XXXII. Seitsemän kuolemansyntiä: Himo

Tämä viimeinen kuolemansynti on aika vaikea pala minulle laittaa kirjalliseen muotoon, mutta koetan silti. Tältä minusta ainakin nyt tekstiä aloittaessani tuntuu.

Himo tarkoittaa kiihkeää halua saada jotakin. Se, mitä halutaan, voi olla monenlainen esine, asia mutta myös ihminen. Minusta tuntuu, että sanonta, että "joku himoitsee jotain", on muuttunut viime aikoina tarkoittamaan enemmän ihmisen halua saada jotain seksuaalista tunnetta, seksuaalista tyydytystä ja sanan aikaisempi laajempi merkitys on jotenkin muuttunut.

Ennen himottiin myös muuta kuin ihmistä. Yksi kymmenestä käskystäkin kuului ennen uusinta Raamatun käännöstä: "Älä himoitse lähimmäisesi huonetta", tosin se jatkui sitten vielä kohdistuen ihmiseenkin: "Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa." Tuolloin sanalla oli vielä se laajempi merkitys. Voitiin siis himoita vaikka naapurin tiilikattoa. Nykyiseen Raamattuun tuo käsky - johtuisikohan himo-sanan merkityksen muuttumisesta vai mistä - on nyt muutettu muotoon: "Älä tavoittele toisen taloa. Älä tavoittele hänen vaimoaan, älä orjaa tai orjatarta, älä hänen härkäänsä, älä hänen aasiaan äläkä mitään, mikä on hänen." Kääntäen voisi kai sitten tuon käännöksen perusteella sanoa, että kun joku tavoittelee parempaa elämää, uutta uraa tai jotain sellaista, se tarkoitti ennen ko. asioiden himoitsemista. Noinko se menee?

Jostain muistan lukeneeni, että himon vastakohta kuolemansyntinä olisi "itsekontrolli", itsensä hallitseminen. Oikeastaan aika hyvä rinnastus: himo ~ itsekontrolli. Sanapari kuvaa minusta hyvin tuon himon luonnetta. Himohan on juuri itsekontrollin puutetta.

Himo alkoi muuttua modernissa maallistuneessa ja kaikenlaisen (myös roska-)median täyttämässä maailmassa tarkoittamaan enemmän intohimoa, joka sekin tarkoitti ennen hieman muuta, mitä tarkoittaa nykyään. Ennen jollakin oli intohimoinen suhde vaikkapa syömiseen, pelaamiseen, harrastukseen. Jääkiekko saattoi olla jollekin intohimon kohde - joko pelaamalla sitä tai vain katselemalla, siis voimakas halu harrastaa tai katsella sitä. Sitten tulivat elokuvat, Ingmar Bergmanin "En Passion" (Intohimo) ja lukuisat muut vastaavat tuotokset ja intohimostakin tuli enemmän seksuaalisuutta kuvaava sana ja se osin jopa korvasi sanan himo.

Tuolta minusta tuntuu. En oikeasti tiedä, onko näin, mutta näin arvelen. Kielitieteilijäthän sanovat kielen ja sanojen merkityksen muuttuvan. Hyvä esimerkki on sana "neekeri", joka ennen - ja yhä minulle - oli aivan neutraali, rotua osoittava sana. Haukkumasanana käytettiin sanaa "nekru". Vastaavat englanninkielisetkin sanat olivat kaiketi: nigger / negro. Nyt ei enää saisi nimittää neekeriä neekeriksi ja ilmeisesti pian ei saa sanoa eskimoa eskimoksi tai intiaania intiaaniksi. Nyt pitää sanoa "musta". Näin musta tuntuu.

Siksi kai minustakin alkuun tuntui vaikealta ryhtyä analysoimaan himoa. Arvelin, että pitääkö tässä ryhtyä jo paljastelemaan omia salaisia seksuaalisia tuntemuksiaan blogissaan. Mutta maisteltuani sanaa ja selvitettyäni sen merkitystä, sana on jälleen palannut uomaansa, vanhaan merkitykseensä. Ja saan ilmeisesti yhä edelleen himoita jotain, kunhan se ei vain ole toisen vaimoa, omaisuutta ja mitä kaikkea se nyt olikaan. Vai saankohan sittenkään!

Ortodoksinen kirkko tuntee myös teologiassaan termin himottomuus (kreikaksi ἀπάθεια / apatheia). Himottomuus eli sisäinen puhtaus tai sydämen puhtaus (kts. Matt.5:8) ei tarkoita ortodoksisessa terminologiassa merkittävän ortodoksisen opetuksellisen kirjan, Filokalian, mukaan passiivista olotilaa, vaan sitä, että ihminen on saavuttanut vapauden himojen orjuuttavasta vaikutuksesta. Usein himottomuudella tarkoitetaan myös sitä, että himot on palautettu luonnonvastaisesta luonnonmukaiseen toimintaan, esimerkiksi viha on suunnattu syntiin eikä lähimmäiseen.

Puhdas ihminen saa ortodoksisen teologian mukaan nauttia himottomuuden rauhasta. Himottomuus on vapautta ja se pohjautuu uskoon. Uskosta syntyy Jumalan pelko, josta syntyy käskyjen pitäminen ja käytännön kilvoittelu, jotka taasen johtavat kunniakkaaseen himottomuuteen. Himottomuudessa onkin useita asteita:
- pidättyminen varsinaisesta synninteosta,
- mielen puhdistaminen himollisista ajatuksista,
- himollisten halujen täydellinen vaikeneminen - ääretön ja seesteinen sisäinen hiljaisuus 
- mielessä vallitsee syvä jumalallinen rauha.

Olen poiminut nämä määritelmät himottomuudesta laatimastani artikkelista Ortodoksi.netin sivuilla (kts. Himottomuus). Siellä sanotaan myös, että himottomuuden saavuttamisen tunnusmerkkejä ovat muun muassa ne, että
- kilvoittelija alkaa ajatella hyvää kaikista,
- hän näkee toiset puhtaina ja pyhinä,
- hän pystyy arvostelemaan oikein niin jumalallisia kuin maallisia asioita,
- hän vapautuu aistillisuudesta, joka pitää vallassaan koko maailmaa,
- hän ei tavoittele ihmisten tärkeinä pitämiä asioita,
- hän on suuntautunut pelkästään Jumalaan. 

Himottomuudesta on osuvasti sanottu, että se on mielen suursiivouksen lopputulos ja huipentuma. Himottomuuden saavuttanutta on pyhien isien kirjoituksissa verrattu enkeliin, aineettomaan olentoon aineellisessa ruumiissa.

Joten sepä olikin melko monisyinen tämä viimeinen kuolemansynti. Meinasi jo välillä loppua usko aiheesta kirjoittamiseen, mutta pitänee sanoa kuten se ekaluokkalainen, jonka luokassa olin kauan, kauan sitten, äkkiä sinne - hyvä ettei pystymetsästä - repäistynä sijaisena luokan oman opettajan sairastuttua. Opetin siellä pieniä ekalauokkalaisia hieman epävarmana omasta alkuopetuksen osaamisestani. Ennen ruokailua opettajan heille opettaman ruokarukouksen jälkeen (joka siis laulettiin ja oli sitten lopulta kuitenkin tuttu minullekin) pieni ekaluokkalainen totesi rukouksen päätytyyä reilusti silmiin katsoen eturivissä, vakavalla naamalla ja aivan tosissaan: "Hyvinhän se meni!"


HAP
happy

XXXI. Seitsemän kuolemansyntiä: Ylensyönti

Tämä kuolemansynti olisi varmaan uuden niminen, jos kielitieteilijät olisivat saaneet muuttaa sen nimen muuksi vaikkapa Raamatun uutta käännöstä tehdessään. Se olisi voinut muuttua vaikka mässäilyksi tai miksi muuksi tahansa kuin ylensyönniksi. Ainakin tuo mässäily sanana kuvaa mielestäni melko hyvin tätä kuolemansyntiä.

Ylensyönnissä tai siis mässäilyssä - koska se voi tarkoittaa muutakin kuin syömistä - ihminen ei hyväksy luonnollisia rajoja nautinnolleen, eikä säilytä luonnollista tasapainoa asioissa tai usein myös koko elämässään. Mässäily ei siis koske vain ruokaa ja juomaa, se voi koskea vaikkapa viihdettä, tavaroita, esineitä, omaisuutta tai vaikka ihmisiä, heidän seuraansa. Sen voisi ajatella koskevan vaikka luonnotonta tasapainottomuutta, vaikkapa liiallista somessa huseeraamista, jonkinlaista riippuvuutta tietokonemaailmasta.

Mässäilylle on jossain annettu vastavoimaksi itsehillintä, tyyneys, maltti, raittius, kohtuullisuus ja pidättäväisyys. Kun mietin sanaa ylensyönti / mässäily noiden sanojen vastaparina, se avautuu ihan eritavalla, kuin pelkkänä kuolemansynnin nimenä: ylensyönti.

Silti maailma suurimmaksi osaksi näkee ylensyönnin synnissä vain ruokailuntottumusten vääristymisen, lihavat ihmiset, pullukat. Laihat ihmiset tuomitsevat siltä istumalta heidät tai meidät kaikki itsehillinnän ja kohtuullisuuden puutteesta, ihmisinä, jotka eivät osaa pidättäytyä syömästä liikaa, eivätkä osaa kontrolloida itseään. Eihän se niin mene.

Paljon on ihmisiä, joilla on jokin perussairaus, joka aiheuttaa lihomista. Mutta varmasti myös vanhassa sloganissa, että "keskitysleirillä ei näkynyt lihavia ihmisiä" on joku totuuskin takana. Kyllä syömistavoilla ja tottumuksilla ja etenkin syötävän ruuan laadulla on oma ja todennäköisesti melkoisen suuri merkityksensä. Silti mikään ei anna toiselle ihmiselle oikeutta haukkua, moittia tai edes ääneen ihmetellä toisen ihmisen lihavuutta. Se kun on jokaisen oma asia, millainen hän on ja miksi.

Voidaan asiaa lähestyä varmasti toiseltakin kantilta. Onko meillä luoduilla ihmisillä oikeus "pilata" Luojalta saamamme sopusuhtainen ruumis? Saammeko aiheuttaa kehomme "alennustilan" omilla toimillamme? Eikö se ole Luojan luomistyön mitätöimistä? Näinkin asian mielestäni voidaan toki nähdä, mutta sekään ei oikeuta haukkumaan heitä tai meitä lihavia. Noihinkin tekoihin saattaa olla erilaisia syitä: yksinäisyys, masentuneisuus, sosiaalisten taitojen puuttuminen tai niiden vähäisyys, epäonnistumiset elämässä, avioliitossa tai vaikka työssä tai kuten kai aika monella meistä: geneettinen taipumus. Jos vanhemmat ovat lihavia, usein lapsistakin tulee lihavia, koska elämäntapa ja tottumukset siirtyvät vanhempien mukana ja samoin kuin vaikkapa erilaiset ruokatavat mm. siinä, mitä syödään ja milloin ja kuinka paljon.

Siksi en katsoisi mielestäni varsinaisen ylensyömisen olevan niin suuri kuolemansynti, kuin volisi nimen perusteella olettaa. Mutta toista on tuo erilaisilla - ja varsinkin muulla kuin ruualla - mässäily. Tosin kyllä ruuallakin mässily on tuomittavaa - käyttihän SAK sitä muutama vuosi sitten omassa, sittemmin pikaisesti hyllytetyssä vaalimainoksessaan, jossa porvari (jota esitti näyttelijä Oiva Lothander) eli mässäilevää elämää runsaan ruokapöydän ääressä. Tosin tuokin porvarillista elämää parodiova mainos taisi kolahtaa enemmän mainostajan, SAK:n, omaan nilkkaan, kuin mitä oli tarkoituskaan ja mainos kääntyikin melko pian mainostajaa itseään vastaan.

Siinä ylensyönti tai mässäily poikkeaa ehkä paljonkin muista ns. kuolemansynneistä, että se taitaa aiheuttaa kaikesta vähiten meissä ihmisissä katumusta teon suhteen. Puhuttaessa ruuasta, länsimainen ihminen kyllä tuntee jonkinasteisen "katumuksen orastavan idean", jota hän sitten kuitenkin nimittää maallisesti "dieetiksi". Dietiillä hän yrittää "parantaa" tapojaan ja tehdä asiat oikeammin, paremmin. Monelle vain noista dieteeistä on tullut hieman samanlainen ilmiö kuin joillekin nuorille ns. katumuspilleristä. Syntiä on mukava tehdä, kun sitä voi melko helposti katua moisin tempuin. Puhutaan myös jojo-dieeteistä, jolloin ensin laihdutaan ja sitten taas lihotaan. Vuoronperään ja  ihan omin toimin. Yhdistetään mukavasti toistuvat nautinnot ja niitä seuraava katumus aina vaan jatkuvaan ketjuun.

Ortodokseilla on vuodessa monta monituista päivää, jolloin olisi syytä välttää mässäilyä. Niitä päiviä nimitetään paastopäiviksi. Vuodessa on neljä pitempää paastoaikaa ja lisäksi jokainen keskiviikko ja perjantai on paastopäivä. Sekularistinen, maallistunut maailma on tosin ottanut tuonkin systeemin - siis nuo kristilliset paastopäivät: keskiviikot ja perjantait - omaan maalliseen käyttöönsä ja nyt mediassa meille markkinoidaan aivan uutena, ennen kuulemattomana ideana 2 + 5 paastoa. Siis kaksi paastopäivää ja viitenä saa syödä.

Joku on laskenut, että jos - tai pitänee kutenkin sanoa kun - joku ortodoksi noudattaa kaikkia kirkollisia paastopäiviä (joulupaasto n. 40 pv, suuri paasto n. 50 pv, apostolien paasto noin pari viikkoa keskimäärin eli 15 pv ja vielä Jumalansynnyttäjän paasto n. 15 pv, sekä muun ajan keskiviikot ja perjantait, joita jäänee jäljelle noin 37 x 2 eli n. 70 pv. Yhteensä noin 190 pv), niitä olisi hieman enemmän kuin tasaisesti sijoitettuina noin joka toinen päivä. Joten kristillisen perinteen mukaan ei todellakaan mässäillä. Aina sekään - siis tuo kristillinen perinne - ei kuitenkaan näy meidän pappien ja piispojen tai vaikkapa munkkienkaan ulkomuodossa, meistä tavallisista ortodoksesita nyt puhumattakaan. Miksikähän?

Ilmeisen vaikeasti pois heitettävä synti lienee tämä ylensyönti sitten kuitenkin. Meille usealle.


Hannu
happy

XXX. Seitsemän kuolemansyntiä: Ahneus

Ahneus on seuraava kuolemansynti, josta pitäisi jotain sanoa. Tämä aihe on ollut esillä viime aikoina monessa yhteydessä. Muun muassa presidenttimme Sauli Niinistö listasi viime vuoden (2013)  loppupuolella Suomen syntejä ja ahneus oli sielläkin mukana. Presidentin mielestä ahneus ja itsekkyys ovat lisääntyneet Suomessa viime vuosina.

Presidenttikin yhdisti siis nuo kaksi asiaa: ahneuden ja itsekkyyden. Niin teen minäkin. Minustakin ne kulkevat käsi kädessä. Itsekkyys lisää ahneutta ja sitä on nähtävissä kautta koko yhteiskunnan niin perheissä kuin vaikkapa liike-elämässä. Jopa perheissä oma etu menee joskus kaikkien muiden edelle, silloin ei välitetä lapsista eikä puolisostakaan, oma etu, oma napa, oma paras on keskipisteenä ja vanha sanonta: minulle, kaikki, nyt heti, on todellisuutta.

Se, mikä tuollaisessa itsekkyysahneudessa vielä korostaa synnin vakavuutta, on, ettei se tunne kohtuutta, kohtuullisuutta, tasapuolisuutta. Vaikka jotain on kylliksi - vaikkapa rahaa, valtaa, omaisuutta - sitä hamutaan aina vaan lisää ja lisää, vaikkei tarvitsisikaan.

Työelämässäkin ahneus nostaa usein päätään. Halutaan keinoilla millä hyvänsä paremmalle oksalle. Toisen etu on silloin toissijainen. Ajatuksia, ideoita varastetaan härskisti ja markkinoidaan edelleen ominaan. Halutaan keinolla millä hyvänsä olla parempia kuin muut.

Asia näkyy pienimuotoisena vastaavanlaisena käyttäytymisenä jopa somessakin, jossa toisten Internetistä löytämiä asioita esitellään profiilissa omina kertomatta, että se on lainattu kaverilta. Näin saadaan muodostettua itsestä hieman parempi kuva toisilla ja vaikutamme viisailta. Paitsi niiden silmissä, jotka tietävät "varastamisen", lainaamisen.

Työ- ja liike-elämässä tuo ahneus näkyy myös härskiytenä. Palkkaa ja etuja vedetään, mikä irti saadaan, mistään tasapuolisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei välitetä. Samalla kun toisia laitetaan kilometritehtaalle työttömäsi, johtajille annetaan lisäpalkkioita työelämän koventamisesta ja tuloksen tekemisestä toisten ahdingon avulla. Mutta mikä kauheinta, tuollainen ahneus käännetään helposti hyveeksi, jota tavoitellaan, josta tulee työelämän tavoite. Hyvä, ettei hyve. Ahneuden kulttuuri lisääntyy. Raha ja omaisuus ylikorostuvat ja ihmisten suurin ilo alkaa tulla shoppailusta, tuhlaamisesta ja tarpeettoman krääsän ostamisesta. Meille uskotellaan kaiken karvaisin mainoksien avulla, että tarvitsemme välttämättä tuot ja tuota ja ilman tuota emme ole korkeamman luokan ihmisiä ollenkaan. Hulluutta!

Erilaisissa tutkimuksissa on todettu, että hyvät tulot tuovat tyytyväisyyttä elämään, mutta tietyn rajan ylittämisen jälkeen onnellisuus ei kuitenkaan lisäänny, usein päinvastoin, omaisuudesta kiinni pitäminen ja sen vartioiminen alkaa stressata. Silti sitä halutaan kiihkeästi ja joka viikko arvotaan noin keskimäärin yksi lottomiljonääri muiden harmiksi maahamme. Hän saa kerralla rahaan niin paljon, ettei hän eläissään ehdi sitä normaalielämällä tuhlaamaan. Mutta jakaako hän sitä muille? Tuskin. Ahneus iskee päälle. Olisiko sittenkin parempi jakaa useampia pienempiä voittoja ja kohtuulistaa voitot. Mutta jättäisivätkö silloin suuri osa ihmisistä arvonnan väliin, koska enää ei voisi uneksia miljoonavoitosta. Ahneus olisi tässäkin taustalla.

Olenko itse ahne? Todennäköisesti. Minulla on kaikenlaista krääsää enemmän, kuin yksi ihminen tarvitsee, enkä osaa jakaa sitä ylimääräistä pois toisille, niitä tarvitseville. Olen yrittänyt opettaa itseäni enkä osta enää lisää krääsää. En esimerkiksi nyt pitkällä matkalla ollessani ostanut yhtään muistoesinettä mistään. Samalla olen erilaisissa tilanteissa pohtinut - ja jopa toteuttanut - sitä, voisiko joku omistamani esine käydä jollekin toiselle vaikkapa synttäri- tai joksikin muuksi lahjaksi.

Ennen muinoin todella rikkailla oli eräänlainen velvollisuus huolehtia ympärillä olevista köyhemmistä. Samaa tekevät tänä päivänä jotkut harvat megarikkaat, mm. Microsoftin ja joidenkin muidenkin isojen firmojen omistajat, jotka sijoittavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja erilaisiin säätiöihin, jotka sitten kohdentavat rahoja sinne, missä sille on todellista tarvetta ja hyöty suurta, kuten lapsien hyvinvointiin, koulutukseen jne.

Nykyään niin meiltä omasta maastamme ja vaikkapa tuolta itäisestä naapurista löytyy sellaisia ökyrikkaita, jotka eivät muita ajattele, vaan ainoastaan itseään ja sitä, miten rahaa ja omaisuutta saisi enemmän. He jopa muuttavat verotusteknillisistä syistä vaikka Ruotsiin tai pitävät rahojansa veroparatiiseissa. Ja tuhlailulla ja mielettömällä elämäntyylillä ei ole mitään tolkullisia rajoja.

Onneksi en ole koskaan saanut liikaa rahaa, vain kohtuudella. En ole rikas, mutta pärjään hyvin eläkkeelläni. Autan, jos koen sen tärkeäksi ja näen sen toimivan. En lähetä rahaa minnekään, annan sen tässä ja nyt, jos niin koen. Mutta en ehkä riittävästi. Voisin tehdä varmasti niin enemmänkin. Mikä olisikaan sitten kohtuullista!

Ahneus näkyy elämässämme myös monenlaisen muun kuin rahan tavoitteluna. Valta, vaikuttaminen, asema yhteiskunnassa ja työssä ovat asioita, jotka eivät aina vaadi rahaa, ja joita saa yrittämällä hyvin tai likaisin keinoin. Poliitikot lienevät yksi osoitus tällaisesta päättömästä hamuamisesta. Itse en pidä poliitikoista. En luota heihin. Eikä muuten taida pitää eikä luottaa suurin osa suomalaisistakaan, mikäli on uskomista Valittujen Palojen tekemään tutkimukseen, jossa poliitikot olivat mukana huonoimmin pärjänneiden ryhmässä. Poliitikkoon luotetaan jopa vähemmän kuin autokauppiaaseen tai sijoitusneuvojaan.

Ahneus on kauhea synti. Ahne saattaa tehdä liikaa töitä ja sairastuttaa itsensä. Ahne voi jättää lapset tekemättä, kun siihen menee aikaa ja tulot pienenevät. Mikään ei riitä. Kaiken pitää olla täydellistä. Ahneuden vastahyve on muuten viisaus. Oikea vastakohta todellakin ahneudelle. Viisaan ei tarvitse olla ahne, sillä hän tietää, mikä riittää ja osaa olla kaipaamatta lisää.

Ahneutta voi olla monenlaista. Rahan lisäksi ahnehtia voi kuten jo edellä mainitsin omaisuutta, valtaa ja vaikuttamismahdollisuuksia, mutta myös kuntoilussa voi ilmetä ahneutta kuten myös muissakin harrastuksissa, laihduttamisessa voi olla ahne, kuuluisuuden tavoittelussa voi olla ahne, työn palvonnassa voi olla ahne samoin asioista ja esineistä luopumisessa voi olla ahne. Missä kaikessa voikaan olla ahne!

Mitä sanoo sananlaskut ahneudesta? No ainakin sen, että ahneella on paskainen loppu. Raamattukin puhuu ahneuden paheesta. Jeesuksen sanoiksi on Luukkaan evankeliumiin pantu sanat: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa." (Luuk.12:15). Samassa evankeliumissa sanotaan myös: "Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." (Luuk. 16:13).

Ahneutta vastaan me kaikki voimme taistella opettelemalla elämään tyytyväisinä ja vaatimattomasti. Meidän pitää olla kiitollisia siitä, mikä meillä jo on: vaatteet ja ruokaa. Ja samalla olla kiitollisia elämästä, joka ihan oikeasti ei pysyvästi tule onnellisemmaksi rahalla ja maallisella omaisuudella. Meidän pitää oppia, että antaminen ei ole menettämistä vaan saamista. Meidän pitää myös useammin miettiä: tarvitsenko tuota ja tätä? Ja hankkia vain se, mitä tarvitsee, ei enempää. Myös lähimmäisen auttaminen on asia, jota meidän pitää oman ahneutemme sijasta nostaa voimakkaammin esille.

Oi, jospa useammin muistaisimme sen, että "ahneus kasaa, kuolema tasaa" ja sen, että "köyhältä puuttuu paljon, ahneelta kaikki". Siksi on mukavampi olla elossa oleva köyhempi ja muistaa ainakin edes silloin tällöin buddhalainen viisaus: "Joka on ahneudesta vapaa, hän ei tunne surua, ei pelkoa".


HAP
happy

XXIX. Seitsemän kuolemansyntiä: Viha

Saanko olla vihainen? Varmaankin saan. Eikö viha olekaan kielteinen asia? On, minusta sekuuluu ihmisen elämään siinä kuin rakkauskin.

Näin ajattelen useimmiten, mutta ymmärrän, ettei tuokaan asia ole ihan noin musta-valkoinen. On olemassa vihaa ja Vihaa ja VIHAA. Ja sitten on olemassa erilaista vihanhallintaa.

En onneksi koskaan ole elämässäni joutunut kokemaan kumpaankaan suuntaan kohdistuvaa perheväkivaltaa, mutta se on mielestäni yksi sellainen vihan ilmenemismuoto, jota - voin sanoa -  vihaan. Siis vihaan vihaa. Hassua.

Löytyisiköhän vielä mahdollisesti jokin, jotain, josta pidän juuri vihassa. Ei ainakaan nyt heti tule mieleen, sen verran valtavan kielteinen asia kuitenkin minulle on. Ehkä joskus viha saattaa toimia "reittien tai silmien avaajana". Vihan jälkeen tai sen aikana silmät saattavat avautua näkemään itsestäni jotain, jota en ehkä aiemmin ole nähnyt. Ja sen kautta tarjoutuu mahdollisuus oppia jotain, parantaa omaa suoritustaan, toimintaansa.

Mutta viha lienee meille jokaiselle tuttu tunne. Väkisinkin tunnemme sitä joissain tilanteissa, joita emme aina voi etukäteen kontrolloida ja joihin emme voi varustautua. En siis pidä vihan tuntemista niinkään hirveänä asiana, kuin sitä, että jatkan tuota vihan tunnetta vielä sen akuutin syntyvaiheen jälkeen pitkään ja toimin sen innoittamana ja vaikutuksesta pitempään. Se on jo melkein hirveää, jos näin tapahtuu.

Joskus olen tosin miettinyt, että olen ilmeisesti kuitenkin ns. pitkävihainen, jurnuttaja. Kun joku ihminen toimii väärin minua kohtaan, minun on melko vaikea antaa hänelle anteeksi ja jurnutan asiaa mielessäni joskus kauankin. Tuo viha - vai olisiko se vain vihasta johtuva kielteinen tunne - voi sitten joskua konkretisoitua käyttäytymisessäni myöhemmin jonkinlaisena muuna negatiivisena, kielteisenä, käyttäytymisenä tai ainakin vääränä ja provosoituneena asennoitumisena tuota toista kohtaan.

Pitäisikö minun sitten hillitä vihan tunteitani, peittää ne ja kuolettaa vihan tunne kokonaan? En usko pystyväni siihen. Mutta uskon pystyväni hallitsemaan ja jokseenkin melko turvallisesti "jatkokäsittelemään" myös vihan tunteita. Ainakin jossain määrin. 

Teen sitä jo nyt. Olen kehittänyt omat menetelmäni siihen. Yksi sellainen on laittaa asia pois mielestä ja pois kaikesta toiminnastani, ajatuksistani. Lokeroida se (asia) tai hänet (ihminen) johonkin "mappi ööhön". Teen näistä asioista tai joskus jopa vihattavalla tavalla toimivasta ihmisestä mielessäni eräänlaisen "persona non gratan", lähes hajuttoman, mauttoman, jopa itselleni näkymättömän. En anna hänen koskettaa tunteitani tai vaikuttaa elämääni, tunteisiini ja toimintaani millään tavalla.

Ei tuokaan kai välttämättä ole se oikea tapa, mutta se on nyt vain ollut ainakin minulle usein se tapa, jolla olen päässyt ylitse pahimpien vihan tunteiden ja tunnemyrskyjen. Niin - ja samalla säilyttänyt edes jonkilaiset sosiaaliset suhteet muihin - vihattavaiinkin ihmisiin.

Mutta elämähän onkin yhtä oppimista. Minunkin elämäni. Vai pitäisiköhän sanoa: varsinkin minun elämäni. Vihaankin pitää oppia suhtautumaan oikein ja yrittää hallita ja jopa yrittää suunnata se "oikeaan ja turvalliseen suuntaan" - mitä se sitten milloinkin tarkoittaneekaan. Mutta oleellista on, että tuon vihan tunteen keskellä ja etenkin sen jälkeen tunnistan erään toisen tunteen ja osaan käyttää sitä itseni hoitomuotona. Se on katumus ja anteeksianto.


HAP
happy

XXVIII. Seitsemän kuolemansyntiä: Laiskuus

Nyt tuli työn alle sellainen "kuolemansynti", josta minun - laiskurin - on helppo puhua. Tai sitten ei. Kun rupean sitä pohtimaan, huomaan näet senkin, että on olemassa monenlaista laiskuutta. Joissain asioissa voi olla laiska ja hidas toimija, joissain ihan toisenlainen. Jopa sellainen, että se on ihan laisuuden vastakohta. Onko sellainen laiska, onko se laiskuutta?

Tein ansiotyötä noin 40 vuotta. Monelaisia töitä. En siis ole ollut laiska. Mutta en ole varmaan pariin kymmeneen vuoteen siivonnut kotiani perusteellisesti, sen tekee oma palkattu siivoojani. Olen siis laiska siivoaja.

Jospa tuo laiskuus "kuolemansyntinä" ei tarkoitakaan tätä tavanomaista laiskuutta. Sitä, kun työpäivän päätyttyä retkahdin kotona sohvalle ja katselin kattoa. Tai edes sitä, kun nykyisin tällaisena valtion elättinä en saa pyjamaani pois päältä pariin päivään. Kas kun ei tarvitse. Ei ole pakko. Jääkaapissa on ruokaa ja ulkona sataa tai on kylmä.

"Kuolemansynti" tai pahe nimeltään laiskuus on varmaankin jotain ihan muuta. Se voisi ehkä olla välittämättömyyttä, innostumattomuutta, toisten huomioimattomuutta. Tylsistymistä ja omaan napaan tuijottamista. Rakkaudettomuutta ja välinpitämättömyyttä kaikesta. Kaikissa asioissa ja toimissa menemistä aidan yli siitä, missä se on matalin. Yrittämisen puutetta. Masennukselle, typertymiselle periksi antamista.

Mielenkiintoiseksi asian tekee ajatus siitä, että ihminen joka raataa päivät pitkät töissä ja sen jälkeen kotona ja illalla vielä harrastuksissa tai yhteiskunnallisissa riennoissa, saattaa silti olla laiska, tylsistynyt, välinpitämätön omaan napaan tuijottaja.

Hän laiskuuttaan on vaihtanut vaikeat ihmiset helppoon puuhasteluun, pinnalliseen elämään. Hän laisuuttaan antaa enemmän huomiota toisille, ulkopuolisille, kuin läheisilleen. Hän hakee näin arvostusta ja kunniaa ja laiskuuttaan jättää muun elämän kesannolle.

Laisuuden vastakohta lienee ahkeruus. Onko ahkeruus ikuista puurtamista, "niska limassa" työn tekoa, suorittamista? Vai onko se sittenkin toisten huomioimista, vireyttää ihmissuhteissa, rakastamista ja toisita välittämistä! Tiedä häntä, mutta sanonta kuuluu: laiska töitään luettelee.

HAP
happy

XXVII. Lomallako vai eläkkeellä?

Blogisti lomalla vai eläkkeellä - mene ja tiedä!
(Kuva © Mikko Kärki)

Lomailu on kivaa, jos vain olisi lomaa. Tällaisella eläkeukolla, valtion elätillä, kun ei enää ole työaikaa eikä muuten lomaakaan - puhumattakaan nyt lomaltapaluurahoista. Eikä tätä jatkuvaa laiskottelua oikein lomaksikaan uskalla kutsua, kun se ajoittain jopa väsyttääkin. Silti - tai ehkä pitää sanoa siksi - olen harkinnut vakaasti siirtyväni uudestaan eläkkeelle. Nyt vain noista muista vapaaehtoisista ja palkattomista hommista, joita kertyi vuosien saatossa pikkuhiljaa niskaani enemmän tai vähemmän.

Itse asiassa "lomalla", siis äskeisellä kuuden viikon lomamatkalla Keski-Euroopassa ja Baltiassa, huomasin - varmaankin itseni ja joidenkin muidenkin kauhuksi vai pitäisköhän taas sanoa kauhistellessa - olevani melkoisen nettiriippuvainen. Saksassa kun ei - kuten noissa toisen blogini matkajorinoissani jo kirjoitin - ollut aina ollenkaan nettiyhteyttä. Hankin hätäpäissäni myös Saksassa Vodafonen pre paid-yhteydenkin, jotta olisi edes jotain.

Tein siis matkan jälkeen tai paremminkin jo sen aikana päätöksen vähentää nettiriippuvuuttani ja se tapahtuu vain ja ainoastaan vähentämällä netissä olemisaikaani ja siellä roikkumistani eli ns. "nettityöskentelemistäni", mistä siis nyt ajattelin jäädä "eläkkeelle" tai ainakin "osa-aikaeläkkeelle". Se siis tarkoittaa touhuamisieni vähentämistä mm. Ortodoksi.netin some-sivuilla ja etenkin erilaisissa muissa some-kuvioissa kuten Facebookissa ja Twitterissä. Näillä sivuilla eläköitymiseni näkyy eniten - ainakin minulle itselleni. Aikaa jää muuhunkin, hyvien kirjojen lukemiseen ja jopa hyvien elokuvien katselemiseen ja mihin kaikkeen sitä sitten käyttääkin - vaikkapa matkustelemiseen ja valokuvaukseen.

Näitä blogikirjoituksiani en vielä lopeta, olkoot jupinani ja jorinani jonkinlaisina varaventtiileinä, jos paine kasvaa liian suureksi. Matkablogiini "Matkalla jonnekin" kirjoittelen omaksi ilokseni ja muidenkin luettavaksi matkajorinoita ja tänne Happy 1-blogiin vielä muita jupinoita elämän eri aloilta. "Nettihoukan harhat" olen jo haudannut enkä ainakaan näillä näkymin palaa enää niiden harhojen pariin. Olkoot kuitenkin netissä luettavissa, jos joitain kiinnostaa.

Facebookissa vähennän omaa henkilökohtaista läsnäoloani omilla sivuilla ja Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla tapahtunee sellainen "toimituksellinen muutos", että varsinaisilla sivuilla (www.facebook.com/Ortodoksinet) toiminta vähenee omalta osaltani paljonkin. Toiset ylläpitäjät laittavat sinne yhä juttuja ja minäkin ehkä joskus. Oma aktiviteettini keskittyy Ortodoksi.netin Facebook-sivuilla enimmäkseen Ortodoksi.netin omille ryhmäsivuille (https://www.facebook.com/groups/ortodoksinet/), jossa kuka tahansa ryhmään liittynyt jäsen voi toimia sisällöntuottajana samalla tavalla kuin minäkin. Ryhmään tulo edellyttää ylläpidon hyväksynnän, joka on helppo saada, jos suostuu noudattamaan nettietikettiä.

Tuon ryhmäsivun lisäksi jatkan enemmän tai vähemmän aktiivisesti toimintaani Ortodoksi.netin varsinaisilla Internet-sivuilla (www.ortodoksi.net), mutta Ortodoksi.netin uutisten osalta toimintani vähenee myös oleellisesti. Muun maalaisia (kielisiä) ortodoksisia uutisia en enää seuraa ja kotimaisia uutisia välitän, jos saan niitä tekijöiltä välitettäväksi. Itse en aktiivisesti niitä haali (=seuraa). Onneksi tämä ortodoksinen nettimediamaailma on viime vuosina lisääntynyt hiljalleen ja jopa osin petrannut toimintaansa, joten kyllä niitä luettavia asioita riittää muidenkin toimittamana, ei siinä enää minua tarvita.

Ensi viikon alussa lähden jälleen lomamatkalle, kun ystäväperhe tulee Romaniasta vieraakseni ja vien heidät pariksi viikoksi Lappiin katsomaan sen ihmeitä. Tavoitteena on Jäämeri ja matkaa taitamme tutuksi tulleella matkailuautollani. Matkajorinoita voit halutessasi lukea tuolta edellä jo mainitusta "Matkalla jonnekin"  matkablogistani (hapinmatkat.blogspot.com) ja jopa kommentoidakin, kunhan teet sen omalla nimelläsi.

Tuon reissun jälkeen olekin sitten asunut tänä kesänä jo reilut kaksi kuukautta matkailuautossa sitä matkajorinoissani kertomaani "eteiskansan elämää", joten epäilen sen tällä erää riittävän ja harkitsen vakaasti syksymmällä - etenkin jos nuo säät tästä muuttuvat huonommiksi - siirtymistä jonnekin pidemmäksi aikaa. Katsotaan onnistuuko se, ja jos onnistuu, nettiaktiivisuuteni entisestään vähenee. Joku muukin saattaa huokaista helpotuksesta kuin minä ja sanoa: "Onneksi!"


HAP
happy

XXVI. Seitsemän kuolemansyntiä: Kateus

Suomalaisilla on joitain mainioita sananlaskuja monesta elämään liittyvästä asiasta mm. kateudesta. Synnyinpitäjäni Tuupovaaran (joka nykyisin on osa Joensuuta) naapurista, Enosta, on kotoisin sanonta: "Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä." Ulvilassa päin sanovat: "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Voi kuinka osuvia ovatkaan nuo vanhat viisaudet vielä tänä päivänäkin. Uusi moderni tietotekniikka ja tämä kaiken ihanuuden eteemme tuova some eli sosiaalinen media vielä sitten omalta osaltaan nopeuttavat kaikenlaisen tuollaisen toiminnan - siis myös kateuden - leviämistä. Kun joku tekee jotain kadehdittavaa - lähtee vaikka matkalle, saa jotain hyvää tehtyä ja aikaiseksi, palkitaan tai on iloinen jostakin - ja kertoo siitä Facebookissa, kohta joku toinenkin kehuskelee, että kyllä se minäkin osaan, matkustan ja olen vielä parempi ja iloisempi. Tai sitten jollain muulla tavalla vain retostellaan, onpa se sitten mitä maallista hyvää tahansa. Kyllä siitä somessa kertoa pitää, että mulla on sitä enemmän kuin sulla. "Em mää ol kare enkä ahne, mutte toiselleka mittää sois."

Itsekin olen varmasti syyllistynyt tähän toiseen "kuolemansyntiin", kateuteen - ihminen kun olen - mutta viime aikoina olen pohdiskellut erityisesti erilaisten asioiden ja kohteiden ja siinä ohessa kyllä myös itsenikin joutumista kateuden kohteeksi. Sitäkin kun on saanut kokea ihan omakohtaisesti ja sanoisinko vielä, että kohtuullisen usein. Vaikka en ole mikään julkisuuden henkilö - joita kai usein kadehditaan - vaan olen tällainen ihan tuiki tavallinen suomalainen mies ja kaiken lisäksi valtion elätti. Mutta silti. Tiukkaa on joillakin - siis muillakin kuin minulla, jos/kun tällaista ihmistä pitää kadehtia. Mutta se taitaa osoittaa tuon kateuden yleisyyden ja sen modernin luonteen: interaktiivisuuden. Itse lohduttaudun tässä tilanteessa usein ajatuksella: Ei kastunut vettä pelekee.

Millaiset ihmiset kadehtivat tai millaisissa tilanteissa huomaa jonkun kadehtivan? Toisinaan näkee noilla somen palstoilla esimerkiksi kommentteja toisten - useimmiten kumma kyllä naisten - kauneudesta. Toiset kirjoittavat kavereittensa "seinille" kommentteja tämän kauneudesta - "olet kaunis" - söpöydestä - "olet ihana" - tai mistä nyt milloinkin kirjoitetaankaan: hiuksista, tyylikkäistä, uusista, viimeisen muodin mukaisista silmälaseista, "nuoruudesta", ihanista lapsista, kauniista kodista, onhan noita mukavia asioita. Mutta missä määrin siellä taustalla on myös tuota kateutta? Luulen, että melko usein on sitäkin. Toki siinä on jotain kaveruudeksikin tunnistettavaa, mutta saattaa siinä - siis minun mielestäni - olla mahdollisesti jotain aivan muutakin. Voisikohan sitä luonnehtia sanalla: kerjäämistä. Sano nyt edes sinä kauniisti minullekin, sano jotain kaunista, kun ukkoni/siippani/parini/kuka nyt lie, ei nyt tuollaisia oikein "osaa" sanoa. Tai voihan se olla jotain muutakin, kun naisista on kysymys. Sellaista, jota me miehet emme ymmärrä. Näinhän se joskus menee. Mene ja tiedä sitten!

Kateus näkyy usein netissä tai ihan "livenä" joko yleisenä ärtyneenä käyttäytymisenä, inhottavina kommentteina ja totaalisena kärttyisyytenä tai se saattaa myös kohdistua johonkin: vain tiettyyn ihmiseen tai ryhmään tai johonkin muuhun yksittäiseen kohteeseen. Syylliseen tai syyttömään, ihan sama, kunhan johonkin saa purkaa omaa pahaa oloaan.

Somessa kateuden kohde saatetaan joskus pompsauttaa ulos omasta kaveripiiristä. Ei tosin aina lopullisesti, mutta usein niin, ettei hän näe esimerkiksi toisen/toisten viestejä. Kokonaan sitä ei uskalleta tehdä, jos kadehdittava on edes jonkinlaisissa toreissa, hengissä yhä ja jos on jotenkin mahdollista, että hänestä vielä jotenkin saattaisi hyötyä, jos hänellä on vielä jonkinlaista markkina- ja statusarvoa. Hänestä siis saa vielä jotain irti, tietoja, vihjeitä, juoruja, suhteita, maineikkaan Fb-kaverin, jonka kaikki tuntevat. Tähän sopii hyvin eräs toinen suomalainen, riistavetinen sananlasku: "Katteos on kunnijan kumppan."

No millä tavalla itse olen kokenut kateuden ilmenemiä? Pahansuopaisuutena, vähättelynä, ilkeilynä, halventavina lausumina, mitätöintinä, kylmyytenä, hylkäämisenä, ylpeytenä. Onhan noita. Joskus niitä kestää, joskus ne keljuttavat, mutta pääasiassa ne saavat minut mietteliääksi. Miettimään, tarvitseeko tällaista touhua kestää vapaaehtoisesti? Mitäpä jos menisin jonnekin muualle, missä tällaisia ei ole. Sulkisi tietokoneet ja puhelimet ja eläisi lähes erakkona. Mutta onhan tähänkin sopiva suomalainen sananlasku: Ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita.

Mutta kun tuo luovuttaminenkaan ja periksi antaminen ei ole ratkaisu. Juttelin juuri erään tuttuni kanssa, jolla on ongelma oman hyvän ystävänsä kateuden kanssa. Hän pohdiskeli vakavissaan ystävyyssuhdetta. Jopa niin, että harkitsi tuon vuosikausia kestäneen suhteen päättämistä. Olin täysin eri mieltä. Ystävyys ja etenkin pitkä ystävyys on asia, josta täytyy pitää kiinni viimeiseen saakka. Asiat - vaikeat asiatkin - tulee jutella puhki, poikki ja pinoon tarvittaessa vaikka itkun ja kiukun tai vaikka vihankin kanssa, eikä suinkaan panna välejä poikki. Kas kun noita oikeita ja pitkäaikaisia ystäviä, jotka tuntevat toisensa lähes läpikotaisin, työntävät ylämäessä ja jarruttavat alamäessä, ei kasva joka oksalla.

Ja kun asia on käsitelty, huomataankin ehkä, että yhdessä koettu "kateellinen asia" onkin sellainen, ettei se suinkaan ole toiselta pois, vaan se voi olla ilonaihe kummallekin.

Toki minäkin saan melko usein monesta tämän kaltaisesta asiasta tarpeekseni ja olen silloin aina jättämässä noita tai näitä "hommia". Sekään ei varmaan ole oikea tapa. Mutta monesti on vain niin, ettemme ole oppineet oikeaa tapaa käsitellä kateutta tai muita ongelmia ympärillämme. Silloin pitää vain vetää syvään henkeä ja rauhoittua. Ja: opetella käsittelemään noita ongelmia. Sillä sanotaanhan, että "ei mikään niin harmita kun köyhä, joka on ylpiä".


HAP
happy