----
Athosella moni asia on toisin kuin muualla, jopa aika ja nyt en tarkoita suinkaan kalenteria (siis vanhaa tai uutta ajanlaskua) vaan kelloaikaa. Athoksella eletään Bysantin ajassa ja muistelen, että ajan määrittelee siellä auringon nousun ja laskun perusteella venäläinen Panteleimonin luostari. Tuo kelloaika saattaa monelle siellä vierailevalle tuoda yllätyksen.
Jumalanpalvelukset alkavat aikaisin aamulla - se tarkoittaa siellä siis aamuyöllä, mutta heidän kellonsa mukaan juuri oikeaan aikaan. Hieman luostarista ja palveluksesta riippuen joskus kello kahden ja viiden välillä. Itse kömmin "silmät ristissä" joskus kahdelta joskus kolmelta palvelukseen, joka sitten kesti noin neljä-viisi tuntia. Onneksi kirkoissa on sellaiset tyypilliset kreikkalaiset seisomatuolit - mikä lienee niiden oikea nimi - joissa voi tarvittaessa vaikka hieman torkahtaa pahinta väsyä pois.
Aamuisen palveluksen jälkeen on sitten tietysti lounasaika. Se sattuu siellä meidän noin kello seitsemään tai kahdeksaan ja siitä päivärytmi menee aivan kuin muuallakin - lounaan jälkeen päivälepo, työtä ja mitä siinä sitten aina onkaan ja tietysti illalla aikaisin nukkumaan, jotta jaksaa herätä taas aamuyöllä. Tosin valvominen on myös yksi kilvoittelumuoto, jota siellä harrastetaan. Nukutaan siis mahdollisimman vähän ja valveilla oloaika käytetään tehokkaasti rukoilemiseen ja työhön. Joku onkin sanonut, että päivä on jaettu luostarissa kolmeen jaksoon: 8 tuntia rukousta, 8 tuntia työtä ja 8 tuntia lepoa.
Athoksen matkamme päättyi sen "pääkaupunkiin" Kariekseen, jossa kävimme katsomassa joitain luostareja ja olimme mukana kahvitilaisuudessa hallintokeskuksessa. Alueen ylintä valtaa käyttää suuri Pyhä Epistasia, pääluostarien edustajista koottu hallintoelin. Alueella on melko laaja autonomia, ja tämän erityisaseman ovat laajalti tunnustaneet eri valtiot mm. emämaa Kreikka.
Athokselta sitten lautalla takaisin Uranopoliin ja sieltä taas linja-autolla Thessalonikiin, jossa onneksemme saimme vaihdettua junalippumme aikaisempaan junaan ja pääsimme hieman aikaisemmin kotiin Ateenaan taikka oikeammin Palio Pendeliin nukkumaan "omaan luostariimme" Moni Pendeliin pois matkan rasituksia huomattavasti kokeneempina ja rikkaampina, kuin ennen matkaan.
Seuraava tarina, joka ilmestyy myös kaksiosaisena, kertookin sitten suomalaisesta erakosta ja hänen erakkolastaan.
HAP
happy
Aivan Athoksen pyhiinvaelluksen alussa, kun olimme menneet yöksi satamaa lähinnä olevaan Xeropotamoun luostariin, kävimme myös luostarin lähistöllä elävän romanialaisen erakon, isä Spiridoun luona vierailulla.
Athoksellahan on monenlaisia kilvoittelumuotoja. Siellä on parikymmentä isompaa luostaria, jotka ovat vanhastaan saaneet itselleen erityisaseman alueen hallinnossa. Ne ovat kuin kiinteitä tukipisteitä, jotka kannattelevat koko organisaatiota. Sitten siellä on näiden "isompien" perusluostarien alaisia sivuluostareita eli skiittoja, jotka saattavat kooltaan olla ison luostarin kokoisia. Sitten on vielä pienempiä yhteisöjä, erakkoloita, joissa asuu yksi tai useampi erakko lähellä tai kauempana omasta luostaristaan.
Tällaisessa erakkolassa asui isä Spridoukin yksinään noin ehkä kilometrin päässä emoluostaristaan Xeropotamousta, jyrkällä rinteellä, vaikean ja hankalasti kuljettavan polun päässä. Sinne ei mene tietä, vain mutkitteleva polku kallioiden kupeessa.
Hänellä oli siellä oma asuinrakennus, jonka yhteydessä oli pieni tila, missä voi laittaa ruokaa ja vaikka ottaa vastaan tällaisia vieraita, jotka sinne eksyvät. Tämän rakennuksen vieressä oli hieman suurempi tila, oma kappeli, missä erakko toimitti säännöllisesti voimiensa mukaan jumalanpalvelukset yksinään tai jos joku oli käymässä, heidän kanssaan.
Erakon ikää oli vaikea arvioida. Vanhempi hän oli joka tapauksessa kuin minä eli tuolloin arviolta 60-70 vuotias ja jos nyt vielä elää, on siis hieman yli kymmenen vuotta vanhempi. Minulle ei selvinnyt, milloin ja mistä päin Romaniaa hän oli Athokselle tullut, mutta arvelen sen tapahtuneen joskus toisen maailman sodan jälkeen. Oma äidinkieli, romania, oli hyvin hallussa ja hän mieluusti puhui sitä isä Neculain kanssa. Kreikkaakin hän tietysti osasi.
Jälleen ensimmäiseksi, kun astuimme hänen erakkolaansa, saimme eteemme paikallisen snapsin, tällä kertaa se olikin ouzoa, anisviinaa, jota juodaan joko sellaisenaan tai kylmän veden kera. Ja tietysti mukana oli myös lukumia. Ei sitä ouzoa pullotolkulla tarjoiltu, yksi tai korkeintaan kaksi pientä snapsia. Pahimpaan uupumukseen.
Kun kiertelimme katselemassa erakkolaa, eräässä varaston nurkassa oli viinanpolttolaitteet rakin tai ouzon valmistukseen. Näin suomalaisena se alkuun tuntui hassulta, mutta kun olin kuitenkin asunut jo melko kauan Kreikassa, ymmärsin kuitenkin sen perinteisen tarkoituksen. Voisikohan sitä verrata vaikka näin: meillä Suomessa tehdään mustaherukkamehua talven varalle, siellä rakia tai ouzoa.
Ei Athoksella silti ryypiskellä ja lotrata viinan kanssa, sellaista tapahtuu vain Suomessa, jossa viinakulttuuri on humalahakuista. Keskieurooppalainen tai tässä tapauksessa paremminkin eteläeurooppalainen suhtautuu väkeviin juomiin ihan eri tavalla kuin me tiukkapipoisessa protestanttis-äärimmäiskultturisessa Suomessa elävät ja siksi kai meille - ortodokseillekin - joskus tuottaa vaikeuksia ymmärtää tuota kulttuuria. Hiljalleen tuokin asia tosin alkaa muuttua myös meillä, onneksi. Tosin täällä Suomessa - jos lie muuallakin - juopot ovat aina meidän seuranamme.
Isä Spiridoulla oli siis keljansa yhteydessä pieni kappeli, joka oli olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvässä kunnossa ja melko siistikin. Isä Spiridou oli "perinyt" erakkolan joltain edelliseltä erakolta, jonka hauta oli pihalla. Hänen nimeään en muista varmaksi, saattoi olla mahdollisesti isä Aleksander. Muistelin, että he olisivat asuneet mahdollisesti jonkin aikaa yhdessä erakkolassa ennen edellisen kilvoittelijan kuolemaa ja isä Spiridou oli luvannut haudata erakon ja hoitaa hänen erakkolaansa jatkossa. Näinhän nuo maalliset puitteet kai siirtyvät veljestön kesken toisen kuoltua toiselle. Elämästä Athoksella on muuten kirjoitettu todella mainio kirja. Sen on kirjoittanut Athoksella asunut munkki, arkkimandriitta Kerubim ja kirjan nimi on "Jumalanäidin puutarha". Kannattaa lukea, jos munkkien elämä Athoksella kiinnostaa. Kirjasta selviää, ettei elämä siellä todellakaan ole helppoa, vaan tiukkaa kilvoittelua.
Erakolla ei ollut kaverinaan ketään muuta ihmistä erakkolassa, vaikka sinne kai olisi joku mahtunutkin asumaan. Ainut seuralainen oli vanha aasi, joka auttoi isä Spiridouta kantamaan elintarvikkeita ja muuta tärkeää tavaraa Xeropotamoun luostarista erakkolaan. Erakot kuuluvat aina johonkin emoluostariin, sen veljestöön ja tämä emoluostari sitten huolehtii joistain erakon perustarvikkeista mahdollisuuksiensa mukaan.
Isä Spiridoulla oli pihalla, karuissa maisemissa, myös pieni ryytimaa, jossa hän kasvatti joitain syötäväksi tarkoitettuja elintarvikkeita. Se ei ollut suuren suuri, mutta eipä ollut erakkokaan lihava. Tuo edellä mainittu arkkimandriitta Kerubimin kirja kertoo karulla tavallaan myös Athoksella elävien munkkien ruuasta, joka on niukkaa ja paastoaikana erittäin niukkaa. Tämä yhdistettynä askeettiseen kilvoitukseen verottaa kyllä jokaista siellä asuvaa moella tavalla.Myöskin esimerkiksi nukkuminen, sänky, vuodevaatteet, peseytyminen, pyykinpesu ja monet muut tuollaiset arkisetkin asiat ovat Athoksen erakkolaissa "hieman" eri tavalla järjestettyjä, kuin meillä länsimaisissa mukavissa kerrostalokoloissamme. Nirppanokille suosittelen lämpimästi - sanan varsinaisessa merkityksessä - vierailua vaikkapa erakkolan toilettiin. Selviytyminen sieltä "hengissä" antaa eväitä selviytyä jatkossakin vaikka mistä omassa elämässä.
Kerron tässä sivujuonteena yhden tarinan, joka hieman liittyy tähän kokonaiskuvaankin. Olimme käymässä isä Neculain kanssa Suuressa Lavrassa, alueen suurimmassa ja ensimmäisessä luostarissa, josta muuten myös löytyi taas romanialaisia munkkeja. Tietysti menimme heitä tapaamaan. He olivat silloin työssä luostarin sairatuvalla, eräänlaisessa luostarin omassa yhdistetyssä sairaalassa ja vanhainkodissa. Siellä tapasin omassa pikkuhuoneessaan yhden viimeisiä päiviään elävän munkin, joka jätti minuun pysyvän muistijäljen Athokselta. Munkilla oli päällään niukasti melko risoja alusvaatteita, hänellä oli todella pitkät harmaat hiukset ja valtavan suuri sauva, johon hän sänkynsä reunalla istuessaan nojasi. Huone oli täynnä jotain sellaista, jota en tänä päivänäkään ymmärrä, mitä ne olivat. Ne olivat eräänlaisia vaatesuikaleita, tai ehkä jopa voisi sanoa rättejä, joita oli joka paikassa solmittuina, sauvassa, sängyssä, kaikessa, mihin sellaisen saattoi vain solmia. Huone oli kuin juhlaliputettu potilashuone.
Toisaalta kaikki tämä antoi ehkä törkyisän yleisvaikutelman, vaikka siellä muuten oli tosi siistiä. Toisaalta siinä oli jotain äärettömän mystistä, jota en osaa tarkemmin eritellä. Sen muistan, kun ovella - varmaankin omin länsimaisin silmin - katselin säälien häntä ja hänen huonettaan ja ajattelin: "Tietävätköhän tämänkään miehen sukulaiset, missä hän on ja missä tilassa hän on nyt ja mihin hänet piakkoin haudataan, kun hän kohta kuolee?" Nyt, kun tapahtumasta on kulunut jo vuosia, ajattelen aivan toisin. Ja oma suhteeni kuolemaankin on toisenlainen, johtuneeko siitä, että minulla itsellänikin hautaus on lähempänä kuin syntymä.
Kuoleman läheisyys oli Athoksella läsnä erikoisella tavalla lähes kaikkialla. Kaikkien munkkien suhtautuminen siihen vaikutti luontevalta, luonnolliselta, voisi kai sanoa ortodoksisen normaalilta. Ehkä joskus jopa välinpitämättömältä. Sairastuvan hoitajamunkeltakaan ei isommin liiennyt sääliä kuolevaa kohtaan. Enemmänkin huumoria ja hieman sitäkin, että etkö siitä jo kohta kuolisi, niin elämäsi helpottuisi, veli hyvä. Kuolema ei ollut jonkun loppu, vaan toisen, paremman alku.
Myös suhtautuminen kuolevaan ja jo kuolleisiin oli varmaan erilainen kuin meillä Suomessa, jossa kuolemaa pelätään, surraan suremisesta päästyään ja joskus jopa piilotellaan. Yksi erikoisimmista tavoista Athoksella, kuten muuallakin Etelä-Euroopassa, kohdata kuollut ovat luuhuoneet.
Luuhuoneissa kuolleiden luut on kerätty kootusti eri paikkoihin. Pääkallot hyllyille, pitkät sääriluut tai muut luut omiin paikkoihinsa, omille hyllyilleen. Osaan kalloja on otsaan piirretty risti, numero tai jopa kuolleen nimi. Luut kerätään vainajien haudoista, jotka ovat enemmänkin eräänlaisia kannellisia sementtilaatikoita maassa. Haudassa ollaan muutama vuosi, ja kun ruumis on maatunut, luut pestään ja siirretään luuhuoneisiin ja hauta käytetään uudelleen seuraavalle vainajalle. Käytännöllistä maassa ja alueella, jossa ei ole suuria tiloja hautausmaille ja hautojen kaivaminen kallioon vaikeaa. Mutta samalla tietysti hieman ajatuksia herättävää meille maallistuneille ja normaalista kuolemasta eraantuneille länsimaalaisille.
 |
| Vieraat isä Neculai (keskellä) ja blogisti (oikealla) ja majan isäntä isä Spiridou vasemmalla. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Tällaisessa erakkolassa asui isä Spridoukin yksinään noin ehkä kilometrin päässä emoluostaristaan Xeropotamousta, jyrkällä rinteellä, vaikean ja hankalasti kuljettavan polun päässä. Sinne ei mene tietä, vain mutkitteleva polku kallioiden kupeessa.
Hänellä oli siellä oma asuinrakennus, jonka yhteydessä oli pieni tila, missä voi laittaa ruokaa ja vaikka ottaa vastaan tällaisia vieraita, jotka sinne eksyvät. Tämän rakennuksen vieressä oli hieman suurempi tila, oma kappeli, missä erakko toimitti säännöllisesti voimiensa mukaan jumalanpalvelukset yksinään tai jos joku oli käymässä, heidän kanssaan.
Erakon ikää oli vaikea arvioida. Vanhempi hän oli joka tapauksessa kuin minä eli tuolloin arviolta 60-70 vuotias ja jos nyt vielä elää, on siis hieman yli kymmenen vuotta vanhempi. Minulle ei selvinnyt, milloin ja mistä päin Romaniaa hän oli Athokselle tullut, mutta arvelen sen tapahtuneen joskus toisen maailman sodan jälkeen. Oma äidinkieli, romania, oli hyvin hallussa ja hän mieluusti puhui sitä isä Neculain kanssa. Kreikkaakin hän tietysti osasi.
Jälleen ensimmäiseksi, kun astuimme hänen erakkolaansa, saimme eteemme paikallisen snapsin, tällä kertaa se olikin ouzoa, anisviinaa, jota juodaan joko sellaisenaan tai kylmän veden kera. Ja tietysti mukana oli myös lukumia. Ei sitä ouzoa pullotolkulla tarjoiltu, yksi tai korkeintaan kaksi pientä snapsia. Pahimpaan uupumukseen.
 |
| Pienet ouzo-snapsit isä Neculain kanssa. Kuvan otti muuten isä Spiridou. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Ei Athoksella silti ryypiskellä ja lotrata viinan kanssa, sellaista tapahtuu vain Suomessa, jossa viinakulttuuri on humalahakuista. Keskieurooppalainen tai tässä tapauksessa paremminkin eteläeurooppalainen suhtautuu väkeviin juomiin ihan eri tavalla kuin me tiukkapipoisessa protestanttis-äärimmäiskultturisessa Suomessa elävät ja siksi kai meille - ortodokseillekin - joskus tuottaa vaikeuksia ymmärtää tuota kulttuuria. Hiljalleen tuokin asia tosin alkaa muuttua myös meillä, onneksi. Tosin täällä Suomessa - jos lie muuallakin - juopot ovat aina meidän seuranamme.
 |
| "Erakkomajakompleksi", jossa oikealla tiilinen kappeli ja sen edellä edellisen kilvoittelijan hautaristi. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Erakolla ei ollut kaverinaan ketään muuta ihmistä erakkolassa, vaikka sinne kai olisi joku mahtunutkin asumaan. Ainut seuralainen oli vanha aasi, joka auttoi isä Spiridouta kantamaan elintarvikkeita ja muuta tärkeää tavaraa Xeropotamoun luostarista erakkolaan. Erakot kuuluvat aina johonkin emoluostariin, sen veljestöön ja tämä emoluostari sitten huolehtii joistain erakon perustarvikkeista mahdollisuuksiensa mukaan.
 |
| Luostarin vihannesmaata Prodromon skiitassa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Kerron tässä sivujuonteena yhden tarinan, joka hieman liittyy tähän kokonaiskuvaankin. Olimme käymässä isä Neculain kanssa Suuressa Lavrassa, alueen suurimmassa ja ensimmäisessä luostarissa, josta muuten myös löytyi taas romanialaisia munkkeja. Tietysti menimme heitä tapaamaan. He olivat silloin työssä luostarin sairatuvalla, eräänlaisessa luostarin omassa yhdistetyssä sairaalassa ja vanhainkodissa. Siellä tapasin omassa pikkuhuoneessaan yhden viimeisiä päiviään elävän munkin, joka jätti minuun pysyvän muistijäljen Athokselta. Munkilla oli päällään niukasti melko risoja alusvaatteita, hänellä oli todella pitkät harmaat hiukset ja valtavan suuri sauva, johon hän sänkynsä reunalla istuessaan nojasi. Huone oli täynnä jotain sellaista, jota en tänä päivänäkään ymmärrä, mitä ne olivat. Ne olivat eräänlaisia vaatesuikaleita, tai ehkä jopa voisi sanoa rättejä, joita oli joka paikassa solmittuina, sauvassa, sängyssä, kaikessa, mihin sellaisen saattoi vain solmia. Huone oli kuin juhlaliputettu potilashuone.
 |
| Sairastuvan romanialaiset hoitajamunkit Suuressa Lavrassa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Kuoleman läheisyys oli Athoksella läsnä erikoisella tavalla lähes kaikkialla. Kaikkien munkkien suhtautuminen siihen vaikutti luontevalta, luonnolliselta, voisi kai sanoa ortodoksisen normaalilta. Ehkä joskus jopa välinpitämättömältä. Sairastuvan hoitajamunkeltakaan ei isommin liiennyt sääliä kuolevaa kohtaan. Enemmänkin huumoria ja hieman sitäkin, että etkö siitä jo kohta kuolisi, niin elämäsi helpottuisi, veli hyvä. Kuolema ei ollut jonkun loppu, vaan toisen, paremman alku.
Myös suhtautuminen kuolevaan ja jo kuolleisiin oli varmaan erilainen kuin meillä Suomessa, jossa kuolemaa pelätään, surraan suremisesta päästyään ja joskus jopa piilotellaan. Yksi erikoisimmista tavoista Athoksella, kuten muuallakin Etelä-Euroopassa, kohdata kuollut ovat luuhuoneet.
 |
| Luuhuone Athoksella. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Athosella moni asia on toisin kuin muualla, jopa aika ja nyt en tarkoita suinkaan kalenteria (siis vanhaa tai uutta ajanlaskua) vaan kelloaikaa. Athoksella eletään Bysantin ajassa ja muistelen, että ajan määrittelee siellä auringon nousun ja laskun perusteella venäläinen Panteleimonin luostari. Tuo kelloaika saattaa monelle siellä vierailevalle tuoda yllätyksen.
Jumalanpalvelukset alkavat aikaisin aamulla - se tarkoittaa siellä siis aamuyöllä, mutta heidän kellonsa mukaan juuri oikeaan aikaan. Hieman luostarista ja palveluksesta riippuen joskus kello kahden ja viiden välillä. Itse kömmin "silmät ristissä" joskus kahdelta joskus kolmelta palvelukseen, joka sitten kesti noin neljä-viisi tuntia. Onneksi kirkoissa on sellaiset tyypilliset kreikkalaiset seisomatuolit - mikä lienee niiden oikea nimi - joissa voi tarvittaessa vaikka hieman torkahtaa pahinta väsyä pois.
Aamuisen palveluksen jälkeen on sitten tietysti lounasaika. Se sattuu siellä meidän noin kello seitsemään tai kahdeksaan ja siitä päivärytmi menee aivan kuin muuallakin - lounaan jälkeen päivälepo, työtä ja mitä siinä sitten aina onkaan ja tietysti illalla aikaisin nukkumaan, jotta jaksaa herätä taas aamuyöllä. Tosin valvominen on myös yksi kilvoittelumuoto, jota siellä harrastetaan. Nukutaan siis mahdollisimman vähän ja valveilla oloaika käytetään tehokkaasti rukoilemiseen ja työhön. Joku onkin sanonut, että päivä on jaettu luostarissa kolmeen jaksoon: 8 tuntia rukousta, 8 tuntia työtä ja 8 tuntia lepoa.
 |
| "Pääkaupunki" Kariaksen katuja. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Athoksen matkamme päättyi sen "pääkaupunkiin" Kariekseen, jossa kävimme katsomassa joitain luostareja ja olimme mukana kahvitilaisuudessa hallintokeskuksessa. Alueen ylintä valtaa käyttää suuri Pyhä Epistasia, pääluostarien edustajista koottu hallintoelin. Alueella on melko laaja autonomia, ja tämän erityisaseman ovat laajalti tunnustaneet eri valtiot mm. emämaa Kreikka.
 |
| Lautalla takaisin Uranopoliin. Etualalla isä Neculai keskustelee Athoksen munkin kanssa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Athokselta sitten lautalla takaisin Uranopoliin ja sieltä taas linja-autolla Thessalonikiin, jossa onneksemme saimme vaihdettua junalippumme aikaisempaan junaan ja pääsimme hieman aikaisemmin kotiin Ateenaan taikka oikeammin Palio Pendeliin nukkumaan "omaan luostariimme" Moni Pendeliin pois matkan rasituksia huomattavasti kokeneempina ja rikkaampina, kuin ennen matkaan.
Seuraava tarina, joka ilmestyy myös kaksiosaisena, kertookin sitten suomalaisesta erakosta ja hänen erakkolastaan.
happy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ole ystävällinen ja kommentoi mieluiten omalla nimelläsi,
jos sinulla sellainen on.