23. Yllättävät tapaamiset metropoliitan kanssa

Olen saanut ja voinut elämäni aikanan matkustaa melko paljon. En silti ole käynyt Amerikassa enkä Australiassa, mutta Euroopan olen jo aika tarkkaan kolunnut - melkein joka nurkan. Vaikka on siellä vielä lukuisia upeita paikkoja näkemättä - jopa kokonaisia maita - kuten vaikka Bulgaria tai Albania.

Matkalla olevat  vaillinaisesti pukeutunut blogisti ja oikein pukeutunut metropoliitta
kaukana ulkomailla kerran.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matkoillani siellä ja kotonakin olen tavannut paljon ihmisiä. Minun on jokseenkin helppo tutustua toisiin ihmisiin. Se on varmaan osin karjalaisuuttani ja osin oman isäni perintöä, isältä opittua. Jos isäni matkusti hiemankaan pitemmän matkan jollain julkisella kulkuvälineellä - junalla tai linja-autolla - viimeistään perillä hän huomasi olevansa matkakaverin kanssa lähes sukulaisia. Tällainen käyttäytyminen tuli minulle kovin tutuksi jo lapsena. Ja jotta siitä selvisi kunnialla, turhia häpeilemättä, oli viisainta omaksua samat tavat isän kanssa. Näin olen sitten tehnyt taipaleellani ja tutustunut ihmisiin, joita elämän varrella olen kohdannut ja yhä kohtaan ja joiden kanssa polut risteävät.

Olen aikaisemmissa jupinoissani kertonut jo joistain mielenkiintoisista ihmisistä ja kohtaamisistani ja ajattelin nyt kertoa taas yhden lisää. Muitakin varmasti vielä tulee, joten yritä kestää tai lopeta lukeminen, jos et kestä. Tämän henkilön tapaaminen tapahtui ensimmäisen kerran reilut kolme vuotta sitten Mikkelissä, jossa asun ja olen asunut jo vuodesta 1975 saakka.

Puhelimeni soi ja linjan toisessa päässä oli ystäväni, ortodoksinen pappi, joka oli poikansa kanssa tulossa autolla Etelä-Suomesta ja matkalla Itä-Suomeen. Mukanaan heillä oli korkea-arvoinen vieras, jonka he aikoivat syöttää mahdollisuuksiensa mukaan Mikkelissä. Siispä soitto minulle, josko voisin auttaa. Lähes puolimatkassa kun asun.

Kello oli noin kuusi lauantaina illalla. Ei niitä parhaita aikoja etsiä ruokailupaikkaa tällaiselle vierailulle. Kyllähän meillä Mikkelissä löytyy "ministeritason" ruokapaikkoja, mutta kaikki olivat siihen aikaan kiinni tai niissä oli jokin yksityistilaisuus. Suuremmissa ravitsemusliikkeissä taas oli alkamassa sellainen lauantai-illan meno ja meininki, ettei sinne oikein voinut tällaista kirkollista vierasta viedä.

Mikä avuksi?

Kuulun kotipaikkakunnallani pariin ns. "herraklubiin". Toinen on maineikas Marskin klubi eli Mikkelin klubi, jossa marsalkka Carl Gustav Mannerheim ruokaili sota-aikana, kun hänen Päämajansa oli Mikkelissä. Koska itsekin olen tehnyt työurani tuossa samaisessa Päämajassa, nykyisessä Päämajakoulussa, klubi olisi ollut oivallinen pysähdyspaikka monessa mielessä, mutta sinne ei nyt jostain syystä päässyt. Joten seuraava.

Torin toisella laidalla on toinen klubi, Mikkelin liikemiestenseura. Soitto sinne ja apu löytyi. Sain varattua kabinetin, kokin jäämään vielä hetkeksi töihin ja kielitaitoisen tarjoilijan. Mitä sitä nyt enää muuta olisi tarvinnutkaan, kuin hyvää ruokaa.

Keskustelumme puhelimessa ystäväni kanssa ennen kaikkea tätä oli mielenkiintoinen. Kysyin "kuka vieras on?" Hän vastasi: "ulkomaalainen, en nyt viitsi sanoa ääneen, minkämaalainen, muutoin hän arvaa, että puhumme hänestä." Kysyin - kun siis jo tiesin, että kyseessä on korkea-arvoinen kirkollinen henkilö - "onko hän kreikkalainen?" - "Ei." "Onko venäläinen?" - "Kyllä." Silloin jo arvasinkin, kun tunsin tämän ystäväni hieman tarkemmin ja tiesin hänen elämänsä vaiheista jotain. Sanoin "onko Ilarion?" - "Kyllä." Huh, huh - ajattelin, mitenkähän tästä selviän.

Vieras oli siis Venäjän ortodoksisen kirkon ns. kakkosmies, siis heti seuraava kirkon päämiehen, patriarkka Kirillin (Gundjajev) jälkeen. Hän oli Volokolamskin metropoliitta, Venäjän kirkon ulkoasioiden suhteiden osaston päällikkö, piispa Ilarion (Alfejev), Venäjän kirkon ns. ulkoministeri, Moskovassa ja Oxfordissa opiskellut, korkeasti koulutettu tohtorismies, älymystösuvun vesa, säveltäjä ja monitoiminen kielimies ja moniosaaja. Kaiken kaikkiaan: mielenkiintoinen ihminen!

Olin siis järjestelemässä ruokailua metropoliitta Ilarionille. Piti ihan istahtaa hetkeksi ja huokaista. Kaikkeen sitä lähteekin ja suostuu, mutta sellaista tuo elämäni usein on ollut. Jos et ota askelta eteenpäin, pysyt paikallasi. Ja jos et mene sellaisen asian perässä ja ole siinä mukana, mitä haluat, et koskaan saa sitä. Jos et toimi nyt, etkä tee ja kysy mitään, saat vastaukseksi aina EI. Näin ajattelen usein elämässäni. Siksi TOIMI Hannu! Toinen ajatus, joka tuossa välähti mielessäni oli Steve Marabolin masinoima: "Meillä on vain tämä hetki elämässämme, muu on mielikuvitusta tai muistoja." Siispä eteenpäin, kuin ukki lumihangessa.

Pikainen tiedustelu ruuan laadusta - pitääkö olla kasvisruokaa vai käykö liha? Liha kävi? Runsaasti vai vähän, pihvi vai jotain muuta, jne? Kaikki järjestyi ja ruuaksi saatiin suunnilleen sitä, mitä haluttiinkin. Todella maukas pihvi, jota saattoi juoksuttaa alas paikallisella, juuri tuossa ravaintolassa pannulla omalla, melkoisen hyvällä oluella. Kokki pani parastaan ja tarjoilija toimi mallikkasti - englanniksi. Siinähän ne eväät mukavaan kohtaamiseen jo olivatkin.

Kirja "Uskon mysteeri" - kirjoittajana silloinen pappismunkki, nykyinen metropoliitta Ilarion.
(Valokuva: Hannu Pyykkönen)

Olin kaiken kiireeni ja hämminkini keskellä muistanut myös napata kirjahyllystä mukaani metropoliitta Ilarionin kirjoittaman kirjan, joka on suomennettu nimellä "Uskon mysteeri" (venäläiseltä alkuperäiseltä nimeltään: "Таинство веры. Введение в православное догматическое богословие") - mainio kirja, oivallinen opas kaikille ortodokseille ja ortodokseiksi aikovillekin. Siispä kirja mukaan, jos vaikka saisin siihen omistuskirjoituksen. Ja sainkin. Nyt sen ensi lehdillä lukee kirjailijan omistuskirjoitus minulle. Vau!

Omistuskirjoitus kirjassani
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tapaaminen oli monella tapaa mielenkiintoinen. Sain jälleen kerran huomata, että pyramidin huipullakin olevat ihmiset ovat samanlaisia kuin me kaikki. Kivoja tai ei, mielenkiintoisia tai tylsiä, omia inhimillisiä ihmisiä kuitenkin kaikki. Tämä ihminen ei ollut tylsä eikä mielenkiinnoton. Hän osasi oman äidinkielensä lisäksi useita kielia ja kysyikin minulta, millä kielellä kommunikoisimme. Vastasin, että englanniksi ja kun sen sanat minulta loppuvat, jatketaan saksaksi. Hän kertoi jotain valmisteilla olevasta laajasta trilogiastaan, joka käsittelee ortodoksista uskoa ja josta nyt tätä kirjoittaessani on jo ilmestynyt ainakin eka osa ja se on jo käännetty englanniksikin. Toivottavasti saadaan pian suomeksikin.

Jotain jäi harmittamaan tuossa tapaamisessa. Piispa oli liikkeellä diakoninsa kanssa ns. in cognito, epäviralliseseti, julkisuutta vältellen. Hän oli kaiken lisäksi siviilivaatteissa, joten en saanut ottaa tilaisuudesta yhtään kuvaa, vaikka sitä kyllä pyytelin kovasti. Ymmärrän toki, miksi ei. Kuvan otto tosin sitten myöhemmin onnistui. Siitä kohta lisää.

Polkumme ovat kohdanneet tämän ihmisen kanssa jo kolme kertaa. Seuraava kertakin oli täysin suunnittelematon ja tapahtui ulkomailla, Italiassa. Olin juuri jäänyt eläkkeelle ja toteutin yhtä haavettani, olin poikani perheen kanssa matkailuautollani Euroopassa. He olivat olleet siellä ensin oman perheensä voimin kuukauden ja sitten lensin Milanon lähistölle Bergamoon, missä tapasin heidät ja jatkoimme matkaa toisen kuukauden. Pääkohteemme oli Ravenna ja sen bysanttilaiset mosaiikkikirkot.

Kiertelimme mosaiikkikirkkoja muutaman päivän ja olimme jo aikeissa lähteä pois Ravennasta ja jatkaa matkaa etelään. Mutta vielä oli yksi kirkko käymättä, Apollinare in Classe, hieman sivussa Ravennasta, mutta tosi upea kirkko. Auto parkkiin ja poikani meni katsomaan, pääsemmekö sisälle. Ei, ei onnistu. Poikani palasi ja kertoi, ettei sinne pääse, kun siellä on kuulemma kreikkalainen jumalanpalvelus. Katsoin häntä ja sanoin, että "hei 'komoon' poikani, mehän ollaan niitä "kreikkalaisia", siis ortodokseja, mennään vaan mukaan". Niinpä johdollani menimme vanhan rouvan luo ja kerroimme olevamme ortodokseja ja menevämme jumalanpalvelukseen. Ei mitään ongelmia, sisälle vain.

Liturgia Ravennassa, Apollinare in Classe 15.5.2010
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Melko nopeasti sisälle päästyäni, ymmärsin, että kyse ei ollut muuten kreikkalaisesta jumalanpalveluksesta. Olen nimittän elämäni varrella ollut muutamssa sellaisessa, kun asuin Kreikassa Pendelin luostarissa. Hieman hämäsi myös ympäristö, joka ei suinkaan ollut mitenkään ortodoksisen kirkon tyypillinen kirkkomiljöö, vaan enemmänkin jälkeenpäin roomalaiskatoliseksi muutetun kirkon miljöö, jossa kuitenkin oli runsaasti ortodoksisia elementtejä juuri niissä mosaiikeissa. Kirkon etuosassa oli varmaan yli metrin korkea koroke, lava, jossa papisto toimitti jumalanpalvelusta. Kansa seisoi tai istui salissa, jossa siis oli runsaasti roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluvia penkkejä.

Kirkon nykyinen "isäntäkin" kävi tervehtimässä palveluksen toimittanutta metropoliittaa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Aikani kuunneltuani ja katseltuani, totesin pojalleni ja miniälleni, ettei tuo toimitusta johtava mitrapäinen piispa ole kreikkalainen ja taidan kaiken lisäksi "tuntea" hänet. Menin lähemmäksi ja näin oli, hän oli Volokolamskin metropoliitta Ilarion. Olimme liturgian loppuun ja lopussa menimme joukolla suutelemaan ristiä.

Siinä vaiheessa ennätin pikaisesti sanoa piispalle englanniksi: "Terveisiä Suomesta!" ja hän vastasi suomeksi "Kiitoksia!" Käväisin loppuselvittelyjen aikana tapaamassa myös hänen diakoniaan, joka oli hieman ihmeissään: "Mitä te täällä teette, Ravennassa, Italiassa?" Lopuksi vielä tapasin metropoliitan ja esittelin poikani perheen hänelle. Hänkin - maailmanmatkaaja - ihmetteli samaa: "Mitä te nyt täällä Ravennassa?" - "No mosaiikkeja katselemassa" - hulluja me suomalaiset ortodoksit. Vihdoinkin sain sitten ottaa kuvan, jossa olimme yhdessä hänen kanssaan. Nyt siis virallisissa kuvioissa vain.

Blogisti (tilanteeseen sopimattomasti pukeutunut) ja Volokolamskin metropoliitta Ilarion (tilanteeseen oikein pukeutunut) Ravennassa Apollinare in Classe -kirkossa liturgian jälkeen
kesällä 2010.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kolmannen kerran tapasin metropoliitan Valamossa, jossa oli kesällä menossa suuret juhlallisuudet. Kirkko oli ääriään myöten täynnä ja pappeja oli alttarissa "vino pino". Hieman väsyneenä istuin sivupenkillä Matsin Jussin kanssa, kun yhtäkkiä ovi avautui ja sisään astui "nuori mies" nahkatakki päällä. Hieraisin silmiäni ja annoin sontikkani Jussille: "Pidä tuota" ja menin Jussin ihmetellessä miehen luo pyytämään häneltä siunauksen. Hän oli metropoliitta Ilarion - jälleen in cognito - mutta hän antoi toki siunauksen ja tervehti parilla sanalla muutenkin. Pari muutakin tunnisti hänet: Helena Pavinskij ja Mihail Shiskov - Konevitsa ry:n touhutäti ja Laatokan Valamon luostarin tiedotuspäällikkö, jotka myös hakivat siunauksen metropoliitalta. Samalla Helena sai häneltä viestin välitettäväksi arkkimandriitta Sergeille, joka juuri palveli jumalanpalveluksessa.

Volokolamskin metropoliitta Ilarion (Alfejev)
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ei papisto eikä kuoro huomanneet, että piispa vieraili näin jumalanpalveluksessa eikä luonnollisesti hänkään sitä mitenkään julki tuonut. Mutta tämä lienee hänelle melko tyypillistä. Hän pitää Suomesta ja suomalaisesta luonnosta ja tietääkseni myös kalastamisesta rauhallisessa järviympäristössä. Siksi hän aina aika ajoin tulee Suomeen, josta löytyy joitain hänen ystäviään, jotka sitten pitävät huolta asioista. Tällainen ei varmaankaan onnistuisi missään muualla kuin Suomessa. Ei ainakaan Venäjällä, missä metropoliitta Ilarion on julkisuuden henkilö ja kaikkien tuntema, mediasta ja julkisuudesta erittäin tuttu kirkonmies.

HAP

happy