16. Mistä pässi nunnille?

Pühtitsan luostarin halkopinoja
(Kuva © Vesa Takala)

Tämä on jatko-osa 7.1.2013 julkaistulle jupinalle nr. 14. "Maalia Petseriin". Siinä olimme juuri lähteneet Petserin luostarista ja selvinneet vaiherikkaasta seikkailusta Venäjän tullissa.
(Lue jupina tästä linkistä, jos et muista -> "Maalia Petseriin".)
---

Lahjaksi saamamme kuparipakotettu Uspenie-ikoni. Ikonin takaa löysin tekstin:
"Arkkimandriitta Romanilta 3.7.1993 Petserin luostarissa."
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olimme siis varsin huojentuneita, kun Sergius diplomaatin lahjoillaan ja puhetaidollaan selvitti meidät kunnialla ja ilman tullimaksuja läpi Venäjän tullista Petserin luostarista lahjaksi saamiemme kuparipakotettujen Uspenie-ikonien kanssa. Ja kuten kuvatekstistä selviää, lahjoittajan nimi olikin arkkimandriitta Roman eikä Aleksander, kuten aiemmin muistelin ja vuosi 1993. Mutta lisää seikkailuja oli tulossa. Huh, hah, hei!

Isä Vesa ajeli yhdessä Sergiuksen kanssa pakettiautolla edellä, melkoisesti meidän edellä kohti Viron tullia ns. ei-kenenkään maalla. Kuinka ollakaan, isä Vesan humaanisuus iski päälle ja hän tarjosi jalkaisin matkalla olevalle pikkuperheelle - äidille ja parille kolmelle lapselle kyydin, kun he sitä pyysivät Venäjän raja-asemalta Viron raja-asemalle. Hän jätti kuitenkin perheen pois pakettiautosta hieman ennen Viron asemaa ja meni Sergiuksen kanssa tullin läpi ongelmitta. Mutta, mutta ... me tulimme perässä.

Me Mikon ja Arin kanssa tulimme hieman jäljessä, ja äiti lapsineen oli jo mennyt tulliin, kun virolaiset rajamiehet kyselivät häneltä, miten perhe oli päässyt raja-asemalle. Äiti vastasi tietysti: "Isän kyydissä!" (suomentajan huomautus: isä = tälle äidille -> ortodoksinen pappi). No - missä isä nyt on? (suomentajan huomautus: isä = tälle rajamiehelle -> biologinen lasten isä). Ja niinpä he menivät tietysti ulos isää etsimään ja pakettiauto oli silloin jo tipotiessään ja äiti totesi ykskantaan: "Isä jätti." Mutta kuinka ollakaan komea Mersu seisoi pihalla ja kyydissä oli ainakin yksi isä (siis tässä em. ensimmäisessä merkityksessä) - ja olimmehan mekin Arin kanssa isiä (siis siinä toisessa merkityksessä - ei tosin noiden lasten isiä).

No ei kun koko porukka kiinni ja kuulusteluihin, mitä, missä, miksi? Me olimme - sanoisinko hieman - hämillämme, kun emme tienneet yhtään mistään mitään. Mitä oikein oli tapahtunut? Mistä oli kysymys? Missä olivat Vesa ja Sergius? Hieman ounastelimme kuulustelujen edetessä jossain vaiheessa asian laitaa ja oikeita syyllisiä, mutta emme tietysti uskaltaneet siitä rajavartijoille kertoa. Jonkun aikaa selviteltyämme, rajavartijoillekin selvisi sitten syyttömyytemme ja saimme jatkaa matkaa Viroon. Äidin ja lasten mahdollinen tuleva kohtalo ei meille avautunut, mutta isät jättivät jälleen heidät, nyt kuitenkin olosuhteiden pakosta. Saimme toisen auton kohta kiinni ja oli henkilökohtaisten selvittelyjen paikka. Mutta niistä pitää Suomen ja Viron tiukan rajasopimuksen vuoksi vaieta viisikymmentä vuotta. Joten jatketaanpa nyt sitten vain matkaa.

Seuraava kohteemme oli Pühtitsan luostari taikka oikeastaan oikeammin Kuremäe Jumalaema Uinumise nunnaklooster eli Kuremäen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen nunnaluostari.

Kuremäe Jumalaema Uinumisen nunnaklooster
(Valokuva © Vesa Takala)

Pühtitsan nunnia laulamassa kirkon kuorossa.
(Kuva © Vesa Takala)

Joensuun ortodoksinen seurakunta oli lahjoittanut Pühtitsaan lampaita ennen Suomen liittymistä EU:hun (ja myöhemmin sitten myös Viron, mutta ei siis vielä silloin). Niitä oli lahjoitettu monena vuonna aiemmin, mutta jostain syystä pässiä ei ollut lahjoitettu luostarille kertaakaan koko aikana. Kun EU-direktiivit astuivat sitten voimaan Suomen osalta, tällaiset eläinlahjoitukset vaikeutuivat erilaisten karanteenisääntöjen vuoksi ja koko avustustyö uhkasi loppua. Mutta ei hätää. Joensuulaiset keräsivät rahaa, jolla nunnat voisivat sitten ostaa pässin. Tarvittiin vain rahan viejä. Ja me satuimme menemään Viroon ja Pühtitsaan juuri "oikeaan aikaan" ja rahat annettiin meille mukaan. Summa taisi olla jotain 3000 silloista mummon markkaa eli yli 500 nykyistä euroa. Siitäpä sitten kehkeytyikin lähes Maiju Lassilan "Tulitikkuja lainaamassa" -tarinan suomalais-virolainen muunnelma.

Joka tapauksessa kohta puoliin saavuimme kauniiseen Pühtitsan luostariin rahat kirjekuoressa ja saimme siellä todella hienon vastaanoton. Meitä pidettiin - kuten vanha sanonta kuuluu - kuin piispaa pappilassa, tosin tässä tapauksessa paremminkin kuin "pässintuojia nunnaluostarissa". Sovimme nunnien kanssa, että virallinen rahan lahjoittaminen puheineen tapahtuu seuraavana päivänä luostarin edustustiloissa. Tuo raha kun siihen aikaan oli todella huomattava summa Virossakin. Mutta, mutta ... kuinka ollakaan puheenpitämisvuoro iski jostain kumman syystä minulle. Syytä en ihan tarkkaan muista, mutta pientä epäilystä luikuripelistä aavistelen - ainakin nyt jälkeenpäin.

Sergiuskin oli ymmärrettävästi hieman huolestunut puheeni sisällöstä, en sitä siis murehtinut yksin ja hän pyysikin minua hieman referoimaan sanomisiani edellisenä iltana majapaikassamme, jotta hän osaisi sitten kääntää mahdollisimman oikein. Näin hän jälleen diplomaattisin sanakääntein varmisti, etten puhuisi ihan mitä vain "puuta heinää", pöhköjä ja läpiä päähäni. Siispä istuimme pöydän ääreen ja aloitimme puheen valmistelun. Ongelmana oli vain kaksi häiriköivää ortodoksista pappia, jotka kävivät virnuilemassa ovella ja heittämässä jos minkäkinlaista herjaa ajatuksiamme sotkien. Vakavan pieksämisuhkauksen saattelemina he sitten häipyivät ja saimme lopulta jonkinlaisen rungon puheelle aikaiseksi.

Seuraavana päivänä olikin sitten edessä sen puhuminen. Luostarin maineikas igumenia Varvara (Trofimova) ei ollut silloin paikalla, hän oli jossain Venäjällä käymässä. Lahjoituksen otti vastaan silloinen luostarin varajohtaja, nykyinen igumenia Filareta (Kalatševa). Luultavammin tilanne oli hänellekin hieman outo ja hämmentävä, sillä ei kai siellä yhtenään porukkaa ollut pässirahoja tuomassa. Siis nunnaluostarissa!

Puheen pidin suomeksi ja Sergius tulkkasi sen venäjäksi. Kyllähän se muuten meni ihan kohtuullisen mallikkaasti, mutta aina sanoessani sanan 'pässi', takaa kuului kahden papin äänekäs tirskahdus. Ja eikä mennyt kauaakaan, kun kylmä - vai liekö ollut kuuma - kauhu alkoi hiipiä luihini ja ytimiini ja hiki valui niin minun, kuin taisi valua Sergiuksenkin otsalta. Koko ajan sai pelätä hänkin, niin kuin minäkin, milloin kantti pettää jollakin meistä. Kaikkien meidän sietokyky oli aivan äärirajoilla, minulla kaulalihakset ja -jänteet pullistelivat, varajohtajalla suupieli nyki uhkaavasti. Koko ajan tuntui, että pyörryn ihan kohta. Ja ei varmasti olisi tarvinnut paljoa, kun koko porukka olisi kohta revennyt nauramaan hysteerisesti. Mutta eihän se sopinut - oltiin nunnaluostarissa.

Äärimmilleen ponnistellen, kaikki henkiset ja fyysiset ja taispa olla vielä hengellisetkin voimavaramme keräten - niin minä, Sergius kuin varajohtajakin - selvisimme puheesta, rahat annettiin luostarille, tsaikat juotiin sen kunniaksi ja sen jälkeen menimme ulos pieksämään kaksi pappia. Nunnat tosin jäivät sisälle - todennäköisesti hihittämään kippurassa. Ulkona hurskaat pyhiinvaeltajat ihmettelivät "uusimuotoista ortodoksista rippiä ja synninpäästöä", jossa maallikot ripittivät pappeja melko kovaäänisesti ja hieman ehkä kovakouraisestikin.

Olo oli kaiken kaikkiaan, kuin olisin maratonin juossut. Jälkeen päin kirkkain silmin "syyttömyyttään vakuuttavat ja ripitetyt" papit sanoivat, että heitä vain nauratti sanontani: "tuomme teille rahaa pässiä varten" - ei he muuten. Siis rahaa pässille, ei nunnille. Niinpä! Huumoria on näköjään monenlaista.

Koskaan en tuon jälkeen ole joutunut yhtä tiukkaan puheenpitämistilanteeseen, onneksi. Mutta jotain hyötyä tuostakin oli. Eipä ole koskaan enää puheen pitäminen suuremmin jännittänyt. Ja jouduin työssäni tekemään sitä usein ja joskus suurellekin yleisölle, aika usein myös TV-kameroiden edessä tai mikrofoni suuhun työnnettynä.

Pühtitsasta jäi meille kaikille ihana muisto - kaikesta huolimatta. Luostari oli siisti ja hyvin hoidettu ja saimme siellä todella hienon vastaanoton ja ylläpidon. Oli mukavaa taas jatkaa matkaa. Mutta, mutta, mutta ... ei vieläkään ilman kommelluksia.

Pois ajaessamme papit jälleen - tapansa mukaisesti - hurjastelivat autoilla ja kuinka ollakaan, erään suoran päässä seisoivat virolaiset poliisit käsi pystyssä ja ilmoittivat huomattavasta ylinopeudesta ja sen seurauksena tulevasta paikallisesti kohtuullisesta sakosta. Mutta eihän meillä ollut Viron kruunuja eli Eesti krooneja,  ei sentin senttiä, ei kruunun kruunua. Olimme vain ohikulkumatkalla Venäjältä Tallinnaan ja sieltä laivalla Helsinkiin. Missä siinä kruunuja olisi tarvittu!

Tuosta tapahtumasta selvisi muuten myös tuon tekemämme matkan vuosilukukin ja itse asiassa löysin sen vielä eräästä lahjaksi saamastani kirjastakin. Viro oli silloin juuri siirtynyt uuteen, omaan valuuttaansa kruunuun ja vuosi oli silloin 1992. Me olimme siellä seuraavana kesänä heinäkuussa, siis vuonna 1993, siis kaksikymmentä vuotta sitten. Yritimme silloin tarjota ensin maksua omassa valuutassamme eli markkoina, sitten ns. hieman niin kuin "nurkan takaa maksettuna", mutta ei kelvannut vieras valuutta, ei  mitenkään, eikä millään tavalla. Kun kerran Virolla oli oma raha, vain sillä olisi voinut maksaa. Kansallistunne oli suuri ja siitä täydet pisteet Viron poliisille. Niin ja kyseessä oli muistaakseni noin 20 markan eli alle 4 euron suuruinen sakko.

Siinä sitten pähkäiltiin aikamme ja pohdittiin, miten solmu saataisiin aukaistua. Poliisitkin menivät hieman syrjään neuvottelemaan ja naama vakavana tulivat kohta kertomaan, että he ovat tehneet ratkaisun: saamme vakavan varoituksen ja meidän tulee luvata, ettemme aja enää loppumatkalla ylinopeutta ja sakko saatiin sillä kertaa anteeksi. Näin jälkeen päin ajatellen, se oli hieman samankaltainen tilanne kuin siinä eräässä suomalaisessa kahvimainoksessa, jossa poliisit vannottivat takapenkillä istunutta melkoisen rikkeen tehnyttä kuljettajaa: "Kautta kiven ja kannon, vannon etten enää ..." Nyt vain rikkeentekijöinä olivat - hmm - mustakaapuiset ortodoksiset papit.

Joka tapauksessa - noudatimme ohjetta ja ajoimme kunnialla ja rajoitusten mukaisesti satamaan, nousimme laivaan ja olimme kaikin puolin muutenkin kunnolla loppumatkan. Näin saimme tämänkin ikimuistoisen matkan päätökseen.

Matkastamme tulee myöhemmin - en tiedä milloin, ehkä jo seuraavassa jupinassa - vielä kolmaskin osa, kuten ekassa osassa lupasin. Se kertoo eräällä joella tapaamamme pappismunkin kohtaamisesta. Kerron tarinan vierailustamme hänen luonaan ja hänen seurakuntansa kirkossa. Mielenkiintoinen tarina sekin, joten seuraa blogia, kyllä se varmaan kohta tänne ilmestyy.


HAP
happy

P.S. Kuvat muuten suurenevat hieman, kun klikkaat niitä hiirellä.  EDIT 24.3.2013:
Tämä on itse asiassa toinen osa Venäjä-Viro-trilogiasta, jonka edellinen ja seuraavat osat ovat:
14. Maalia Petseriin
17. Pyhä mies joen rannalla
ja sen jatko-osa
32. Malyn pappi