3. Ihania ihmisiä

Joskus hommat tuntuvat raskailta, asiat tökkivät - kuten sanotaan. Kyse voi olla joko vakinaisesta leipätyöstä tai vaikka vapaaehtoisesta työstä taikka miksei myös luottamustehtävästäkin. Muistan aina silloin tällöin palaneeni pohjaan leipätyössänikin rehtorina, joka monella tapaa oli joskus rankkaa. Ei niinkään aina fyysisesti siis ruumiillisesti, mutta sen sijaan usein psyykkisesti, henkisesti. Työskentely koulussa ammattimaisten, asiansa osaavien ja vahvan itsetunnon omaavien opettajien kanssa, joiden sisimpään on iskostettu ISOILLA kirjaimilla sanat "olen aina oikeassa", oli joskus tiukkaa diplomatiaa, mutta ei ollut aina helppoa myöskään lukuisten, monenlaisista lähtökohdista ja kodeista kotoisin olevien lasten kanssa työskenteleminen, he olivat meille aikuisille kuin yhteiskunnan peilejä: heissä näimme niin kaikki elämän ilot kuin surutkin, joita perheissä oli. Ja välillä oli todellakin melko raskasta kohdata noita asioita kaikessa rujoudessaan ja raakuudessaan. Sanoinkin usein, että aikuisten asioissa vuosien saatossa kasvattamani suojapanssari piti kovatkin "kommandoveitseniskut", mutta lasten asioissa pieni katajainen puuveitsikin lävisti usein helposti tuon kovan suojapanssarini. Silloin tuntui monesti vaikealta, pahalta ja surulliselta.

Nyt eläkepäivillä ei noita tuonkaltaisia tilanteita enää helposti tule. Kummallista kyllä, aika moni eläkeläistuttuni haluaa yhä olla korvaamaton ja haalii kalenterinsa täyteen jos jonkinlaista menoa, joilla voi sitten todistella niin toisille eläkeläisille kuin entisille työkavereilleen ja etenkin itselleen, olevansa tärkeä. Minullakin oli muutamia luottamustoimia vielä eläkkeelle jäätyäni. Osin ne liittyivät omaan ortodoksiseen kirkkooni, osin kovaan ja tylyyn bisnesmaailmaan.

Aloin systemaattisesti luopua niistä kaikista näiden eläkkeellä olovuosien aikana, ja siksi tämän viikon alussa olin mahdollisesti viimeisen luottamustoimeni kokouksessa, Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa, jossa kaiken lisäksi toimin melko työllistävän sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. 1+3-päiväinen rupeama on nyt ohi ja mietin, mitä siitä jäi käteeni. Tiedän sen tosin heti: ihania ihmisiä.

Sain työskennelle tämän toisen kauteni - eli viimeiset kolme vuotta - sivistysvaliokunnassa puheenjohtajana. Valiokunnan ihmiset olivat ihania: heistä ei löytynyt yhtään pahansuopaisuutta, he olivat iloisia ja nauroimme usein ja paljon - itselle ja toisille; he olivat asiansa osaavia, pohtivia, sovittelevia ja monipuolisia. Yksi heistä oli pohjoisen koltta toinen puolalaista syntyperää, yksi välillä luostarin johtaja ja välillä ei ja sitten taas igumeni toinen suuren seurakunnan ylidiakoni, yksi puheterapeutti ja loput opetusalan ammattilaisia kuten minäkin. Kirkollishallituksen kasvatusasiain erityisasiantuntijakin oli pari vuotta oleellinen osa ryhmäämme, kunnes hänet vedettiin syrjään mukamas esteellisenä, mutta hän kävi kuitenkin usein ryhmässämme asiantuntijana viimeisessäkin kokouksessa. Heidän kaikkien kanssa oli mukava työskennellä ja vaikka kokouksen aikataulut aina olivat kireitä ja asiat välistä vaikeita, raskas työ ei aina tuntunutkaan niin raskaalta. Saimme voimaa toisiltamme, tuimme toisimme, välitimme toisistamme, teimme asioita toistemme puolesta ja toistemme eteen.

Tietysti tuollaisessa suuressa kokouksessa on mukana toisenlaisiakin ihmisiä, mutta yhtään heistä ei onneksi tullut ryhmäämme. Joskus tuntui, kuin joillakin heistä olisi lähes aina paha olla, ja se näkyi ja tuntui: puheissa, sanoissa, olemuksessa, hyvä, ettei kaikessa. Joillakin oli hampaankolossa asioita toisia ihmisiä, toisia päättäjiä, vaikuttajia kohtaan ja he purkivat kaunaansa kaikissa sopivissa tilaisuuksissa nostaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisia ihmisiä olivat laidasta laitaan, ylhäisistä tavallisiin, papistoa ja maallikkoja. Heidän kanssaan oleminen ja työskenteleminen oli ajoittain raskasta ja vaikeaa ja joskus saattoi joutua tuon virran mukaan. Siitä sai helposti joko kiukkuisen tai muuten pahan mielen itselleen. Siksi olen ikionnellinen, kun valiokuntaryhmässämme ei ollut sellaisia ja se oli - kuten edellä jo sanoin - todella positiivinen ja voimaannuttava ryhmä.

Nyt istun kotona väsyneenä mutta onnellisena, tyhjiin puristettuna kuin ilmapallo mutta paljon itselleni saaneena ja mietin: mitenkäs sitten tästä eteenpäin, tähänkö se loppui. Laitoin saunan päälle heti, kun unohtamani siivooja ja ystäväni oli siistinyt kotini taas paraatikuntoon. Ostin kaupasta jotain miellyttävää saunajuomista ja pientä purtavaa illaksi ja nyt istuskelen saunan ja löylyjen lomassa välillä kirjoittamassa tätä juttuani nettiin.

Huomenna ajattelin karata kertomatta sen enempää lapsilleni tai muillekaan, minne menen, ja suuntaan Tampereelle, "Nääsvilleen". Juuri äsken suljin puhelimen, enkä ota vastaan puheluja vähään aikaan. En lue sähköpostia, mutta kirjoitan tämän jutun, kun se pyrkii väkisin ulos sormistani. Tampereelta menen Helsinkiin ja sieltä mahdollisesti Klaukkalaan ja sitten lataamaan vielä patterini kaksivuotissynttäreille Lappeenrantaan, jossa sydämeni haltija ja tämän hetken elämäni tärkein nainen, rakas vunukkani täyttää siis kaksi vuotta. Tai täyttää itse asiassa jo huomenna, mutta juhlin sitä heidän kanssaan vasta ensi viikolla. En tosin ole kertonut lapsilleni tai muillekaan, minne menen, milloin tulen, mutta jos eivät sitä lue täältä, tulkoon kaikille yllätyksenä.

Kiitollisena ja onnellisena haluan vielä toivottaa riemukasta Kristuksen syntymän,  joulun odotusta teille kaikille ystävilleni ja erityisesti nyt tässä tilanteessa varapuheenjohtaja Sirkalle, raskaan vastuun kantaja Johannalle, monipuoliselle osaajalle Sirpa O:lle, lopussa huikeisiin suorituksiin yltäneelle ja asiat aina löytävälle sihteerikkö, isä Juhalle, lupsakalle isä arkkimandriitta Sergeille, kolttien erinomaiselle edusmiehelle, isä Erkille, mainiolle seuramiehelle ja  tosi ortodoksille, isä Aleksanderille ja rauhallisuuden ja järkevyyden perikuvalle Jyrille, mukavista vuosista sivistysvaliokunnassa ja kirkolliskokouksessa ja onnea ja menestystä mahdollisille uusille työrupeamillenne.


HAP happy