17. Pyhä mies joen rannalla

Olen kahdessa aikaisemmassa jupinassani jo kirjoittanut matkasta Venjälle Pihkovaan, Petserin luostariin ja Viroon Pühtitsan luostariin. Tämä on vielä kertomatta. Kohtaaminen jossain nimettömän venäläisen joen varressa Pihkovan ympäristössä, erään köyhän seurakunnan paimenen kanssa, hän oli ilmeisesti Petserin pappismunkki. Vaikuttava kohtaaminen, kun sen kerran vielä kahdenkymmenen  vuodenkin jälkeen muistan ihan kuin olisi ollut eilen.
"Katso aikaisemmat aiheeseen liittyvät jumpinani, niin pääset tunnelmaan:
osa 1: "Maalia Petseriin" ja osa 2: "Mistä nunnille pässi".
--- En enää tarkalleen muista, miksi suuntasimme matkamme tuolle joelle, missä tämä kohta kohtaamamme pappi työskenteli. Ehkä siksi, että halusimme nähdä jotain aitoa paikallista, venäläistä, pakollisten turistikohteiden sijaan ja tiukkasimme sitä paikallisoppaaltamme Valentinalta. Mielikuva on kuitenkin vahvasti myös sellainen, että joka tapauksessa Valentina vei meidät sinne omasta tahdostaan, ei Pihkovan arkkipiispan pyynnöstä eikä mahdollisesti edes hänen tieten.

Seuraava muistikuvani on - ja sen vahvistaa tuo isä Vesan ottama valokuvakin - että ainakin minä menin sinne hienostellen vaalea pikkutakki päälläni ja ns. "siantappokengät" eli hienot nappanahkakengät jaloissani, kun oikeampi asu olisi ollut sadeasu ja kumisaappaat. Vettä tihuutti jonkin verran menomatkalla ja palatessa enemmän, mutta onneksi oli edes jonkinlaiset sontikat mukana.

Matka sinne oli eriskummallinen. Muistelen, että jätimme autot jonnekin epämääräiselle parkkipaikalle, jonnekin "ei-minnekään". Hieman piiloon, kun autoissa oli suomalaiset rekkarit ja jatkoimme siitä jalan matkaa joen rantaan ja menimme tuon mystisen joen yli käsin veivattavan lautan avulla. Ilman mitään turvavälineitä, siitä vaan. Isä Vesa muisteli, että vieressä olisi ollut riippusilta, mutta sitä emme uskaltaneet "jostain syystä" käyttää. Jälkeenpäin saamamme tiedon mukaan pian reissumme jälkeen oli joku ihminen kuulemma hukkunut tuolla samalla joen ylityksellä ja siis ilmeisesti samalla lautalla.

Lautta yli "mystisen virran", veivin varressa Ari, taustalla vasemmalta: Sergius (lakki päässä), HAP (molemmilla siis pikkutakki päällä) ja paikallisoppaamme Valentina (valkoisessa asussaan).
(Kameran takana ja kuvan © Vesa Takala)

Mutta koko porukka oli varsin tyypillinen "joo - mennään sinne" -porukka, jota ei tarvinnut kahta kertaa houkutella jonnekin epämääräiseenkään kohteeseen, josta emme tietäneet mitään. Ensimmäiset olivat jo ehdotuksen kuultuaan varmaan menossa sinne. Tässäkään tapauksessa en elämäksikään muista mitään "virallista" - siis vaikka munkin nimeä, joen tai paikan nimeä, kirkon/seurakunnan nimeä - tuosta kohteesta ja eivät muistaneet muutkaan, joilta kysyin - Mikolta tai isä Sergiukselta. Kuvan tosin sain isä Vesalta ja se kertoo jotain, muttei hänkään enää paljoa muistanut yksityiskohtia. Ja sen muistan, että Sergius seuraavana jouluna käänsi papilta saamastaan venäjänkielisestä broshyyrista tekstin suomeksi ja lähetti sen meille joulutervehdyksenä.

No - joka tapauksessa tie kohteeseen vei kapeaa heinikkoista, ajoittain mutaista tai jopa vetistä polkua (muista asumme - pikkutakit ja matalat kengät!) köyhän näköiselle venäläiselle maaseudulle jossain Pihkovan lähistöllä. Perillä odotti pitkäpartainen, alkuun hieman jurolta vaikuttava, ilmeisesti Petserin luostarin pappismunkki, joka oli varmaankin komennettu seurakuntaan papiksi. Arviomme hänestä oli, ettei hän ollut mahdollisesti saanut mitään suurempaa teologista koulutusta papin tehtäväänsä, vaan oli kouliintunut tehtäväänsä luostarissa ja sitten komennettu seurakuntaan, kun sinne ei varmaan muita saatu. Seurakunta ja elinolosuhteet pappilassa vaikuttivat todella niukilta, suorastaan köyhiltä. Varmaankin suurin osa hänen tarvitsemistaan perustarvikkeista tuli omasta luostarista: leipä, jauhot, tee, suola, jne. Seurakunta vaikutti kaikin puolin vähävaraiselta.

Kaikesta huolimatta hän oli palavasieluinen venäläinen ortodoksinen pappi ja melko kiihkeä vanhan eli juliaanisen kalenterin puolustaja. Siksipä kuullessaan, että me olemme Suomesta ja uuden eli gregoriaanisen kalenterin ihmisiä, se hieman aiheutti hylkimisreaktiota, muttei kauaa. Melko pian hänen luontainen papillinen humaanisuutensa, ortodoksinen armollisuutensa ja venäläinen vieraanvaraisuutensa voitti epäluulon. Jonkin aikaa hän vakuutteli meille vanhan kalenterin oikeutta ja oikeellisuutta mm. vetoamalla Jerusalemin Pyhään tuleen ja sen syttymiseen vain vanhan kalenterin mukaisena pääsiäisenä, mutta siihen se sitten jäi.

Sen jälkeen hän osoitti kaikella nöyryydellä ja hänelle mahdollisilla tavoilla meille vieraanvaraisuuttaan niissä niukissa puitteissa, mitkä hänellä oli. Ja se ei meidän länsimaisten ihmisten mukaan ollut paljoa. Pappila sijaitsi jonkin matkan päässä kirkosta ja hän majaili siellä todella niukasti sisustetussa ja monella tapaa askeettisessa, hieman jopa ränsistyneessä talossaan. Siellä ei ollut mitään liikaa, ei sähkövaloja, ei televisiota, ei radiota, joitain rukouskirjoja, hieman huonekaluja: pöytä ja tuoleja ja sänky, vähän ruokaa, niukka astiasto vieraita varten, jne. Meidänkään ryhmälle ei kaikille riittänyt tuoleja, osa seisoi. Ja talvella talo luultavasti melko kylmä paikka.

Valentina kauhistui, kun suostuimme papin pyyntöön jäädä tsaikalle pappilaan. Hän yritti käännyttää meidät pois vetoamalla, ettei siellä ollut todellakaan mitään, mutta me päätimme jäädä. Olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä. Kun Valentina ymmärsi, että näin tapahtuu, hän kauhuissaan ryntäsi papin yksinkertaiseen keittiöön tiskaamaan astioita ja varmistamaan edes teenkeiton ja tarjottavien astioiden hygieenisyyden. Me istuimme pöydän ääreen ja juttelimme monenlaisia asioita. Pappia kiinnosti myös Suomi, josta tulimme ja hän oli ihmeissään, että sielläkin oli oikeita "pravoslaveja", ortodokseja.

Jostain pappi taikoi pöytään vaaleaa leipää - siis vaaleaa leipää - ei tummaa. Miksi ihmettelen tätä? No vaalea leipä kuvasti sitä, että hän arvosti meitä vieraina ja tarjosi parastaan. Todella vaikuttavaa! Yksikään teekupeista ei ollut pari jonkun toisen kanssa, mutta se ei meitä haitannut. Osa oli peltimukeja, osa korvattomia porsliinimukeja. Istuimme teepöydässä kuin juhla-aterialla, jota se oikeasti olikin. Me vain länsimaisina, modernin maailman turmelemina ihmisinä saatamme liian usein unohtaa tällaisen asian helpossa elämässämme - mitä siis todella on juhla-ateria. Se ei ole välttämättä loistoa ja glamouria, sen on vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja välittämistä - inhimillistä kohtaamista.

Takaisin mennessä satoi ja tuuli. Lautta keikkui, muttei uponnut.
Vasemmalta: HAP (takki märkänä), Mikko, takana Sergius, edessä Valentina ja Ari on taas lautan kammen varressa.
(Kameran takana ja kuva © Vesa Takala)

Vaikuttavan teehetken jälkeen pappi ylpeänä esitteli meille vielä seurakuntansa vanhan kirkon, joka oli selvinnyt neuvostovallan jaloista paikallisesti kohtuullisessa, mutta meidän mittakaavassa huonossa kunnossa. Kirkossa käynnin ja siellä veisatun kirkkoveisun jälkeen jatkoimme matkaa takaisin, ensin taas lautalla tosi tuulisen ja sateisen joen yli ja sitten kävellen autoille ja siitä hotelliin. Luulenpa, että kaikki - myös Valentina - miettivät tarkkaan matkalla takaisin ja kauan sen jälkeenkin tuota munkin kohtaamista. Meille se osoitti, että elää voi niukastikin ja ilmeisen onnellisesti, vaikkei kaikkia nykyajan hömpötyksiä olekaan saatavilla. Tällainen elämä voi olla jopa huomattavasti sielua ylentävämpää kuin oma elämämme kaikessa tässä maallisessa yltäkylläisyydessä.

Valentinaakin se varmasti opetti, ei niinkään venäläisyydestä, vaan suomalaisuudesta ja suomalaista ortodokseista. Hän huomasi, että me suomalaiset emme olekaan ehkä sellaisia, kuin hän oli ajatellut tai ehkä hänelle oli kerrottu. Kuten aikaisemmin kerroin, hänet oli helikopterirykmentin upseerina asetettu meille varmaankin jonkinlaiseksi "päällystakiksi", tarkkailemaan ja kontrolloimaan meitä. Mutta miten kävi? Luulen, että hän näki kanssamme omaakin maailmaa eritavalla ja luulen, että hän jopa jossain määrin ihastui meihin tai ainakin joihinkin meistä "hulluista suomalaisista". Kehen tai keihin, sen estää tiukka valtioittemme välinen, yhä voimassa oleva YYA-sopimus kertomasta seuraavat sata vuotta - siis, jos edes sen tietäisin.

Tässä tämä viimeinen venäläis-virolais-suomalainen sovellutus tarinasta "Tulitikkuja lainaamassa". Jos huomenna joku kysyisi minulta, lähtisinkö tuollaiselle matkalle taas, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vanhempana, köntyksenä, monella tapaa kehnompikuntoisena, niin vastaus olisi: "Varmasti, milloin lähdetään!"


HAP
happy

P.S. Katso kuvia hieman suurempina ja klikkaa niitä hiirellä.
EDIT 24.3.2013:
Tämä on itse asiassa kolmas osa Venäjä-Viro-trilogiasta, jonka edelliset osat ovat:
14. Maalia Petseriin
16. Mistä pässi nunnille
ja kolmannen jatko-osa
32. Malyn pappi