26. Vanheneminen on taidetta

Kohtele minua hyvin.

Aikaisemmin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan teologisena sihteerinä toiminut, nykyisin arkkipiispan ylidiakoni (oto), slavisti ja kulttuurimatkaopas (kuten hän itse itseään blogissaan nimittää), mm. kanttorikoulutuksen saanut teologian maisteri pohti tuoreessa blogikirjoituksessaan erilaisten järjestöjen, liittojen, yhdistysten ja säätiöiden roolia kirkossa ja kysyi huolestuneena: "Missä on kirkon ääni, sen kollektiivinen viisaus?" Eikös tuo kollektiivinen viisaus jotenkin liity myös vanhenemiseen?

Mielenkiintoista! Muistelen erään itselleni läheisen blogistin kirjoittaneen harhoissaan jo vuonna 2012 hieman samanlaisia ajatuksia sisältäneitä juttuja. Siis silloin, kun tämä toinen blogisti (slavisti) oli aktiivitoimessa kirkon piirissä ja tämä toinen blogisti (mulkvisti) hääräsi muuten vain aktiivisesti kirkon piirissä. Silloin tämän harhailijan (siis tämän minullekin tutun blogistin) ajatuksissa pyöri mm. kirkon sisällä olevan valtatyhjiön täyttyminen erilaisilla hännystelijöillä ja muulla hoviväellä. Aika rumaa tekstiä näin jälkeenpäin ajatellen tuolta tutulta sukulaissielulta. Mutta valitettavasti niin totta.

Se, mitä noissa harhoissa oli samanlaista ylidiakonin juttujen kanssa oli se, että jos valtaa ei käytä se, jolla se on ja jolle se oikeasti kuuluu, sen ottaa joku muu, sellainen jolle se ei kuulu. Harhailija henkilöi sen lähipiiriin, kun taas ilmeisesti ylidiakoni ajattelee - bloginsa tekstin perusteella arvioituna - vallan siirtyneen erilaisille maallisille organisaatioille: järjestöille, liitoille, yhdistyksille ja säätiöille. Minusta tuossa ajattelutavassa ei ole suurta eroa, etenkin kun pienessä kirkossa on vähän aktiiveja toimijoita, jotka kaikki tavalla tai toisella hääräävät monissa eri organisaatiossa ja vaikuttavat niiden kautta melkein joka paikassa kirkkoamme. Yhdet ja samat tyypit kaikkialla. Ja kellä minkäkinlaiset ajatukset ja ambitiot, kunnianhimot, hääräämisien taustalla. Kellä vallanhimo, kellä työpaikka, kellä "kuuluminen kultapossukerhoon" - mikä se "kerho" sitten milloinkin lienee (oma ompelukerho, yksityinen sateenkaariseura, salainen kirjallisuuspiiri, heh heh, mikä lie), varmaan muitakin henkilökohtaisia syitä löytyy, jos niitä hakee tai yrittää muutoin keksiä.

Tähän ehkä jotenkin löysästi liittyy erään entisen kirkkoherramme aika osuva sanonta sosiaalisen median kirjoituksessaan. Hän kirjoitti, että "on hyvin surullista jos kirkon sisällä hyväksytään korruptiota, nepotismia, rasismia, syrjintää... Jos niin on, on sellainen poistettava kirkosta tai vaihdettava uudet toimijat, jotka ne poistavat." Hän lisäsi vielä, että "jokainen soveltakoon [tätä] itseensä. Patriarkka Bartholomeus sanoi Istanbulissa minulle, että on oltava rohkea eikä pidä pelätä. Kirkon työssä ei pidä pelätä vaikka näkisi kuulisi tietäisi mitä tahansa. Kun on aika toimia - silloin toimitaan." Viisaita sanoja niin kirkkoherralta kuin patriarkaltakin.

Ortodoksisessa kirkossa kaikkialla - myös Suomessa - on iso ongelma tai miksi sitä nyt oikein nimittäisi, ettei syyllistyisi ikärasismiin. No joka tapauksessa, se, että vallan huipulla olevat henkilöt vanhenevat. Kummallista - hekinkö vanhenevat? Toisen suuren kirkon päämies, roomalaiskatolisen kirkon paavi, Benedictus, havaitsi vanhenemisensa ja siitä johtuvan päätöksien tekemisen heikkenemisen ja niiden mahdollisesti vahingoittavan vaikutuksen rakastamalleen kirkolle. Hän päätti kaikille ulkopuolisille yllätyksenä erota. Tai itse asiassa myös niille sisäpuolisille, jotka jo olivat valmistautuneet ottamaan vallan käsiinsä. Mutta eihän tällainen ole tavallista niissä piireissä. Edellinen ero tapahtui monta sataa vuotta sitten suunnilleen pakon edessä. Koska vanhuuden takia eroaminen ei siis ole yleistä niissä piireissä, alkoivat heti jyllätä maailmalla kaikenlaiset huhut ja salaliittoteoriat paavin eron "todellisista syistä". Eihän kukaan voi erota rakkaudesta kirkkoon, eihän! Vai voiko?

Jotkut suomalaiset irvileuat vitsailivat, että nykyistä edeltävä paavi kuoli pian sen jälkeen kun eräs piispamme vieraili siellä ja nykyinen paavi ilmoitti jäävänsä pian tämän saman piispan vierailun jälkeen eläkkeelle. Onko noilla tapahtumilla mitään yhteistä? Siis syy-yhteyttä? Heh, heh! Kaikkea se tuo mielikuvitus tuottaakin vitseissäkin. Ei varmasti ole. Mutta samalla tuossa asiassa on se oma, ehkä samalla vitsin karuun kaapuun puettu viestinsä ja viehätyksensä siltä osin, että olisi nyt meidänkin piispa edes ottanut oppia suuremman kirkon päämiehestä, miten tällaisia vaikeita päätöksiä tehdään.

Kirkkomme nuorin hiippakuntapiispa, Oulun metropoliitta, osasi tehdä päätöksensä ajoissa ja ilmeisen selväjärkisenä. Hän jää nuorimpana hiippakuntapiispana eläkkeelle kesällä 2013 ja siirtyy asumaan Kuopioon, muuttaa siis pois hiippakuntansa alueelta, mutta ei kuitenkaan mene enää luostariin, josta hän piispaksi ryhtyi. Muualla maailmassa piispat yleensä menevät luostariin eläkepäivillään tai kun ovat riittävän vanhoja ja huonokuntoisia, kirkon ylläpitämään vanhainkotiin. Näin heidän vanhenemistaan ja sen mukanaan tuomia muita henkisiä ja fyysisiä ongelmia ei huomata ja piispan hengellinen karisma säilyy kuolemaan saakka moitteettomana. Meillä ei tuollaista perinnettä ole ollut. Tarkoitan siis lähinnä siirtymistä luostariin.

Kun kyselin kerran ihan kaikessa rauhassa eräältä piispaltamme hänen aikomuksiaan näissä asioissa, hän kertoi asuvansa nykyisessä asuinpaikassaan siihen saakka, kunnes siirtyy Taivaaseen. Sitä en enää tosin uskaltanut kysyä, mistä hän tiesi noinkin tarkkaan tuon seuraavan muuttamisensa osoitteen. Minulle ainakin on vielä täysin epäselvä tämä tuleva osoite, ainoastaan maallisen tomumajan loppusijoituspaikka on tiedossa: Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle isän ja äidin sekä veljieni viereen.

Meillä nyt kuitenkin alkavat kaikki kolme hiippakuntapiispaa olla eläkeiässä ja hieman on vaikuttanut, kun on seurannut yleistä keskustelua kirkon piirissä, että toiveet ja puheet heidän eläkkeelle siirtymisestä sen kun kasvavat. Mitkä sitten lienevät todelliset syyt näille toiveille, mene ja tiedä? Ehkä pelätään vanhenevien hierarkkien mokaavan entistä pahemmin erilaisissa julkisissakin tilanteissa, päästelevän sammakoita suustaan, nukahtelevan jo yleisötilaisuuksissakin, luovuttavan kanonista valtaansa sellaisille, joille se ei kuulu ja mitä kaikkea sitten pelättäneenkään. Osa varmaan ihan aiheellista pelkäämistä.

Nykyisillä hiippakuntapiispoilla ei ole lakisääteistä eläkeikää (eroamisikää), mutta tulevilla piispoilla se jatkossa on. Muistaakseni se on jotain alle 70 vuotta, ihan tarkkaan en muista, mutta muistelisin sen olevan ehkä 67 vuotta, joka sekin on kohtuullisen korkea ikä joillekin. Maailmalta olemme saaneet lukea viime vuosina korkean, yli 90 vuoden iän saavuttaneiden paikalliskirkkojen päämiesten kuolemista (mm. Bulgariasta ja aiemmin Serbiasta) ns. "saappaat jalassa", siis nimellisesti yhä kirkollisessa tehtävässään olevina. Usein tosin sairaalassa makaavina hauraina vanhuksina, joiden valtaa oli jo kauan käyttänyt tosiasiallisesti joku tai jotkut muut.

Vanheneminen on kuitenkin ihana asia, kun sen osaa sellaisena ottaa. Olen itse sen huomannut. Tosin se on näin ilmeisesti vain, jos ja kun saa tehdä sen rauhassa ja ilman stressiä ja turhia paineita. Stressi ja paineet varmasti haittaavat vanhenemistakin. Stressittömästi vanheneva on aarreaitta. Hänestä huokuu osaaminen ja vanhuuden viisaus, rauha ja rakkaus. Tunnistat varmasti tästä kuvauksesta vanhan harmaahapsisen, ihanan mummon, jollaista jokainen toivoisi omista vanhemmistaan. Kumma, kun kuvitelmissa se on usein siis nainen, mummo, ei ukki tai vaari - hmm... Miksiköhän?

Tällaisen toteutumisen voivat kuitenkin tehokkaasti vaimentaa ja heikentää erilaiset asiat. Tästä karusta todellisuudesta voisi poimia joitain: edellä jo mainittu stressi ja paineet jokapäiväisessä elämässä heikentävät noita piirteitä, samoin laitostuminen, onpa sitten kyseessä vanhainkoti tai organisaatio, joka myös laitostaa. Vanhuuden väkisin mukanaan tuomat sairaudet ja huono fyysinen kunto heikentävät kaikkea toimintaa, myös henkistä vireyttä. Virikkeettömyys ja yksitoikkoinen elämä, yksinäisyys, opponenttien, siis vastaan väittäjien puute ja joskus jopa kaiken sujuminen liian helposti, tylsistyttää, haurastuttaa ja valitettavasti tekee meistä myös joskus jääräpäisiä ja pitkävihaisia kaikentietäjiä, jotka eivät kritiikkiä siedä ja joiden osaamista ja tietämistä ei saa kukaan arvostella. Vanheneminen on siis taidetta.


HAP
happy
Kts.

-> Slavistin blogi:
Ortodoksin kotimaa
(kyseinen juttu: Järjestöjä, liittoja, yhdistyksiä, säätiötä – mutta missä on kirkko?

 -> Mulkvistin blogi:
Nettihoukan harhoja
(kyseistä aihetta jotenkin sivuavia harhoja:
49 [Sopiva vai pätevä] ,
57 [Arvojen ja (v)aatteiden ale on alkanut] ja 
64 [Paaviakin paavillisempi] )