti lähestyttävä, kuin myös otan helposti yhteyden toiseen ihmiseen, aluksi ehkä tuntemattomaankin. Siihen noissa maissa tarjoutui tilanteita toistensa perään. Kun ihan spontaanisti menimme menomatkalla erääseen kauniiseen ja melko uuteen nunnaluostariin ja kerroimme olevamme suomalaisia ortodokseja, saimmekin sitten selittää juurta jaksain suomalaista ortodoksiaa luostaria meille esitelleelle nunna Martalle. Kun kuvauskierros oli ohi, hän kutsui meidät syömään luostarin sisariston ruokalaan, jossa saimme syödäksemme yksinkertaisen, mutta maittavan paastoaterian. Elimme tuon kuukauden tuolla matkalla koko ajan maissa, joissa ortodoksinen kirkko noudattaa ns. vanhaa kalenteria ja siksi siellä oli suurimman osan ajastamme menossa paastoaika. Kunnioitimme sitä aina, kun olimme kohtaamisissa heidän kanssaan, minä tosin söin koko ajan vain kasvisruokaa, paitsi sitten pääsiäisenä ja sen jälkeen, jolloin saimme syödä pääsiäislammasta ja muita herkkuja.

Pääsiäinen oli Romaniassa – ja muissakin maissa – tänä vuonna yli kuukauden myöhempään kuin meillä Suomessa. Toukokuun 5. päivänä vietimme vanhan kalenterin mukaista pääsiäisjuhlaa Iasissa isä Neculain kirkossa hänen perheensä ja seurakuntalaistensa kanssa. Olimme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa keskiyöllä noin vajaat neljä tuntia ja pääsimme pääsiäisaterialle, jonka Christina oli laittanut kotiinsa noin klo 4 maissa aamulla. Ateria kesti pari tuntia ja uni maittoi sitten melkein iltapäivälle asti, koska klo 13 menimme taas kirkkoon ja sieltä taas syömään pääsiäislammasta. Nyt tosin useampien ystävien kanssa. Aterialla kohtasimme pienet Christinan sisaren tyttöset, nelivuotiaan Teodoran ja noin vuoden ikäisen Elenan, jotka elävyydellään ja vilkkaudellaan valloittivat sydämeni ja saivat aikaan valtaisan koti-ikävän, etenkin kun he muistuttivat minua Suomessa olevista aarteistani, vunukoista nelivuotiaasta J:stä ja sydämeni naisesta, hieman yli kaksivuotiaasta D:sta.

Niinpä sitten yhdellä vierailullani päätin ostaa heille romanialaiset tuomiset, jotka sitten löysinkin Voronetin luostarin edustalla olevasta kauppakojusta vanhalta mummolta. Mitä ne ovat, jääköön salaisuudeksi. Ehkä joskus laitan kuvan niistä, katsotaan nyt. Tuomisia meillä olikin sitten runsaasti ilman ostamistakin, vaikka sitäkin toki teimme. Saimme ystäviltämme lahjaksi kaikenlaista, ikoneja, juomisia, eväät paluumatkalla ja vaikka mitä. Nytkin istun keittiössä ja edessäni pöydällä on kaunis ikoni, joka esittää pyhittäjä Teodora de la Sihlaa eli Teodora Sihlalaista, vieressä on kassi, joka odottaa vunukoitani, joiden pitäisi tulla käymään paluumatkalla kesämökiltä kotiinsa.

Mieli on onnellinen matkasta, tapaamistani ihmisistä, vunukoiden tulosta ja siitä, että saan olla jälleen kotona tuollaisen matkan jälkeen kohtuullisen terveenä ja ilman mitään matkalla tapahtuneita ongelmia. Emme saaneet yhtään ylinopeussakkoa, vaikka ajoimme varmaan sataan tutkaan. Ei ihmisille eikä uudelle autolle sattunut mitään vahinkoa – paisi kaiketi pitää tarkistaa etupyörien aurauskulmat ja iskarien ja olkanivelien kunto, sillä ajoittain tie oli – sanoisinko mielenkiintoista – käytin jossain siitä sanontaa ”hammaslääkärin unelma” – reikiä, siis todella syviäkin reikiä, täynnä. Muutoin tiet olivat kohtuullisen hyviä tai jopa loistavia kaikissa maissa. Päätiet eivät ole niinkään ongelma, mutta kun me ajelimme ajoittain jopa metsäautoteillä ja vuoriston sivuteillä, tieongelmiakin toki oli hieman.

En laita tähän jupinaani enää kuvia. Olen laittanut niitä runsaasti aikaisempiin jupinoihin ja lisää löytyy Hap Pyykkösen Facebook-profiilista, jossa nuo kuvat ovat aivan vapaasti kaikkien katseltavissa, oli katselijalla sitten Facebook itsellään tai ei.

Matka muutti minua varmasti myös ihmisenä. Sillä oli oma vahva vaikutuksensa ystävyyteen eri ihmisten kanssa, mutta kyllä se muutti minua myös sisäisesti. En ole katsellut televisiota kuukauden aikana käytännössä yhtään, en ole lukenut sanomalehtiä, en tiedä maailman tapahtumista mitään, enkä jääkiekon MM-kisoista. Tietokonetta olen käyttänyt matkan aikana kohtuullisesti, mutta nyt tuntuu, että sekin osuutta voisin vähentää radikaalisti. Siksi olen päättänyt lopettaa lähiaikoina Facebook-kirjoittelun ja muukin kirjoittelu vähenee. Jupinoitani tänne blogiin saatan kirjoittaa, kunhan taas jaksan innostua jostain aiheesta. Jupinoitani ”mainostan” vain omilla Facebook-sivuillani ja Ortodoksi.netin etusivulla (www.ortodoksi.net), josta löytyy joitain muitakin ortodoksisia blogeja. En tee mitään blogijuttuja siksi, että saisin tilastot näyttämään komeita lukuja. Teen sen pelkästään ilosta kirjoittaa. Toivottavasti sellainen tulee aina silloin tällöin kohdalleni. Yritän kirjoittaa artikkeleja Ortodoksi.netiin vierailemistani luostareista ja mahdollisesti muistakin kohteista sitä mukaa, kun jaksan. Ne löytyvät ilmestyttyään Ortodoksi.netin etusivulta, joten jos haluat niitä lukea, vilkaise silloin tällöin etusivua.

Kiitän kaikkia teitä monia, jotka olette monella tapaa kannustaneet minua kirjoittamaan näitä jupinoitani. Jupinani ovat samalla olleet minulle sellaisia muistipisteitä, joista aina voin tarkistaa joitain asioita: mitä, missä, milloin. Moni on sanonut, että jupinoiden kautta hekin ovat saaneet olla matkalla mukana. Kiitos noista kauniista sanoista, mutta kiitos myös kritiikistä, jota sitäkin on tullut. Kritiikkikin on ihan ok, mutta en silti tee tätä ammattimaisesti tai johonkin professionaaliseen tarkoitukseen. Teen tätä täysin omaksi ja muiden iloksi ja ajanvietteeksemme. Siksi se saattaa joskus olla toimituksellisesti epä-professionaalista tai asenteellisesti itsekeskeistä. Mutta olkoon niin ja jatkossakin se on niin.

Nyt jatkan tätä pitkän kevään ja alkukesän elämääni toivottavasti monella muullakin tapaa muuttuneena – jopa niin, että saattaisin saada päätökseen monivuotisen urakkani ns. ”arkiston” selvittämisessä, noin parinkymmenen xerox-laatikon sisällön läpikäymisessä, papereiden ja esineiden poisheittämisessä, valikoinnissa, jne. Siinä minulle urakkaa kesäksi ja joutoaikana matkailen matkailuautollani. Tervehditään ja hymyillään, kun tavataan jossain!


HAP
happy