22. Minä ja roomalaiskatolinen kirkko

Château de Bossey asuinpaikkani tukikohta Sveitsissä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Viime päivinä on ollut paljon esillä roomalaiskatolinen kirkko ja sen päämies, paavi Benedictus, joka yllättäen päätti erota merkittävästä tehtävästään suurimman, yli miljardin jäsenen kristillisen kirkon päämiehenä.

Minulle roomalaiskatolisuus oli kauan melko kaukainen, lähes tuntematon ja osin on sitä toki yhä. Tosin olenhan minä opiskellut siitä jotain yliopistossakin, jossa ns. vieraat uskonnot kuuluivat opintosuunnitelmaani - ainakin silloin joskus "vuonna käpy". Mutta silti minulla kesti kuitenkin kokonaista viisikymmentä vuotta, ennen kuin ensimmäistä kertaa olin koko palveluksen ajan mukana roomalaiskatolisessa jumalanpalveluksessa. Se, miten tähän päädyin, on oman jupinansa arvoinen asia. Siispä kerron nyt siitä. 

Olin vuonna 2000 melko väsynyt ihminen. Olin rämpinyt edeltävien vuosien aikana läpi monenlaisten ryteikköjen ja selvinnyt kuitenkin hengissä, vaikkakin hieman naarmuuntuneena. Työssä oli melko rankkaa, rankka vastuu painoi 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena seitsemänä päivänä. Päätin hieman irrottautua tuosta oravanpyörästä ja lähdin vuorotteluvapaalle kokonaiseksi vuodeksi. 

Ostin ns. tax free -auton ja ajelin sen kanssa - koska ohjeiden mukaan oli pakko hävitä Suomesta vuorokauden sisällä - ensiksi Ruotsiin, jossa kirjaudun kyseisen maan asukkaaksi Tukholmassa. Se oli mielenkiintoinen vaihe elämässäni, joka toisin jäi vain melko lyhyeksi. Vain pariin viikkoon tuossa kansankodissa, myöhemmin asuin siellä hieman pitempäänkin, mutta silloin siis vain lyhyesti. En nimittäin vielä päässyt varsinaiseen ensimmäiseen kohteeseeni Sveitsiin, Kirkkojen maailmanneuvoston omistamaan ja ylläpitämään Bosseyn ekumeeniseen instituuttiin ja Suomesta piti tuon auton vuoksi joka tapauksessa lähteä. 

No, aikanaan pääsin sitten lähtemään Sveitsiinkin. Vanhin poikani oli mukanani, kun ajelimme läpi Skandinavian ja Pohjois-Euroopan lähelle Geneveä, Bogis-Bosseyn kylään ja majoituin siellä instituutin henkilökunnan asuntoon. Siinä ennen minua oli asunut kreikkalainen pappi, instituutin opettaja. Mukava asunto yksinelävälle - paritalon puolikas kahdessa kerroksessa tai oikeammin 2/3 talosta, sillä toinen talon asunnoista asunto oli huomattavasti pienempi. Minulla oli alhaalla olohuone, keittiö ja toiletti sekä ulkona terassi ja autotalli, toisessa kerroksessa kylppärin lisäksi kolme makuuhuonetta. Tilaa siis riitti yhdelle ihmiselle.

Saatan kertoa myöhemmin jupeissani jotain lisää tuosta ajastani Bosseyssa, mikä oli todella kansainvälistä aikaa elämässäni. Sain tuttuja ympäri maailmaa, Georgiasta, Saksasta, Ecuadorista, Romaniasta, Ruandasta, Kamerunista, Sveitsistä, Tansaniasta ja sain puhua kaikkia kieliä, mitä suinkin osasin tai sitten en ja loput käsillä.

Ihmisiä ympäri maailman juhlistamassa Christinan - saksalaisen luterilaisen papin - synttäreitä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Mutta nyt keskityn vain yhteen osaan tuosta ajasta. Siihen periodiin liittyi läheisesti naapurini, toisessa asunnossa taloa, Petit Bosseyta, asuva roomalaiskatolinen pappi ja professori, myöhemmin hyvä ystäväni isä Gosbert Byamungu, Tansaniasta, läheltä Ugandaa kotoisin oleva kosmopoliitti, joka oli elänyt, opiskellut ja työskennellyt kotimaansa lisäksi mm. papillisissa tehtävissä Saksassa, Vatikaanissa ja nyt oli opetustehtävissä Sveitsissä sekä Geneven yliopistossa että Bosseyn ekumeenisessa instituutissa. Hän muuten oli opiskellut samassa opinahjossa Vatikaanissa, missä meidän oman kirkkomme päämies Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeoskin opiskeli aikanaan eli Rooman piispallisessa orientaalisessa instituuttissa (Gregoriaanisessa yliopistossa / Pontificia Universita Gregoriana) ja sinne hän teki myös väitöskirjansa. Nykyisin hänen kirkollinen, paavilta saamansa titteli on monsignore. Viimeksi, kun kuulin hänestä, hän toimi Paavillisessa kristittyjen ykseyden edistämisen neuvostossa (Pontificio Consiglio per la Promozione dell'Unità dei Cristiani) Vatikaanissa.

Isä Gosbert tuli Sveisiin ja Bosseyhin suunnilleen samoihin aikoihin kuin minäkin ja hänellä oli ensi alkuun hieman vaikeuksia oman "huushollinsa" järjestelyissä, sillä aikaisemmissa papillisissa tehtävissään niistä yleensä oli huolehtinut joku muu, esimerkiksi taloudenhoitaja. Niinpä me kaksi melko lailla huonot ruuanlaitto- ja muut kodinhoitotaidot omaavat miestä "löysimme" pian toisemme ja alkoimme antaa konsulttiapua erilaisiin käytännön asioihin: mistä löytää ruokaa, edullisesti, hyvää, syötävää, miten sitä tehdään, jne. Olin ehtinyt tutustua autoni kanssa lähiympäristööni ja huomannut, että ruoka kannatti käydä ostamassa Ranskan puolelta, läheltä Divonnea sijaitsevasta edullisesta Champinionin kaupasta, kun sinne oli vain muutama kilometri ja rajamuodollisuudet helpot.

Niinpä sitten kerran ajelimme kohti Ranskaa ja en tietenkään tajunnut, että isä Gosbert oli ei-eu-kansalainen, joka tarvitsi Schengen-viisumin rajan ylitykseen. No, ei hätää, se hänellä toki oli ja muutoinkin muodollisuudet sujuivat mallikkaasti. Kaupassa kaikki sitten sujuikin juohevasti, kun Gosbert osasi ranskaa, minä en, ja nyt kerrankin tiesin, mitä ostin. Ei tullut vahingossa ostettua litraa iskukuumennettua kestokermaa, kuten poikani kanssa hieman aikaisemmin.

Isä Gorbert signeeraa ystävilleni Jopelle ja Riitalle lahjaksi antaamaansa kirahvia asunnossani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tästä kauppareissusta alkoi pitkä ystävyytemme. Autoimme aina niissä asioissa, josta toinen tiesi enemmän ja toinen tarvitsi apua. Taisimmepa laittaa muutaman kerran omia kansallisia tai muita ruokiamme ja tarjosimme niitä toisillemme. En muista, mikä oli minun suomalainen ruokani, mutta sen muistan, että kerran syötiin sveitsiläisittäin raclettea. Suuri oli hämmästys isä Gosbertille, kuinka oikein osasin tehdä tuon juustoruuan ja mistä sain sen tarvitsemat erikoisvälineet. Salaisuus oli Sveitsin suomalaiset ystäväni: Anu ja Jukka, joilta sain opetuksen ja välineet. Isä Gosbert taas tarjosi kerran varsin erikoisen, mutta todella maukkaan afrikkalaisen ruuan, josta muistan, että siinä oli ainakin kuskusta (couscous) ja suikaloitua lihaa. Tuolloin aloittelin varmaan ensi kertaa elämässäni tätä nykyistä "kokkiuraani", joka sitten jatkui myöhemmin Kreikassakin - siellä tosin tarkkailijana ja syöjänä luostarin keittiössä. Nykyäänhän ruuan teko sujuukin sitten jo kuin leikki.

Valkoinen Salonki - Salon Blanc
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isä Gosbert yritti aina silloin tällöin opettaa minullekin roomalaiskatolista uskontoa, kun istuimme iltaa instituutin lokoisissa oleskeluhuoneissa tai jossain muualla todella mainion sveitsiläisen viinilasin äärellä. Kun toukokuun lähestyessä alkoi lähestyä myös muuttoni Kreikkaan, olimme kerran hänen pyynnöstään Bosseyn instituutin viinitorniin rakennetussa kauniissa ekumeenisessa kappelissa, jossa hän toimitti - niin kuin joka päivä, silloin kun oli siellä - roomalaiskatolisen jumalanpalveluksen. Tällä kertaa olimme hieman kaihomielisiä, koska lähtöni lähestyi. Siksipä isä Gosbert pyysi minut mukaansa palvelukseen.

Bosseyn päärakennus, Château de Bossey. Oikealla olevassa viinitornissa on kappeli.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Paljoa en ymmärtänyt latinankielisestä palveluksesta, mutta eräässä vaiheessa isä Gorbert kysyi, haluaisinko osallistua ehtoolliseen. Kun vastasin kieltävästi ja sanoin, ettei se meille ortodokseille ole mahdollista, hän sanoi kyllä tietävänsä sen, mutta hänen tuli kuitenkin kysyä asiaa tuossa vaiheessa. Messu sujui sitten loppuun ja niin tuli oltua ensimmäisen kerran koko roomalaiskatolinen jumalanpalvelus läsnä. Aikaisemmin olin kai joskus jollain turistireissulla pikaisesti saattanut viivähtää kirkossa, jossa oli palvelus menossa. Nyt näin ja koin kaiken todelta läheltä ja läheisesti. Palveluksessa ei ollut läsnä muita eläviä kuin me kaksi.

Niinpä sitten koht'puoliin pakkasin "kimpsuni ja kampsuni" kasaan ja lensin Genevestä Ateenaan ja muutin siellä asumaan pienessä Palio Pedelin kylässä, parikymmentä kilometriä Ateenasta Marathoniin päin, vuoren rinteillä olevaan Moni Pendeliin eli Pendelin Jumalansynnyttäjän kuolonuneennukkumisen luostariin. Auton oli jättänyt säilöön Sveistiin, mukaan sitä en uskaltanut ruuhkaiseen Ateenaan ottaa.

Luostarini, Moni Pendelin, pääkirkon ikonostaasia.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isä Gosbert jäi vielä joksikin aikaa opettajaksi Bosseyhin ja Geneveen. Pidimme yhteyttä aika ajoin - siihen aikaan ei vielä ollut sosiaalista mediaa, eikä tällaisia nettipalveluja kuin nykyään, niinpä hiljalleen nyky-yhteyksin on yhteydenottomme hiljalleen hiipunut, ja emme ole enää moneen vuoteen nähneet toisiamme. Viimeksi tapasin hänet joskus 2000-luvun alkuvuosina, olisiko ollut joskus 2005 tai 2006 Sveitsissä.

HAP

happy