53. Ortodoksit ja euroviisut

Kyllä me suomalaiset olemme naiivia kansaa. Lisäksi lapsellisia ja ajoittain jopa lähes oppimattomia, uskaltaisinko sanoa: tyhmiä. Helposti haukumme vaikka amerikkalaisia siitä, että he eivät tiedä mitään maantiedosta ja entinen pressakin – se Puskan Ykä – taisi sotkea pahasti Intian sijainnin ja jopa sen valtiopäämiehen. Mutta sotkihan se Ykä paljon muutakin, joten ihan kaikkea ei voi laittaa keskivertoamerikkalaisuudenkaan tai yksin hänen syyksi. Mutta että me suomalaisetkin, minä muiden mukana, toimimme niin kuin toimimme. Sitä on vaikea sulattaa.

Nuo luonteenpiirteet tulivat vahvasti esille nyt viikonvaihteessa, kun samalla päivälle osui sekä MM-jääkiekkokisojen ratkaiseva Suomi-Ruotsi-maaottelu kuin myös Eurovision laulukilpailut. Kummassakaan lajissa – niin täydellisen erilaisia kuin ovatkin – suomalaiset syöksyivät pää edellä ruotsalaiseen tai jonkin muunmaalaiseen mäntyyn. Ja me ortodoksit siinä mukana, vaikka olisi meiltä voinut kyllä hieman odottaa ainakin toisessa asiassa edes hieman tietoa ja tunnetta asioiden oikeasta tilasta. Mutta kun ei, niin ei.

Aloitetaan nyt vaikka noista jääkiekkokisoista. Mikä meissä suomalaisissa oikein on, kun me koemme aina ja varsin pienistä signaaleista olevamme maailman napoja, parhaita maan päällä – kauneimpia, komeimpia ja osaavimpia. Kyllä suomalaiset pelasivat – kai – hyvin ennen tuota Suomi-Ruotsi-ottelua, mutta niinhän pelasi monen muunkin maan joukkue. Sokeuduimme vain omien suorituksiin ja ilmeisesti niissäkin vain joidenkin yksilöiden suorituksiin. Tuo ”kai” siksi, että minä en oman matkani vuoksi seurannut kuin aivan viime metrillä koko kisoja ja niitäkin vain jälkikäteen, ottelujen jälkeen.

Meillä suomalaisilla on näissä asioissa ja kaiketi monessa muussakin asiassa suuria itsetuntopuutteita. Luulemme muiden olevan parempia ja koemme itse olevamme niitä pahnan pohjimmaisia. Näinhän oli vuosikausia etenkin juuri ruotsalaisia kohtaan kokemissamme asioissa. Ruotsalaiset olivat etenkin sodan jälkeen aina rikkaampia, kauniimpia, parempia ja mitä kaikkea olivatkaan. Aina, kun ylitimme tuon rajan, siis olimme parempia kuin ruotsalaiset, olimme maailman parhaita, vaikka olisimme olleet kuinka kaukana todellisesta parhaasta. Näin Ruotsista ja ruotsalaisista tuli meille ”rakas vihollinen”, joka kuitenkin kaikessa rakkaudessakin oli todellinen, oikea vihollinen. Sanonta oli vain silmän lumetta, asioiden kiertelyä, selittelyä. Kuinka aina nautimmekaan, kun voitimme Ruotsin tai olimme edes parempia tai kun Ruotsi jäi jossain asiassa viimeiseksi. Voi sitä lapsellista riemua.

Mutta tunnevammaisuutta tuo on joka tapauksessa. Aivan kuten sitten toisessakin asiassa, noissa Euroviisuissa. Voi sitä turhamaista riemua, kun muutama vuosi sitten Lordi ja Suomi voitti Euroviisut. Vaikka en yhtään pitänyt koko kappaleesta, riemuitsin täydestä sydämestäni Suomen voittoa ja – kai – Ruotsin häviötä. Ajoittain tuntui varmaan koko kansasta, että tärkeämpää oli se, että voitettiin Ruotsi ja muut pohjoismaat ja tietysti se, ettemme nyt taas olleet viimeinen tai toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi viimeinen. Ei vaan ykkönen, paras. Vai onko se koskaan paras, se ykkönen Euroviisuissa?

Euroviisut ovat joskus myös areena, joka paljastaa suomalaisten osaamattomuuden ja ajoittain jopa voisi kai sanoa – tyhmyyden. Nämä viimeiset olivat melkoinen ”diplomityö” tässä suhteessa. Hiljalleen myös telkkarin kuuluttajat ovat alkaneet ymmärtää eräiden maiden keskinäisen riippuvuuden ja siitä johtuvat äänestysratkaisut. Vielä jokin aika sitten ääneen ihmeteltiin, miksi Valko-Venäjä äänestää Ukrainaa ja Venäjää, miksi Kypros Kreikkaa, mutta ei suurremmin ihmetelty, miksi Suomi äänestää Norjaa tai Viroa. Sitä pidettiin normaalina. Toista ei – siis tuota slaavien tai helleenien yhtenäisyyttä. Se ärsytti ja ärsyttää yhä.

Nyt kuuluttajat pohtivat, miten saataisiin ulos koko Euroviisuista nuo slaavilaiset – siis ortodoksiset maat – jotka noin törkeästi vetävät ”kotiinpäin” ja äänestävät toisiaan suurilla pistemäärillä. Näin parannettaisiin kepulikonsteilla Suomen ja suomalaisuuden asemaa kokonaiskisassa. Heh, heh!

Samalla etenkin tämän vuoden 2013 Euroviisuissa Suomen kilpailukappaleen esittäjä teki suuren, suuren osaamattomuudesta johtuvan mokan, jonka hän kaiken lisäksi luuli tuovan mainetta ja kunniaa ja etenkin niitä äänestyspisteitä. En tiedä, mikä viime kädessä oli pontimena Suomen euroviisuesittäjän loppusuudelmaan naisten kesken, mutta suuri virheratkaisu se tässä tilanteessa oli. Ratkaisu osoitti suurta tietämättömyyttä ja osaamattomuutta niin maantiedosta kuin historiasta kuin myös uskonnoista – etenkin juuri ortodoksisuudesta.

Suomen kilpailukappaleen esittäjä ei ymmärtänyt, että äänestysmaissa oli runsaasti maita, jotka ovat joko täysin ortodoksisia (mm. Venäjä, Valko-Venäjä, Serbia, Kreikka, Bulgaria, Kypros, Georgia, Armenia, Romania, Moldova) tai joilla on varsin kiinteät suhteet näihin maihin joko historiallisista syistä tai noissa maissa olevien runsaiden venäläisten vuoksi (mm. Viro, Latvia, Liettua, Azerbaidžan). Tai sitten, että äänestysmaissa on paljon täysin katolisia maita (mm. Puola, Italia, Malta, Espanja) tai islamistisia maita, joiden suhtautuminen ei suuresti poikkea näissä asioissa ortodokseista, mieluummin jopa päinvastoin, siellä on usein vielä voimakkaampaa vastarintaa. Ja vielä senkin, että äänestysmaissa on todella vähän protestanttisia maita, joissa tuollainen hapatus ja liberaalisuus saattaisi mennä läpi äänestyksessä.

Näin siis jonkinlaisessa todellisuudessa uskonto ja eritoten ortodoksinen uskonto ratkaisi koko kisan – ainakin Suomen kappaleen osalta, joka jäi jälleen aivan häntäpäähän, olisiko ollut kolmanneksi viimeinen vai mikä lie. Siis toisaalta ortodoksinen uskonto ja toisaalta suuri tietämättömyys ja turha uhmakas typeryys ratkaisivat. Sillä esitetty kappale oli tasaisen huono, ei toki noin huono, kun äänimäärä osoitti, mutta ei voittaja-ainestakaan. Tosin kuuluttajat eivät sitäkään koko aikana ymmärtäneet. Syy Suomen katastrofiin oli heidän mielestään Euroopan ja eurooppalaisten tyhmyydessä, ei omassa tyhmyydessämme.

Mikäli Suomen kilpailukappaleen taustaryhmät ja neuvonantajat olisivat edes hieman seuranneet tiedotusvälineitä ja havainneet ne rajut reaktiot mm. Georgiassa tai Turkissa, minkä Suomen edustajan käyttäytyminen siellä aiheutti, he olisivat neuvoneet ja ohjeistaneet kilpailijaa toimimaan toisin. Ja – näin uskon – tulos olisi ollut hieman parempi. Mutta ei, julkisuuskikkailu ja sensaationhakuisuus voittivat järjen ja tulos on sen mukainen. Mutta saatiinhan tämän jälkeen taas vettä siihen myllyyn, joka viime vuosina on mellastanut melkoisella voimalla koko piskuisessa Suomessa. Myllyyn, jonka mukaan kirkolla on liian suuri vaikutus suomalaisiin ja siksi media pyrkii omilla toimillaan nollaamaan kirkon vaikutuksen ja merkityksen mahdollisuuksiensa mukaan. Odotan innolla, mitä tämän suuntauksen ”mediapapitar”, Helsingin Sanomat tai hyvä ”kakkonen” YLE sanoo asiasta. Se varmaan nähdään piakkoin seuraavien suurten kristillisten juhlien uutisoinnin yhteydessä, jolloin jälleen tuodaan joku yksinkertainen, julkisuutta hamuava ortodoksi selittelemään kanonista ongelmaa, jonka kirkko on hänelle tai puolisolleen aiheuttanut. Tosin näin kesällä kristillisiä juhlia ei ole paljoa, mutta tuleehan se joulukin taas kohta.


HAP
happy