42. Romanialaista uskonelämää

Koko Romaniassa olomme ajan olen ihaillen katsonut tätä paikallisten ihmisten tapaa osallistua rukoukseen koko kehollaan. Rukoileminen täällä ei ole mikään puolihuolimattomasti tehty ristinmerkinhuitaisu, vaan se on kovin fyysinen ja samalla kuitenkin harras tapahtuma. Ehkä tilanne on aivan hieman erilainen, koska täällä on juuri nyt pääsiäistä edeltävä Suuri paasto ja ensi viikolla alkaa viimeinen viikko ennen pääsiäistä, Suuri viikko. Noina aikoina myös Suomessa saattaa nähdä ”fyysisempää” rukoilemista maaankujmarruksineen, kuin muulloin. Täällä tosin tuollainen tapa rukoilla on jokapäiväistä.

Rukoilija Caraimanin luostarin Pyhän (pyhitetyn) Veden kappelissa, joka on rakennettu pienen puun ympärille ja jossa käy päivittäin runsaasti rukoilijoita myös muualta kuin pelkästään lähipaikkakunnalta.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Arkipäivinäkin aukiolevissa kirkoissa näkee paljon rukoilijoita, jotka ovat joko polvillaan tai jopa ihan pää lattiaan asti kumartuneena. Ristinmerkin yhteydessä useat koskettavat – etenkin kirkossa ikonien edessä – kumartuessaan lattiaa kädellä. Kirkoissa on esillä reliikkejä, pyhäinjäännöksiä, joita käydään kunnioittamassa. Kirkon eteisessä on usein suuri hanallinen tynnyri, jossa on pyhitettyä vettä. Sitä ei juoda fyysiseen janoon vaan hengelliseen janoon, sielun ja ruumiin terveydeksi. Pyhitettyä vettä ei saa juoda siinä kirkon eteisessä, jos on syönyt jotakin. Useat laittavat sitä pulloihin ja vievät kotiinsa.

Pyhitettyä vettä löytyy kirkkojen ulko- tai sisäeteisestä suurista tynnyreitstä tai muista astioista. Tämä astia on Romaninan patriarkaatin pääkirkon, katedraalin ulkoeteisestä Bukarestista.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kirkossa jaetaan liturgian lopussa anafuraa, pieniä kirkkoleivän palasia, suomalaisittain: antodoria, usein pakattuina paperiseen kirjekuoreen. Lopussa ei suudella ristiä, vaan pappi tekee tuoksuvalla öljyllä otsaan ristin. Papin kunnioittaminen on suurta ja usein kadulla kulkiessamme – jos papilla oli viitta päällä – ihmisiä tuli usein pyytämään siunauksen. Tosin melko usein he olivat ns. liikkuvan kansanosan edustajia, jotka samalla kysyivät pientä rahallista avustusta kalliisiin lääkemenoihin tai suuren lapsikatraan elättämiseen.

Liturgiaan osallistuu suuri joukko ihmisiä. Olimme sunnuntaina kirkossa, joka oli aivan täynnä pienistä sylivauvoista ja hieman suuremmistakin lapsista alkaen vanhoihin mummoihin ja ukkoihin. Kirkossa oli yllättävän paljon myös nuoria aikuisia. Seikka, jota aikanaan ihmettelin myös Kreikassa, oli täälläkin ihmettelyni kohteena: ehtoolliseen osallistuminen. Täällä oli kyllä osallistujia hieman enemmän kuin Kreikassa, mutta kirkkokansaan suhteutettuna todella vähän. Syy siihen saattaa olla melko tiukissa ohjeissa, miten ehtoolliseen valmistaudutaan. Tietynlainen jo melkoisesti ”kovennettu” paasto alkaa kolme päivää aikaisemmin ja samana päivänä ennen ehtoollista ei saa juoda eikä syödä mitään. Katumuksen sakramentti on ehdoton edellytys eli synnintunnustuksella on käytävä ennen ehtoolista. Erikoinen piirre – ainakin siinä kirkossa, jossa olimme liturgiassa – oli se, että ehtoolliselle menijällä oli palava tuohus kädessään. Tuohuksia ei polteta ikonien edessä, vaan nitä varten on ulkona erikseen paikka, eräänlaisiet metalliset jaloilla seisovat laatikot, joissa on omat erilliset "boxinsa" elävillä ja kuolleille.

Usein reliikkien vierassä tai aivan läheisyydessä on kirkoissa "päivystävä pappi", tässä Cernican luostarin pappismunkki, isä Nikodim, joka ottaa ihmisiä synnintunnustukselle tai antaa heille siunauksen voitelemalla otsan ja kädet tekemällä niihin ristin tuoksyöljyllä.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Oli todella hellyttävää katsoa, kun lapset tulivat ehtoolliselta, vanha mummo antoi heille suklaakaramellit käteen kiitoksena ja pienenä palkkana tuosta teosta. Muutoinkin isovanhempien rooli lapsenlapsien kasvattajina on täällä suuri. Kuulin tarinan neljään kertaan kastetuista romanialaisista, joita täällä kuulemma on melkoisesti. He ovat sosialistisen vallan aikana syntyneitä, jolloin kaikki eivät voineet esimerkiksi puolueasemansa vuoksi kastaa lapsiaan – ainakaan julkisesti. Siksipä isovanhemmat – yleensä isoäidit – ja samalla myös vanhemmat kertomatta kenellekään, ei edes puolisolleen tai lähipiirille, kastoivat lapsen salaa jokainen erikseen. Neljää nimeä ei suinkaan annettu, sillä lapsella tuli olla nimi jo sairaalassa tai missä hän nyt sitten syntyikään. Sellaista oli tuo aika.

Nyt on helpompaa monella tapaa. Kirkolla menee hyvin, sen suhteet valtioon ovat enemmän kuin erinomaiset. Valtio tukee kirkkoa ja symbioosi on kokolailla kiinteä, ehkä suomalaiselta näkökannalta katsottuna jopa liian kiinteä.

Meillä luostarisulkeiset jatkuivat viikonvaihteessa Bukarestissa. Niistä lisää ehkä seuraavassa jupinassa. Nyt minä pidän lepopäivän. Isäntämme meni toisen matkaseurueen jäsenen kanssa toimittamaan EPL:aa eli ennen pyhitettyjen lahjain liturgiaa, joka täällä toimitetaan erikoisemmin ja suomalaisesta käytännöstä poiketen jo aamupäivällä. Tosin ilmeisesti esimerkiksi Transsilvaniassa sitä kaiketi toimitetaan iltaisin eli tapa saattaa jollakin aikavälillä olla mahdollisesti muuttumassa ”oikeaksi”.

Huomenna sitten Constanţaan, jonne on luvattu mukavasti lämpöä, +24 astetta. Constanţa sijaitsee Mustanmeren rannalla ja sen pohjoispuolella on Tonavan delta-alue, suuri jokisuisto, jonne myös on tarkoitus mennä bongailemaan pelikaaneja ja muita tipuja, jota siellä onkin melko runsaasti näin keväällä. Niin ja kevääksi paikalliset katsovat vielä tämän ajan, vaikka lämpöä on kuin meillä lähes hellepäivinä. Olemme siellä tosin myös ns. kesän ensimmäisenä rantapäivänä, vappuna, jolloin ensimmäisiä kertoja etenkin nuoriso menee rannoille – ei tosin vielä uimaan.


HAP
happy