61. Oppi toista parempi

Ortodoksisuudesta sanotaan, että se sanana tarkoittaa oikeauskoisuutta. Se lienee hieman väärä tulkinta, sillä sanana se kaiketi tarkoittaa enemmänkin oikein ylistävyyttä. Mutta ei ainakaan minua haittaa tuo oikeauskoisuudenkaan korostaminen. Uskonnollisuus lienee sellainen elämän sarka, jossa on oleellista kuulua juuri siihen kirkkoon, joka julistaa kristinuskoa oikein. On siis mahdollisimman oikeauskoinen, jollainen minun mielestäni ortodoksinen usko juuri on. Olisi melkoista itsepetosta kuulua johonkin kirkkoon, ajatellen, että sen opettama oppi on "melkein sitä oikeaa, muttei ihan". Jos tuo ja tuo olisi näin ja näin, se saattaisi jopa olla silloin se oikea. Ei se näin mene.

Ortodoksinen kirkko on yksi vanhoista kirkoista tai kuten ortodoksit sen ajattelevat: vanhin ja alkuperäinen - Kristuksen perustaman kirkon ainoa aito jatkaja. Muut ovat siitä aikojen saatossa erkaantuneet ja lähteneet pois perustaen uusia kirkkoja. Ensin joskus 400-luvun puolenvälin tienoilla Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen ns. orientaaliortodoksit ja sitten suuressa skismassa vuonna 1054 roomalaiskatolinen kirkko, josta sitten joskus 1500-luvulla ns. reformaation yhteydessä erkaantuivat protestanttiset eri haarat, kuten vaikka kalvinismi ja luterilaisuus. Tuossa siis tuo hajaannus melko yksiniittisesti kerrottuna. Todellisuudessahan koko uskonnollinen kenttä on nykyään hajonnut ja pirstaloitunut lähes mahdottomaksi tilkkutäkisi.

Näin ei tietysti pitäisi olla, mutta ihmiset ovat ihmisiä tässäkin asioissa. Ihmiset tekevät uskonnon näköjään haluamakseen. Poimivat rusinat pullasta ja muovaavat kirkkoa omien tavoitteidensa ja halujensa mukaan. Siihen otetaan elementtejä sieltä ja täältä ja pian unohdetaan jo kokonaan, mikä olikaan koko aatteen, Kristuksen perustaman kirkon, keskeinen idea. Se saattaa olla hävinnyt jo kauan sitten joissain kirkoissa ja tilalle ovat tulleet monet maalliset ajatukset ja kirkosta onkin tullut enemmänkin kansalaisjärjestö, joka ei enää aja kaikkien ihmisten pelastuksen asiaa, vaan joidenkin yksittäisten ryhmien ja ajatusmaailmojen asiaa.

Silloin kun jokin toinen oppi - olkoon se sitten tasa-arvoinen maailmankuva, feminismi, sukupuolinen suuntautuneisuus, liberalismi tai mikä tahansa, vaikka puoluepoliittinen aate - menee omassa elämässä uskonnon ja oman omaksumansa ja oikeaksi kokemansa uskonnollisen opin ohi, ihminen on minun mielestäni silloin heikoilla jäillä. Varsinainen uskonto jää silloin usein ja helposti sivuun ja toinen oppi ohjaa ihmisen toimintaa, hänen sanojaan ja tekojaan. Kun kirkossa pitäisi keskustella pelastuksesta, siellä keskustellaankin tai oikeastaan kiistellään tai ajoittain melkein tapellaan "verissäpäin" aivan muista asioista.

Silloin kun tuo toinen oppi tai toinen ismi alkaa määritellä oman kirkon uskonoppia, uskonnosta tulee helposti minun mielestäni lähes harhaoppia. Silloin kun tuo toinen oppi alkaa määritellä käyttäytymistä, sanomisia, tekoja kirkossa, ollaan heikoilla. Silloin kun tuo toinen oppi saa ihmiset tuomitsemaan toisia, siis toisella tavalla ajattelevia, mutta kuitenkin omasta mielestään syvällisesti oikein ajattelevia - väärin ajatteleviksi, suvaitsemattomiksi, ollaan itse astuttu juuri tuohon samaan kategoriaan: tuomitsijoihin ja suvaitsemattomiin.

On aivan sama ajatteleeko näin ns. kirkon uskollinen jäsen vai tuon toisen, muutosta haluavan ryhmän jäsenen, kummallekin se on vääränlaista käyttäytymistä kirkossa - minun mielestäni. Jos jonkin kirkon nettisivuilla keskustellaan enemmän lähetystyöhön lähtevien persoonista, kuin siitä sanomasta, mitä he tulevat lähetystyössä opettamaan, ollaan lähes sekularismin ja heretian pusikossa. Silloin kun ihmisten sukupuolinen käyttäytyminen on pääasia kirkon keskusteluissa eikä ihmisten pelastaminen ja pelastuminen, olemme jälleen tuolla pusikossa. Silloin kun tapellaan oikeudessa siitä, mitä toinen kirkollinen vaikuttaja on sanonut toisen kirkollisen vaikuttajan käyttäytymisestä, elämästä, ollaan pahasti pusikossa. Silloin joku muu kuin kirkon oma, alkuperäinen oppi laitettu syrjään ja joku muu oppi on ottanut tuon paikan kirkon "ykkösasiasta", pelastuksesta puhumisesta, kirkko ei enää oikein tunnu kirkolta. Minun mielestäni.

Silloin kun unohdetaan kymmenen käskyä tai vaikkapa vain sen kahdeksas käsky, ollaan matkalla pusikkoon. Kun levitetään huhuja ja autetaan väärintekijötä, ei suostuta todistamaan jonkun syyttömyydestä, vaan toimitaan juuri päinvastoin, ollaan jo tuolla pusikossa. Silloin kun kirkkoon liittyessä unohdetaan apostoli Paavalin opetuksen (Kol. 3:8-10), ollaan yhä tuolla pusikossa.
 
Paavali opettaa:
"Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Älkää valehdelko toisillenne. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen."

Mutta ihminen on ihminen, eikä hän näköjään useinkaan voi mitään omalle syntiinlankeemuksessa turmeltuneelle inhimillisyydelleen. Ortodoksisessa ja roomalaiskatolisessa kirkossa on jo vuosisatojen ajan tarjottu mahdollisuutta korjata tuotakin asiaa. Näillä kirkoilla on ollut käytössään luostarilaitos, jossa ihmiselle tarjotaan mahdollisuus ja osin jopa välineet "parempaan mahdollisuuteen" pelastuksen suhteen. Sekin laitos on tosin vuosisatojen kuluessa muuttunut hirvittävästi. Joku sanoo, että hyvä kun on modernisoitunut, mutta joku ei pidä liian rajuista muutoksista. Viimeisin kritisoija oli Venäjän ortodoksisen kirkon päämies, joka ei pidä siitä, että luostarin asukkaat roikkuvat Internetissä. Hänen sanomastaan välittyi ainakin rivien välistä kysymys, miksi mennä "laiskottelemaan" luostariin puhelimineen ja läppäreineen, jos ei pysty olemaan erossa niistä ja rukoilemaan itsensä ja maailman pelastuksen puolesta. Siis tekemään juuri sitä, miksi ja mihin tarkoitukseen luostarit perustettiin. Ne eivät koskaan olleet - ainakaan aikanaan - lepokoteja ja laiskottelupaikkoja, vaan joskus jopa ankaria kilvoituksen paikkoja, joissa jokaisen oli täytettävä oma paikkansa yhteisössä, jotta yhteisö menestyisi ja pärjäisi omillaan.

Mutta kilvoittelu - tapahtuipa se sitten luostarissa tai vaikka maailmassa - on jo sanana niin hankala ja siitä saa - hyvä ettei - näppylöitä, mutta ainakin harmeja, siksipä sellainen ei oikein sovi meille nykyihmisille. Tehdä nyt jotain asioita kilvoitellen. Kärsimystähän se on. Ja kärsimystä on maailmassa jo tarpeeksi, miksi sitä enää lisätä omalla kohdalla. Näin kai joskus virheellisesti ajatellaan. Ei luostariin meno eikä kilvoitteluelämä sovi kaikille. Suurimmalle osalle ihmisiä onkin tarkoitettu toisenlainen elämä ja on varmaan tärkeää, että yritettäisiin elää edes se oikein ja oman uskonnon perinteiden ja tapojen ja tietysti - sen opettaman opetuksen mukaisesti.
 
HAP
happy