19. Athoksen erakkomunkki

Tämä on toinen osa kaksiosaisesta Athoksen matkakertomuksesta. Edellisessä osassa olin Prodromon skiitassa ja tapasin sen ihmeellisen, pyhyyttä ympärilleen jakavan igumeni Petroniun. Lue teksti uudestaan, jos et muista: .-> "Onko joukossamme pyhiä?"

----

Aivan Athoksen pyhiinvaelluksen alussa, kun olimme menneet yöksi satamaa lähinnä olevaan Xeropotamoun luostariin, kävimme myös luostarin lähistöllä elävän romanialaisen erakon, isä Spiridoun luona vierailulla.

Vieraat isä Neculai (keskellä) ja blogisti (oikealla) ja majan isäntä isä Spiridou vasemmalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Athoksellahan on monenlaisia kilvoittelumuotoja. Siellä on parikymmentä isompaa luostaria, jotka ovat vanhastaan saaneet itselleen erityisaseman alueen hallinnossa. Ne ovat kuin kiinteitä tukipisteitä, jotka kannattelevat koko organisaatiota. Sitten siellä on näiden "isompien" perusluostarien alaisia sivuluostareita eli skiittoja, jotka saattavat kooltaan olla ison luostarin kokoisia. Sitten on vielä pienempiä yhteisöjä, erakkoloita, joissa asuu yksi tai useampi erakko lähellä tai kauempana omasta luostaristaan.

Tällaisessa erakkolassa asui isä Spridoukin yksinään noin ehkä kilometrin päässä emoluostaristaan Xeropotamousta, jyrkällä rinteellä, vaikean ja hankalasti kuljettavan polun päässä. Sinne ei mene tietä, vain mutkitteleva polku kallioiden kupeessa.

Hänellä oli siellä oma asuinrakennus, jonka yhteydessä oli pieni tila, missä voi laittaa ruokaa ja vaikka ottaa vastaan tällaisia vieraita, jotka sinne eksyvät. Tämän rakennuksen vieressä oli hieman suurempi tila, oma kappeli, missä erakko toimitti säännöllisesti voimiensa mukaan jumalanpalvelukset yksinään tai jos joku oli käymässä, heidän kanssaan.

Erakon ikää oli vaikea arvioida. Vanhempi hän oli joka tapauksessa kuin minä eli tuolloin arviolta 60-70 vuotias ja jos nyt vielä elää, on siis hieman yli kymmenen vuotta vanhempi. Minulle ei selvinnyt, milloin ja mistä päin Romaniaa hän oli Athokselle tullut, mutta arvelen sen tapahtuneen joskus toisen maailman sodan jälkeen. Oma äidinkieli, romania, oli hyvin hallussa ja hän mieluusti puhui sitä isä Neculain kanssa. Kreikkaakin hän tietysti osasi.

Jälleen ensimmäiseksi, kun astuimme hänen erakkolaansa, saimme eteemme paikallisen snapsin, tällä kertaa se olikin ouzoa, anisviinaa, jota juodaan joko sellaisenaan tai kylmän veden kera. Ja tietysti mukana oli myös lukumia. Ei sitä ouzoa pullotolkulla tarjoiltu, yksi tai korkeintaan kaksi pientä snapsia. Pahimpaan uupumukseen.

Pienet ouzo-snapsit isä Neculain kanssa. Kuvan otti muuten isä Spiridou.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kun kiertelimme katselemassa erakkolaa, eräässä varaston nurkassa oli viinanpolttolaitteet rakin tai ouzon valmistukseen. Näin suomalaisena se alkuun tuntui hassulta, mutta kun olin kuitenkin asunut jo melko kauan Kreikassa, ymmärsin kuitenkin sen perinteisen tarkoituksen. Voisikohan sitä verrata vaikka näin: meillä Suomessa tehdään mustaherukkamehua talven varalle, siellä rakia tai ouzoa.

Ei Athoksella silti ryypiskellä ja lotrata viinan kanssa, sellaista tapahtuu vain Suomessa, jossa viinakulttuuri on humalahakuista. Keskieurooppalainen tai tässä tapauksessa paremminkin eteläeurooppalainen suhtautuu väkeviin juomiin ihan eri tavalla kuin me tiukkapipoisessa protestanttis-äärimmäiskultturisessa Suomessa elävät ja siksi kai meille - ortodokseillekin - joskus tuottaa vaikeuksia ymmärtää tuota kulttuuria. Hiljalleen tuokin asia tosin alkaa muuttua myös meillä, onneksi. Tosin täällä Suomessa - jos lie muuallakin - juopot ovat aina meidän seuranamme.

"Erakkomajakompleksi", jossa oikealla tiilinen kappeli 
ja sen edellä edellisen kilvoittelijan hautaristi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isä Spiridoulla oli siis keljansa yhteydessä pieni kappeli, joka oli olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvässä kunnossa ja melko siistikin. Isä Spiridou oli "perinyt" erakkolan joltain edelliseltä erakolta, jonka hauta oli pihalla. Hänen nimeään en muista varmaksi, saattoi olla mahdollisesti isä Aleksander. Muistelin, että he olisivat asuneet mahdollisesti jonkin aikaa yhdessä erakkolassa ennen edellisen kilvoittelijan kuolemaa ja isä Spiridou oli luvannut haudata erakon ja hoitaa hänen erakkolaansa jatkossa. Näinhän nuo maalliset puitteet kai siirtyvät veljestön kesken toisen kuoltua toiselle. Elämästä Athoksella on muuten kirjoitettu todella mainio kirja. Sen on kirjoittanut Athoksella asunut munkki, arkkimandriitta Kerubim ja kirjan nimi on "Jumalanäidin puutarha". Kannattaa lukea, jos munkkien elämä Athoksella kiinnostaa. Kirjasta selviää, ettei elämä siellä todellakaan ole helppoa, vaan tiukkaa kilvoittelua.

Erakolla ei ollut kaverinaan ketään muuta ihmistä erakkolassa, vaikka sinne kai olisi joku mahtunutkin asumaan. Ainut seuralainen oli vanha aasi, joka auttoi isä Spiridouta kantamaan elintarvikkeita ja muuta tärkeää tavaraa Xeropotamoun luostarista erakkolaan. Erakot kuuluvat aina johonkin emoluostariin, sen veljestöön ja tämä emoluostari sitten huolehtii joistain erakon perustarvikkeista mahdollisuuksiensa mukaan.

Luostarin vihannesmaata Prodromon skiitassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Isä Spiridoulla oli pihalla, karuissa maisemissa, myös pieni ryytimaa, jossa hän kasvatti joitain syötäväksi tarkoitettuja elintarvikkeita. Se ei ollut suuren suuri, mutta eipä ollut erakkokaan lihava. Tuo edellä mainittu arkkimandriitta Kerubimin kirja kertoo karulla tavallaan myös Athoksella elävien munkkien ruuasta, joka on niukkaa ja paastoaikana erittäin niukkaa. Tämä yhdistettynä askeettiseen kilvoitukseen verottaa kyllä jokaista siellä asuvaa moella tavalla.Myöskin esimerkiksi nukkuminen, sänky, vuodevaatteet, peseytyminen, pyykinpesu ja monet muut tuollaiset arkisetkin asiat ovat Athoksen erakkolaissa "hieman" eri tavalla järjestettyjä, kuin meillä länsimaisissa mukavissa kerrostalokoloissamme. Nirppanokille suosittelen lämpimästi - sanan varsinaisessa merkityksessä - vierailua vaikkapa erakkolan toilettiin. Selviytyminen sieltä "hengissä" antaa eväitä selviytyä jatkossakin vaikka mistä omassa elämässä.

Kerron tässä sivujuonteena yhden tarinan, joka hieman liittyy tähän kokonaiskuvaankin. Olimme käymässä isä Neculain kanssa Suuressa Lavrassa, alueen suurimmassa ja ensimmäisessä luostarissa, josta muuten myös löytyi taas romanialaisia munkkeja. Tietysti menimme heitä tapaamaan. He olivat silloin työssä luostarin sairatuvalla, eräänlaisessa luostarin omassa yhdistetyssä sairaalassa ja vanhainkodissa. Siellä tapasin omassa pikkuhuoneessaan yhden viimeisiä päiviään elävän munkin, joka jätti minuun pysyvän muistijäljen Athokselta. Munkilla oli päällään niukasti melko risoja alusvaatteita, hänellä oli todella pitkät harmaat hiukset ja valtavan suuri sauva, johon hän sänkynsä reunalla istuessaan nojasi. Huone oli täynnä jotain sellaista, jota en tänä päivänäkään ymmärrä, mitä ne olivat. Ne olivat eräänlaisia vaatesuikaleita, tai ehkä jopa voisi sanoa rättejä, joita oli joka paikassa solmittuina, sauvassa, sängyssä, kaikessa, mihin sellaisen saattoi vain solmia. Huone oli kuin juhlaliputettu potilashuone.

Sairastuvan romanialaiset hoitajamunkit Suuressa Lavrassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Toisaalta kaikki tämä antoi ehkä törkyisän yleisvaikutelman, vaikka siellä muuten oli tosi siistiä. Toisaalta siinä oli jotain äärettömän mystistä, jota en osaa tarkemmin eritellä. Sen muistan, kun ovella - varmaankin omin länsimaisin silmin - katselin säälien häntä ja hänen huonettaan ja ajattelin: "Tietävätköhän tämänkään miehen sukulaiset, missä hän on ja missä tilassa hän on nyt ja mihin hänet piakkoin haudataan, kun hän kohta kuolee?" Nyt, kun tapahtumasta on kulunut jo vuosia, ajattelen aivan toisin. Ja oma suhteeni kuolemaankin on toisenlainen, johtuneeko siitä, että minulla itsellänikin hautaus on lähempänä kuin syntymä.

Kuoleman läheisyys oli Athoksella läsnä erikoisella tavalla lähes kaikkialla. Kaikkien munkkien suhtautuminen siihen vaikutti luontevalta, luonnolliselta, voisi kai sanoa ortodoksisen normaalilta. Ehkä joskus jopa välinpitämättömältä. Sairastuvan hoitajamunkeltakaan ei isommin liiennyt sääliä kuolevaa kohtaan. Enemmänkin huumoria ja hieman sitäkin, että etkö siitä jo kohta kuolisi, niin elämäsi helpottuisi, veli hyvä. Kuolema ei ollut jonkun loppu, vaan toisen, paremman alku.

Myös suhtautuminen kuolevaan ja jo kuolleisiin oli varmaan erilainen kuin meillä Suomessa, jossa kuolemaa pelätään, surraan suremisesta päästyään ja joskus jopa piilotellaan. Yksi erikoisimmista tavoista Athoksella, kuten muuallakin Etelä-Euroopassa, kohdata kuollut ovat luuhuoneet.

Luuhuone Athoksella.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Luuhuoneissa kuolleiden luut on kerätty kootusti eri paikkoihin. Pääkallot hyllyille, pitkät sääriluut tai muut luut omiin paikkoihinsa, omille hyllyilleen. Osaan kalloja on otsaan piirretty risti, numero tai jopa kuolleen nimi. Luut kerätään vainajien haudoista, jotka ovat enemmänkin eräänlaisia kannellisia sementtilaatikoita maassa. Haudassa ollaan muutama vuosi, ja kun ruumis on maatunut, luut pestään ja siirretään luuhuoneisiin ja hauta käytetään uudelleen seuraavalle vainajalle. Käytännöllistä maassa ja alueella, jossa ei ole suuria tiloja hautausmaille ja hautojen kaivaminen kallioon vaikeaa. Mutta samalla tietysti hieman ajatuksia herättävää meille maallistuneille ja normaalista kuolemasta eraantuneille länsimaalaisille.

Athosella moni asia on toisin kuin muualla, jopa aika ja nyt en tarkoita suinkaan kalenteria (siis vanhaa tai uutta ajanlaskua) vaan kelloaikaa. Athoksella eletään Bysantin ajassa ja muistelen, että ajan määrittelee siellä auringon nousun ja laskun perusteella venäläinen Panteleimonin luostari. Tuo kelloaika saattaa monelle siellä vierailevalle tuoda yllätyksen.

Jumalanpalvelukset alkavat aikaisin aamulla - se tarkoittaa siellä siis aamuyöllä, mutta heidän kellonsa mukaan juuri oikeaan aikaan. Hieman luostarista ja palveluksesta riippuen joskus kello kahden ja viiden välillä. Itse kömmin "silmät ristissä" joskus kahdelta joskus kolmelta palvelukseen, joka sitten kesti noin neljä-viisi tuntia. Onneksi kirkoissa on sellaiset tyypilliset kreikkalaiset seisomatuolit - mikä lienee niiden oikea nimi - joissa voi tarvittaessa vaikka hieman torkahtaa pahinta väsyä pois.

Aamuisen palveluksen jälkeen on sitten tietysti lounasaika. Se sattuu siellä meidän noin kello seitsemään tai kahdeksaan ja siitä päivärytmi menee aivan kuin muuallakin - lounaan jälkeen päivälepo, työtä ja mitä siinä sitten aina onkaan ja tietysti illalla aikaisin nukkumaan, jotta jaksaa herätä taas aamuyöllä. Tosin valvominen on myös yksi kilvoittelumuoto, jota siellä harrastetaan. Nukutaan siis mahdollisimman vähän ja valveilla oloaika käytetään tehokkaasti rukoilemiseen ja työhön. Joku onkin sanonut, että päivä on jaettu luostarissa kolmeen jaksoon: 8 tuntia rukousta, 8 tuntia työtä ja 8 tuntia lepoa.

"Pääkaupunki" Kariaksen katuja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Athoksen matkamme päättyi sen "pääkaupunkiin" Kariekseen, jossa kävimme katsomassa joitain luostareja ja olimme mukana kahvitilaisuudessa hallintokeskuksessa. Alueen ylintä valtaa käyttää suuri Pyhä Epistasia, pääluostarien edustajista koottu hallintoelin. Alueella on melko laaja autonomia, ja tämän erityisaseman ovat laajalti tunnustaneet eri valtiot mm. emämaa Kreikka.

Lautalla takaisin Uranopoliin. Etualalla isä Neculai keskustelee Athoksen munkin kanssa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Athokselta sitten lautalla takaisin Uranopoliin ja sieltä taas linja-autolla Thessalonikiin, jossa onneksemme saimme vaihdettua junalippumme aikaisempaan junaan ja pääsimme hieman aikaisemmin kotiin Ateenaan taikka oikeammin Palio Pendeliin nukkumaan "omaan luostariimme" Moni Pendeliin pois matkan rasituksia huomattavasti kokeneempina ja rikkaampina, kuin ennen matkaan.

Seuraava tarina, joka ilmestyy myös kaksiosaisena, kertookin sitten suomalaisesta erakosta ja hänen erakkolastaan.


HAP
happy

18. Onko joukossamme pyhiä?

Kreikassa sijaitseen mielenkiintoinen ortodoksinen matkailukohde - tai paremminkin pitää sanoa - ortodoksinen pyhiinvaelluskohde. Kreikkalaiset nimittävät paikkaa Pyhäksi Vuoreksi (Άγιο Όρος/ Agio Oros), me tunnemme sen nimellä Athos tai Athosvuori. Joskus puhutaan myös hieman harhauttavasti Athoksen munkkitasavallasta, alue on toki autonominen, sisäisesti itsenäinen joiltain osin, muttei toki tasavalta.

Athoksen kartta. Megastis Lavra eli Suuri Lavra kartan oikeassa alalaidassa ja Prodromon skiitta sijaitsee sen alapuolella olevassa niemessä.

Asuessani Kreikassa vuonna 2000 Pendelin luostarissa tein naapurikeljassa opiskelijana asuvan romanilalaisen papin, hyvän ystäväni, isä Neculain kanssa pyhiinvaelluksen tuonne vuorelle. Sekin oli ikimuistettava retki. Ikimuistettavaksi sen teki mm. se, että isä Neculai ei silloin vielä - kuten en kai minäkään - osanut riittävän hyvin englantia ja tietenkään emme osanneet toistemme omaa äidinkieltä, joka minulla on tietysti suomi, Neculailla romania. Mutta yhteinen "ortodoksinen sydämenkieli" riitti ja toistemme ymmärryksessä ei tullut koko aikana ongelmia. Ei silloin, eikä myöhemminkään, kun olemme vieraillee perheinemme toistemme luona. Kumpikin osasi Kreikassa asuessamme hieman kreikkaa, minä huonommin, Neculai paremmin ja Athoksella oli - kun vain osasi etsiä - monen kielen taitajia.

Jo pelkkä junamatka Ateenasta Thessalonikiin (Θεσσαλονίκη) ja sieltä linja-autolla Uranospoliin (nimestä käytetään myös muotoa Ouranospoli tai joskus myös Oranospoli) (kreikaksi:Ουρανούπολη / Ouranoupoli) ja edelleen laivalla Athokselle oli tosi vaiherikas ja siitä voisi kirjoittaa muutaman jupinan ihan erikseen. Mutta lyhyesti: menimme junalla Ateenasta Thessalonikiin, etsimme sieltä halvan hotellin ja majoituimme. Ilmoittauduimme Athoksen "lähetystössä", eli luostarin kaupunkiedustustossa, jotta saisimme vaaditun "viisumin", diamonitirian (Διαμονητήρια). Nukuimme yön - siltä ainakin tuntui: "paperiseinillä varustetussa hotellissa keskellä vilkasliikenteistä liikenneympyrää" - mutta halvalla. Herätys aamulla aikaisin 3-4 aikoihin, oikean linja-autoaseman etsiminen. Sieltä löytyi sattumalta toinenkin Athokselle matkalla oleva nuori suomalainen mies. Sitten taas mielenkiintoinen linja-automatka Uranospoliin, jossa saimme luostarin toimistosta diamonitrian ja pääsimme viimein laivaan, joka vei Athokselle. Athos ei ole saari, vaikka eri teksteissä usein siltä vaikuttaakin. Se on yksi kolmesta Khalkidikin niemimaan niemestä - itäisin.

Khalkidikin niemimaa, jossa Athos ylinnä kolmesta niemestä.

Athokselle naiset eivät perinteisesti pääse - eivät edes naaraspuoliset suuremmat kotieläimet. Saari on pyhitetty vain yhdelle naiselle - Jumalansynnyttäjälle. Paikka lienee yksi läntisen maailman suljetuimmista alueista. Athosvuorella sijaitsee 20 suurta luostaria, useita sivuluostareita ja erakkomajoja, joissa kaikissa asunee yhteensä ehkä noin 2000 munkkia. Tuo "naisettomuus" näkyi perillä eräälla hauskallakin tavalla: ei ollut vessoja miehille ja naisille vain munkeille, miehille. Ovessa symbolina munkki kaavussaan.

Saarelle on vuosisatojen kuluessa yrittänyt päästä viekkaudella ja vääryydellä useampikin nainen. Yleensä ne yritykset lienenvät päätyneet huonosti. Yksi tarina kertoo Kreikan entisestä, 1980-luvulla vaikuttaneesta kommunistisesta kulttuuriministerista Melina Mercourista, joka ilmoitti tulevansa Athokselle helikopterilla. Munkit ilmoittivat tarvittaessa ampuvansa helikopterin alas, mikäli ministeri toteuttaa aikeensa. Vierailu jäi tekemättä. Joitain mieheksi pukeutuneita naisia on kaiketi päässyt läpi ja jonnekin luostariin asti ja viimeisin, jonka muistan, oli tapahtuma, jossa ihmissalakuljettajat jättivät hädissään jostain entisestä itäblokin maasta kotoisin olevia naisia Athoksen rannalle, kun rajavalvojat uhkasivat heitä.

Meille vierailu onnistui, olimmehan ortodokseja ja miehiä, isä Neculai vielä pappi. Minulla oli mukanani oman arkkipiispamme KP Johanneksen allekirjoittama kreikankielinen suosituskirje ja isä Neculai oli kaiken varalta varustautunut jopa pienin korruptiolahjoin, joita emme sitten kuitenkaan tarvinneet. Arkkipiispan kirje oli riittävän vahva suositus. Hänellä oli Kreikassa ja myös Athoksella hyvä maine ortodoksisena hierarkkina.

Laiva vei meidät Uranospolista Athoksen satamakaupunkiin Dafniin (Δάφνη), josta pääsimme vanhalla linja-autolla lähimpään luostariin, joka oli Xeropotamou (Μονή Ξηροποτάμου). Siellä olimme yhden yön ja siirryimme pääkaupungin Karieksen (Καρυές) kautta autolla Suureen Lavraan (Μεγάλη Λαύρα / Megasti Lavra) ja kävellen (!!) pääkohteeseemme niemen toisella laidalla olevaan Prodromon skiittaan, (kreikaksi: Σκήτη Προδρόμου, romaniaksi: Schitul românesc Prodromu) alkuaan romanialaiseen luostariin, jossa edelleen oli useita tai ilmeisesti enemmistö romanialaisia.

Xeropotamoun luostari aivan Dafnin lähellä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Miksi kävellen? No siksi, että munkitkin tai ainakin luostarien autoja ajavat työntekijät olivat tulleet ahneiksi ja vaativat kohtuuttoman kovaa hintaa matkasta Suuresta lavrasta Prodromoon. Suureen lavraan olimme päässeet kohtuuhinnalla pikkubussilla, mutta varsinaiseen kohteeseemme päätimme kävellä, vaikka lämpötila lienee ollut jotain noin +40 Celsius-astetta ja varjoja vähänlaisesti. Puolituntia kävelyä ja sitten aina 10-15 minuutin juomatauko varjossa, jos sellainen löytyi. Pöllyävää hiekkatietä, hikisinä ja kyllä väsyneinäkin, viimein saavuimme lähes paratiisilta tuntuvaan Prodromoon eli Pyhän Johannes Kastajan luostariin, jossa meille tarjottiin kylmää vettä sekä lasillinen rakia ja muutaman lukumin. Raki on paikallista pontikkaa ja lukumi tai lokum on alkuaan turkkilainen pehmyt, tomusokerin peittämä, kuutiomainen makeinen, joka tehdään vedestä, sokerista ja tärkkelyksestä.

Prodromon skiitta eli Pyhän Johannes Kastajan luostari.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Prodromon luostari (skiitta eli sivuluostari) sijaitsee häikäisevan kauniilla paikalla niemen kärjessä, paikassa, jonne Athoksen "perustanut" pyhittäjä Athanasios Athoslainen saapui joskus ennen vuotta 1000 ja aikanaan perusti sinne ensimmäisen yhteisön. Sitä ennen hän kiersi useita eristäytyneitä ja yksinäisiä paikkoja ja Jumalan johdatuksella hän saapui paikkaan nimeltä Melanos, joka oli sen niemen, jolla Athos sijaitsee, kaukaisin kärki. Hän asettautui asumaan kauaksi muista munkkien asumuksista ja rakensi sinne itselleen keljan ja alkoi viettää kilvoituselämäänsä työssä ja rukouksessa.

Yksi pyhän Athanasioksen asuinsijoista ja pieni kappeli löytyy yhä kallion kupeesta jyrkkien kaiteettomien kivirappusten päästä ja aivan todella upeista maisemista - ainakin kesällä. Talvella saattaa paikka olla melko vaarallinenenkin, jos rappuset jäätyvät.

Rappuset alas kappeliin. Oikealla isä Neculai Dorneanu.
Alakuvassa näkyy myös kaiteettomuus ja rappusten kapeus.
(Kuvat © Hannu Pyykkönen)

Varsinainen luostari oli hyvin hoidettu, siisti ja rauhallinen. Suurin osa munkeista oli romanialaisia tai moldovalaisia, joten siellä pärjäsi kreikan lisäksi myös romanialla ja meiltähän löytyi kummankin kielen osaaja. Saimme yksinkertaiset keljat asuttavaksemme, kumpikin omansa. Yleensä Athoksella papisto majoitetaan aina erikseen ja maallikot erikseen, ja papeilla tuppaa olemaan paremmat huoneet. Nyt niissä ei ollut eroa. Kummallakin siisti ja tilava oma huone, jossa sänky vuodevaatteineen, pöytä, jolla vesipullo ja kreikankielinen Raamattu, ikoneja tai tauluja seinällä pari kappaletta. Niin ja öljylamppu kaminan päällä.

Luostarin siisti vierashuone pyhiinvaeltajille.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Käytävältä löytyi vessa ja suihku, josta tuli tosin vain kylmää vettä, mutta muutoin oli todella siisti ja helteessä kylmä suihkukin tuntui lähes "taivaalliselta" - sananmukaisesti. Osallistuimme palveluksiin ja ruokailuihin munkkien kanssa ja katselimme vapaa-aikana ympäristöä. Joku veljistä toimi meillä oppaana ja selitti kohteiden historiaa. Palvelukset alkoivat meidän ajanlaskumme mukaisesti aamuyöllä kahden kolmen maissa ja kesti pisimmillään noin neljä, viisi tuntia, jonka jälkeen oli ruokailu. Maittavaa ruokaa ja huomaavainen igumeni katsoi, että saimme todella syödäksemme - siis ehdimme syödä kaiken tarjotun.

Tämä Prodromon skiitan igumeni oli nimeltään, isä Petroniu (maailmassa Peter Tănase). Romanialainen ohjaajavanhus ja erittäin arvostettu persoona niin luostarissaan kuin sen ulkopuolellakin. Kerrotaan, että häntä olisi pyydetty ilmeisesti parikin kertaa tulemaan Romaninan patriarkan istuimen hoitajaksi, mutta hän aina oli nöyränä kieltäytynyt ja pitänyt luostarissa oloa tärkeämpänä.

Sain tavata hänet useamman kerran vierailuni aikana ja meillä oli jopa yhteinen kielikin, joten pystyimme kommunikoimaan muutoinkin kuin eleillä. Hänestä huokui ympärille suuri rauhallisuus, jota voisin nimittää vaikka pyhyydeksi. Oleminen ja keskusteleminen hänen kanssaan oli rahoittavaa, ei ollut kiirettä minnekään, puhelin ei soinut, hän ei koskaan sanonut, että on kiire. Kuljimme kauniilla luostaripihalla, istuimme kirkossa ja ulkona penkeillä ja juttelimma maailman asioista ja omista asioista. Muistelen noita hetkiä suurella kiitollisuudella.

Blogisti yhdessä isä Petroniun kanssa pääkirkon oven edessä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olen joskus sanonut, että jos pitäisi vastata kysymykseen "Oletko tavannut puhän ihmisen?", sanoisin silloin: "Kyllä, isä Petroniun." Ei häntä pyhäksi ole - ainakaan vielä - kanonisoitu, mutta ei mikään minun mielestäni estäisi sitäkään. Kyllä hänestä huokui ympärille suuri hyvyys ja Jumalan tahdon mukainen elämä.

Tämä tapaaminen tapahtui siis kesällä 2000 ja vuoden 2011 helmikuussa saimme tiedon hänen poismenostaan. Igumeni Petroniu oli syntynyt Romaniassa 23. toukokuuta 1916 talonpoikaisperheeseen. Hän otti vastaan munkkeuden 1940 Sihăstrian luostarissa Romaniassa ja kärsi vainoja omassa maassaan uskonsa tähden ollen esimerkiksi kotiarestissa vuodesta 1964 vuoteen 1969. Athokselle hän siirtyi vuonna 1978 ja toimi skiitan johtajana vuodesta 1984 alkaen.

Isä igumeni Petroniun aikana kanonisoitiin täällä Suomessakin Uudessa Valamossa hyvin tunnettu pyhä Antipa Valamolainen ja Laatokan Valamon luostarin igumeni Pankrati lahjoitti Prodromon skiitalle pienen osan pyhän Antipan reliikkiä. Viimeinen merkittävä yhteistyö oli, kun igumeni Petroniu halusi viedä kopion kuuluisasta Prodromon ikonista Prodromitasta Venäjälle. Tämä tapahtuikin kesällä 2010 Tsarskoje Selon katedraalissa.

Prodromon luostarissa on useita ns. ihmeitätekeviä ikoneja, joista ehkä kuuluisin on juuri tuo Prodromitsa eli ns. käsittätehty Jumalanäiti "Acheiropoietos" romaniaksi: Maica Domnului «Prodromiţa». Luostarin kirjastossa on noin 5000 teosta ja noin 200 käsikirjoitusta, joista munkki Irinarh Şişmanin (1845-1920) kirjoittama ”Athoslaisten luostarien historia”, on kuuluisin.

Yksi ihmeitätekevistä ikoneista löytyy pt. Athanasioksen pienestä kappelista kalliorinteessä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Romanian kuuluminen kommunistisiin valtioihin toisen maailmansodan jälkeen vaikeutti munkkien skiittaan saamista aina vuoteen 1976 saakka, jolloin skiitassa asui ainoastaan 10 jo melko sairasta vanhaa munkkia. Skiitan uudistaminen alkoi vuonna 1984, kun isä Petroniu tuli igumeniksi ja se on saatu jo päätökseen niin useitten romanialaisten sekä kreikkalaisten yksityisten henkilöiden kuin myös kyseisten maiden hallitusten tuella. Vuonna 2007 Romanian hallitus myönsi suuren avustuksen kirkkojen ja kappeleiden korjaamiseen ja muihin materiaalisiin hankintoihin. Prodromon kirkossa säilytetään suurina aarteina muiden muassa seuraavien pyhien reliikkien osia: Johannes Kastaja, Trifon, arkkidiakoni Stefanos, evankelista Matteus, Barbara, Johannes Krysostomos, Gregorios Teologi, Modestus Jerusalemilainen, Haralambes, Kosmas ja Damianos.

Kaikille niille, joilla vain joskus olisi mahdollisuus mennä Athokselle, sanon suosituksenani: ehdottomasti kannattaa tutustua Prodromon skiittaan, se ja sen ympäristö ovat todella katsomisen ja kokemisen arvoisia. Jos haluat lukea lisää Prodromon luostarista. löydät artikkelin Ortodoksi.netin sivuilta: -> "Prodromoksen skiitta"(Skiitan nimestä näytetään käytettävän ainakin kahta erilaista kirjoitusasua: Prodromo ja Prodromos). Jos haluat lukea lisää tuosta Athoksen matkasta, siitä löytyy jotain omasta ns, markapäiväkirjastani vuodelta 2000 (silloin ei ollut blogeja): -> "Pyhiinvaellus Athokselle".

Seuraavassa viikon kuluttua ilmestyvässä jupinassani kerron hieman lisää mm. isä Spiridousta, yhdestä Athoksen erakosta ja ehkä jostain muustakin. Katsotaan nyt, mitä muistan.

HAP
happy

17. Pyhä mies joen rannalla

Olen kahdessa aikaisemmassa jupinassani jo kirjoittanut matkasta Venjälle Pihkovaan, Petserin luostariin ja Viroon Pühtitsan luostariin. Tämä on vielä kertomatta. Kohtaaminen jossain nimettömän venäläisen joen varressa Pihkovan ympäristössä, erään köyhän seurakunnan paimenen kanssa, hän oli ilmeisesti Petserin pappismunkki. Vaikuttava kohtaaminen, kun sen kerran vielä kahdenkymmenen  vuodenkin jälkeen muistan ihan kuin olisi ollut eilen.
"Katso aikaisemmat aiheeseen liittyvät jumpinani, niin pääset tunnelmaan:
osa 1: "Maalia Petseriin" ja osa 2: "Mistä nunnille pässi".
--- En enää tarkalleen muista, miksi suuntasimme matkamme tuolle joelle, missä tämä kohta kohtaamamme pappi työskenteli. Ehkä siksi, että halusimme nähdä jotain aitoa paikallista, venäläistä, pakollisten turistikohteiden sijaan ja tiukkasimme sitä paikallisoppaaltamme Valentinalta. Mielikuva on kuitenkin vahvasti myös sellainen, että joka tapauksessa Valentina vei meidät sinne omasta tahdostaan, ei Pihkovan arkkipiispan pyynnöstä eikä mahdollisesti edes hänen tieten.

Seuraava muistikuvani on - ja sen vahvistaa tuo isä Vesan ottama valokuvakin - että ainakin minä menin sinne hienostellen vaalea pikkutakki päälläni ja ns. "siantappokengät" eli hienot nappanahkakengät jaloissani, kun oikeampi asu olisi ollut sadeasu ja kumisaappaat. Vettä tihuutti jonkin verran menomatkalla ja palatessa enemmän, mutta onneksi oli edes jonkinlaiset sontikat mukana.

Matka sinne oli eriskummallinen. Muistelen, että jätimme autot jonnekin epämääräiselle parkkipaikalle, jonnekin "ei-minnekään". Hieman piiloon, kun autoissa oli suomalaiset rekkarit ja jatkoimme siitä jalan matkaa joen rantaan ja menimme tuon mystisen joen yli käsin veivattavan lautan avulla. Ilman mitään turvavälineitä, siitä vaan. Isä Vesa muisteli, että vieressä olisi ollut riippusilta, mutta sitä emme uskaltaneet "jostain syystä" käyttää. Jälkeenpäin saamamme tiedon mukaan pian reissumme jälkeen oli joku ihminen kuulemma hukkunut tuolla samalla joen ylityksellä ja siis ilmeisesti samalla lautalla.

Lautta yli "mystisen virran", veivin varressa Ari, taustalla vasemmalta: Sergius (lakki päässä), HAP (molemmilla siis pikkutakki päällä) ja paikallisoppaamme Valentina (valkoisessa asussaan).
(Kameran takana ja kuvan © Vesa Takala)

Mutta koko porukka oli varsin tyypillinen "joo - mennään sinne" -porukka, jota ei tarvinnut kahta kertaa houkutella jonnekin epämääräiseenkään kohteeseen, josta emme tietäneet mitään. Ensimmäiset olivat jo ehdotuksen kuultuaan varmaan menossa sinne. Tässäkään tapauksessa en elämäksikään muista mitään "virallista" - siis vaikka munkin nimeä, joen tai paikan nimeä, kirkon/seurakunnan nimeä - tuosta kohteesta ja eivät muistaneet muutkaan, joilta kysyin - Mikolta tai isä Sergiukselta. Kuvan tosin sain isä Vesalta ja se kertoo jotain, muttei hänkään enää paljoa muistanut yksityiskohtia. Ja sen muistan, että Sergius seuraavana jouluna käänsi papilta saamastaan venäjänkielisestä broshyyrista tekstin suomeksi ja lähetti sen meille joulutervehdyksenä.

No - joka tapauksessa tie kohteeseen vei kapeaa heinikkoista, ajoittain mutaista tai jopa vetistä polkua (muista asumme - pikkutakit ja matalat kengät!) köyhän näköiselle venäläiselle maaseudulle jossain Pihkovan lähistöllä. Perillä odotti pitkäpartainen, alkuun hieman jurolta vaikuttava, ilmeisesti Petserin luostarin pappismunkki, joka oli varmaankin komennettu seurakuntaan papiksi. Arviomme hänestä oli, ettei hän ollut mahdollisesti saanut mitään suurempaa teologista koulutusta papin tehtäväänsä, vaan oli kouliintunut tehtäväänsä luostarissa ja sitten komennettu seurakuntaan, kun sinne ei varmaan muita saatu. Seurakunta ja elinolosuhteet pappilassa vaikuttivat todella niukilta, suorastaan köyhiltä. Varmaankin suurin osa hänen tarvitsemistaan perustarvikkeista tuli omasta luostarista: leipä, jauhot, tee, suola, jne. Seurakunta vaikutti kaikin puolin vähävaraiselta.

Kaikesta huolimatta hän oli palavasieluinen venäläinen ortodoksinen pappi ja melko kiihkeä vanhan eli juliaanisen kalenterin puolustaja. Siksipä kuullessaan, että me olemme Suomesta ja uuden eli gregoriaanisen kalenterin ihmisiä, se hieman aiheutti hylkimisreaktiota, muttei kauaa. Melko pian hänen luontainen papillinen humaanisuutensa, ortodoksinen armollisuutensa ja venäläinen vieraanvaraisuutensa voitti epäluulon. Jonkin aikaa hän vakuutteli meille vanhan kalenterin oikeutta ja oikeellisuutta mm. vetoamalla Jerusalemin Pyhään tuleen ja sen syttymiseen vain vanhan kalenterin mukaisena pääsiäisenä, mutta siihen se sitten jäi.

Sen jälkeen hän osoitti kaikella nöyryydellä ja hänelle mahdollisilla tavoilla meille vieraanvaraisuuttaan niissä niukissa puitteissa, mitkä hänellä oli. Ja se ei meidän länsimaisten ihmisten mukaan ollut paljoa. Pappila sijaitsi jonkin matkan päässä kirkosta ja hän majaili siellä todella niukasti sisustetussa ja monella tapaa askeettisessa, hieman jopa ränsistyneessä talossaan. Siellä ei ollut mitään liikaa, ei sähkövaloja, ei televisiota, ei radiota, joitain rukouskirjoja, hieman huonekaluja: pöytä ja tuoleja ja sänky, vähän ruokaa, niukka astiasto vieraita varten, jne. Meidänkään ryhmälle ei kaikille riittänyt tuoleja, osa seisoi. Ja talvella talo luultavasti melko kylmä paikka.

Valentina kauhistui, kun suostuimme papin pyyntöön jäädä tsaikalle pappilaan. Hän yritti käännyttää meidät pois vetoamalla, ettei siellä ollut todellakaan mitään, mutta me päätimme jäädä. Olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä. Kun Valentina ymmärsi, että näin tapahtuu, hän kauhuissaan ryntäsi papin yksinkertaiseen keittiöön tiskaamaan astioita ja varmistamaan edes teenkeiton ja tarjottavien astioiden hygieenisyyden. Me istuimme pöydän ääreen ja juttelimme monenlaisia asioita. Pappia kiinnosti myös Suomi, josta tulimme ja hän oli ihmeissään, että sielläkin oli oikeita "pravoslaveja", ortodokseja.

Jostain pappi taikoi pöytään vaaleaa leipää - siis vaaleaa leipää - ei tummaa. Miksi ihmettelen tätä? No vaalea leipä kuvasti sitä, että hän arvosti meitä vieraina ja tarjosi parastaan. Todella vaikuttavaa! Yksikään teekupeista ei ollut pari jonkun toisen kanssa, mutta se ei meitä haitannut. Osa oli peltimukeja, osa korvattomia porsliinimukeja. Istuimme teepöydässä kuin juhla-aterialla, jota se oikeasti olikin. Me vain länsimaisina, modernin maailman turmelemina ihmisinä saatamme liian usein unohtaa tällaisen asian helpossa elämässämme - mitä siis todella on juhla-ateria. Se ei ole välttämättä loistoa ja glamouria, sen on vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä ja välittämistä - inhimillistä kohtaamista.

Takaisin mennessä satoi ja tuuli. Lautta keikkui, muttei uponnut.
Vasemmalta: HAP (takki märkänä), Mikko, takana Sergius, edessä Valentina ja Ari on taas lautan kammen varressa.
(Kameran takana ja kuva © Vesa Takala)

Vaikuttavan teehetken jälkeen pappi ylpeänä esitteli meille vielä seurakuntansa vanhan kirkon, joka oli selvinnyt neuvostovallan jaloista paikallisesti kohtuullisessa, mutta meidän mittakaavassa huonossa kunnossa. Kirkossa käynnin ja siellä veisatun kirkkoveisun jälkeen jatkoimme matkaa takaisin, ensin taas lautalla tosi tuulisen ja sateisen joen yli ja sitten kävellen autoille ja siitä hotelliin. Luulenpa, että kaikki - myös Valentina - miettivät tarkkaan matkalla takaisin ja kauan sen jälkeenkin tuota munkin kohtaamista. Meille se osoitti, että elää voi niukastikin ja ilmeisen onnellisesti, vaikkei kaikkia nykyajan hömpötyksiä olekaan saatavilla. Tällainen elämä voi olla jopa huomattavasti sielua ylentävämpää kuin oma elämämme kaikessa tässä maallisessa yltäkylläisyydessä.

Valentinaakin se varmasti opetti, ei niinkään venäläisyydestä, vaan suomalaisuudesta ja suomalaista ortodokseista. Hän huomasi, että me suomalaiset emme olekaan ehkä sellaisia, kuin hän oli ajatellut tai ehkä hänelle oli kerrottu. Kuten aikaisemmin kerroin, hänet oli helikopterirykmentin upseerina asetettu meille varmaankin jonkinlaiseksi "päällystakiksi", tarkkailemaan ja kontrolloimaan meitä. Mutta miten kävi? Luulen, että hän näki kanssamme omaakin maailmaa eritavalla ja luulen, että hän jopa jossain määrin ihastui meihin tai ainakin joihinkin meistä "hulluista suomalaisista". Kehen tai keihin, sen estää tiukka valtioittemme välinen, yhä voimassa oleva YYA-sopimus kertomasta seuraavat sata vuotta - siis, jos edes sen tietäisin.

Tässä tämä viimeinen venäläis-virolais-suomalainen sovellutus tarinasta "Tulitikkuja lainaamassa". Jos huomenna joku kysyisi minulta, lähtisinkö tuollaiselle matkalle taas, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vanhempana, köntyksenä, monella tapaa kehnompikuntoisena, niin vastaus olisi: "Varmasti, milloin lähdetään!"


HAP
happy

P.S. Katso kuvia hieman suurempina ja klikkaa niitä hiirellä.
EDIT 24.3.2013:
Tämä on itse asiassa kolmas osa Venäjä-Viro-trilogiasta, jonka edelliset osat ovat:
14. Maalia Petseriin
16. Mistä pässi nunnille
ja kolmannen jatko-osa
32. Malyn pappi

16. Mistä pässi nunnille?

Pühtitsan luostarin halkopinoja
(Kuva © Vesa Takala)

Tämä on jatko-osa 7.1.2013 julkaistulle jupinalle nr. 14. "Maalia Petseriin". Siinä olimme juuri lähteneet Petserin luostarista ja selvinneet vaiherikkaasta seikkailusta Venäjän tullissa.
(Lue jupina tästä linkistä, jos et muista -> "Maalia Petseriin".)
---

Lahjaksi saamamme kuparipakotettu Uspenie-ikoni. Ikonin takaa löysin tekstin:
"Arkkimandriitta Romanilta 3.7.1993 Petserin luostarissa."
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Olimme siis varsin huojentuneita, kun Sergius diplomaatin lahjoillaan ja puhetaidollaan selvitti meidät kunnialla ja ilman tullimaksuja läpi Venäjän tullista Petserin luostarista lahjaksi saamiemme kuparipakotettujen Uspenie-ikonien kanssa. Ja kuten kuvatekstistä selviää, lahjoittajan nimi olikin arkkimandriitta Roman eikä Aleksander, kuten aiemmin muistelin ja vuosi 1993. Mutta lisää seikkailuja oli tulossa. Huh, hah, hei!

Isä Vesa ajeli yhdessä Sergiuksen kanssa pakettiautolla edellä, melkoisesti meidän edellä kohti Viron tullia ns. ei-kenenkään maalla. Kuinka ollakaan, isä Vesan humaanisuus iski päälle ja hän tarjosi jalkaisin matkalla olevalle pikkuperheelle - äidille ja parille kolmelle lapselle kyydin, kun he sitä pyysivät Venäjän raja-asemalta Viron raja-asemalle. Hän jätti kuitenkin perheen pois pakettiautosta hieman ennen Viron asemaa ja meni Sergiuksen kanssa tullin läpi ongelmitta. Mutta, mutta ... me tulimme perässä.

Me Mikon ja Arin kanssa tulimme hieman jäljessä, ja äiti lapsineen oli jo mennyt tulliin, kun virolaiset rajamiehet kyselivät häneltä, miten perhe oli päässyt raja-asemalle. Äiti vastasi tietysti: "Isän kyydissä!" (suomentajan huomautus: isä = tälle äidille -> ortodoksinen pappi). No - missä isä nyt on? (suomentajan huomautus: isä = tälle rajamiehelle -> biologinen lasten isä). Ja niinpä he menivät tietysti ulos isää etsimään ja pakettiauto oli silloin jo tipotiessään ja äiti totesi ykskantaan: "Isä jätti." Mutta kuinka ollakaan komea Mersu seisoi pihalla ja kyydissä oli ainakin yksi isä (siis tässä em. ensimmäisessä merkityksessä) - ja olimmehan mekin Arin kanssa isiä (siis siinä toisessa merkityksessä - ei tosin noiden lasten isiä).

No ei kun koko porukka kiinni ja kuulusteluihin, mitä, missä, miksi? Me olimme - sanoisinko hieman - hämillämme, kun emme tienneet yhtään mistään mitään. Mitä oikein oli tapahtunut? Mistä oli kysymys? Missä olivat Vesa ja Sergius? Hieman ounastelimme kuulustelujen edetessä jossain vaiheessa asian laitaa ja oikeita syyllisiä, mutta emme tietysti uskaltaneet siitä rajavartijoille kertoa. Jonkun aikaa selviteltyämme, rajavartijoillekin selvisi sitten syyttömyytemme ja saimme jatkaa matkaa Viroon. Äidin ja lasten mahdollinen tuleva kohtalo ei meille avautunut, mutta isät jättivät jälleen heidät, nyt kuitenkin olosuhteiden pakosta. Saimme toisen auton kohta kiinni ja oli henkilökohtaisten selvittelyjen paikka. Mutta niistä pitää Suomen ja Viron tiukan rajasopimuksen vuoksi vaieta viisikymmentä vuotta. Joten jatketaanpa nyt sitten vain matkaa.

Seuraava kohteemme oli Pühtitsan luostari taikka oikeastaan oikeammin Kuremäe Jumalaema Uinumise nunnaklooster eli Kuremäen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen nunnaluostari.

Kuremäe Jumalaema Uinumisen nunnaklooster
(Valokuva © Vesa Takala)

Pühtitsan nunnia laulamassa kirkon kuorossa.
(Kuva © Vesa Takala)

Joensuun ortodoksinen seurakunta oli lahjoittanut Pühtitsaan lampaita ennen Suomen liittymistä EU:hun (ja myöhemmin sitten myös Viron, mutta ei siis vielä silloin). Niitä oli lahjoitettu monena vuonna aiemmin, mutta jostain syystä pässiä ei ollut lahjoitettu luostarille kertaakaan koko aikana. Kun EU-direktiivit astuivat sitten voimaan Suomen osalta, tällaiset eläinlahjoitukset vaikeutuivat erilaisten karanteenisääntöjen vuoksi ja koko avustustyö uhkasi loppua. Mutta ei hätää. Joensuulaiset keräsivät rahaa, jolla nunnat voisivat sitten ostaa pässin. Tarvittiin vain rahan viejä. Ja me satuimme menemään Viroon ja Pühtitsaan juuri "oikeaan aikaan" ja rahat annettiin meille mukaan. Summa taisi olla jotain 3000 silloista mummon markkaa eli yli 500 nykyistä euroa. Siitäpä sitten kehkeytyikin lähes Maiju Lassilan "Tulitikkuja lainaamassa" -tarinan suomalais-virolainen muunnelma.

Joka tapauksessa kohta puoliin saavuimme kauniiseen Pühtitsan luostariin rahat kirjekuoressa ja saimme siellä todella hienon vastaanoton. Meitä pidettiin - kuten vanha sanonta kuuluu - kuin piispaa pappilassa, tosin tässä tapauksessa paremminkin kuin "pässintuojia nunnaluostarissa". Sovimme nunnien kanssa, että virallinen rahan lahjoittaminen puheineen tapahtuu seuraavana päivänä luostarin edustustiloissa. Tuo raha kun siihen aikaan oli todella huomattava summa Virossakin. Mutta, mutta ... kuinka ollakaan puheenpitämisvuoro iski jostain kumman syystä minulle. Syytä en ihan tarkkaan muista, mutta pientä epäilystä luikuripelistä aavistelen - ainakin nyt jälkeenpäin.

Sergiuskin oli ymmärrettävästi hieman huolestunut puheeni sisällöstä, en sitä siis murehtinut yksin ja hän pyysikin minua hieman referoimaan sanomisiani edellisenä iltana majapaikassamme, jotta hän osaisi sitten kääntää mahdollisimman oikein. Näin hän jälleen diplomaattisin sanakääntein varmisti, etten puhuisi ihan mitä vain "puuta heinää", pöhköjä ja läpiä päähäni. Siispä istuimme pöydän ääreen ja aloitimme puheen valmistelun. Ongelmana oli vain kaksi häiriköivää ortodoksista pappia, jotka kävivät virnuilemassa ovella ja heittämässä jos minkäkinlaista herjaa ajatuksiamme sotkien. Vakavan pieksämisuhkauksen saattelemina he sitten häipyivät ja saimme lopulta jonkinlaisen rungon puheelle aikaiseksi.

Seuraavana päivänä olikin sitten edessä sen puhuminen. Luostarin maineikas igumenia Varvara (Trofimova) ei ollut silloin paikalla, hän oli jossain Venäjällä käymässä. Lahjoituksen otti vastaan silloinen luostarin varajohtaja, nykyinen igumenia Filareta (Kalatševa). Luultavammin tilanne oli hänellekin hieman outo ja hämmentävä, sillä ei kai siellä yhtenään porukkaa ollut pässirahoja tuomassa. Siis nunnaluostarissa!

Puheen pidin suomeksi ja Sergius tulkkasi sen venäjäksi. Kyllähän se muuten meni ihan kohtuullisen mallikkaasti, mutta aina sanoessani sanan 'pässi', takaa kuului kahden papin äänekäs tirskahdus. Ja eikä mennyt kauaakaan, kun kylmä - vai liekö ollut kuuma - kauhu alkoi hiipiä luihini ja ytimiini ja hiki valui niin minun, kuin taisi valua Sergiuksenkin otsalta. Koko ajan sai pelätä hänkin, niin kuin minäkin, milloin kantti pettää jollakin meistä. Kaikkien meidän sietokyky oli aivan äärirajoilla, minulla kaulalihakset ja -jänteet pullistelivat, varajohtajalla suupieli nyki uhkaavasti. Koko ajan tuntui, että pyörryn ihan kohta. Ja ei varmasti olisi tarvinnut paljoa, kun koko porukka olisi kohta revennyt nauramaan hysteerisesti. Mutta eihän se sopinut - oltiin nunnaluostarissa.

Äärimmilleen ponnistellen, kaikki henkiset ja fyysiset ja taispa olla vielä hengellisetkin voimavaramme keräten - niin minä, Sergius kuin varajohtajakin - selvisimme puheesta, rahat annettiin luostarille, tsaikat juotiin sen kunniaksi ja sen jälkeen menimme ulos pieksämään kaksi pappia. Nunnat tosin jäivät sisälle - todennäköisesti hihittämään kippurassa. Ulkona hurskaat pyhiinvaeltajat ihmettelivät "uusimuotoista ortodoksista rippiä ja synninpäästöä", jossa maallikot ripittivät pappeja melko kovaäänisesti ja hieman ehkä kovakouraisestikin.

Olo oli kaiken kaikkiaan, kuin olisin maratonin juossut. Jälkeen päin kirkkain silmin "syyttömyyttään vakuuttavat ja ripitetyt" papit sanoivat, että heitä vain nauratti sanontani: "tuomme teille rahaa pässiä varten" - ei he muuten. Siis rahaa pässille, ei nunnille. Niinpä! Huumoria on näköjään monenlaista.

Koskaan en tuon jälkeen ole joutunut yhtä tiukkaan puheenpitämistilanteeseen, onneksi. Mutta jotain hyötyä tuostakin oli. Eipä ole koskaan enää puheen pitäminen suuremmin jännittänyt. Ja jouduin työssäni tekemään sitä usein ja joskus suurellekin yleisölle, aika usein myös TV-kameroiden edessä tai mikrofoni suuhun työnnettynä.

Pühtitsasta jäi meille kaikille ihana muisto - kaikesta huolimatta. Luostari oli siisti ja hyvin hoidettu ja saimme siellä todella hienon vastaanoton ja ylläpidon. Oli mukavaa taas jatkaa matkaa. Mutta, mutta, mutta ... ei vieläkään ilman kommelluksia.

Pois ajaessamme papit jälleen - tapansa mukaisesti - hurjastelivat autoilla ja kuinka ollakaan, erään suoran päässä seisoivat virolaiset poliisit käsi pystyssä ja ilmoittivat huomattavasta ylinopeudesta ja sen seurauksena tulevasta paikallisesti kohtuullisesta sakosta. Mutta eihän meillä ollut Viron kruunuja eli Eesti krooneja,  ei sentin senttiä, ei kruunun kruunua. Olimme vain ohikulkumatkalla Venäjältä Tallinnaan ja sieltä laivalla Helsinkiin. Missä siinä kruunuja olisi tarvittu!

Tuosta tapahtumasta selvisi muuten myös tuon tekemämme matkan vuosilukukin ja itse asiassa löysin sen vielä eräästä lahjaksi saamastani kirjastakin. Viro oli silloin juuri siirtynyt uuteen, omaan valuuttaansa kruunuun ja vuosi oli silloin 1992. Me olimme siellä seuraavana kesänä heinäkuussa, siis vuonna 1993, siis kaksikymmentä vuotta sitten. Yritimme silloin tarjota ensin maksua omassa valuutassamme eli markkoina, sitten ns. hieman niin kuin "nurkan takaa maksettuna", mutta ei kelvannut vieras valuutta, ei  mitenkään, eikä millään tavalla. Kun kerran Virolla oli oma raha, vain sillä olisi voinut maksaa. Kansallistunne oli suuri ja siitä täydet pisteet Viron poliisille. Niin ja kyseessä oli muistaakseni noin 20 markan eli alle 4 euron suuruinen sakko.

Siinä sitten pähkäiltiin aikamme ja pohdittiin, miten solmu saataisiin aukaistua. Poliisitkin menivät hieman syrjään neuvottelemaan ja naama vakavana tulivat kohta kertomaan, että he ovat tehneet ratkaisun: saamme vakavan varoituksen ja meidän tulee luvata, ettemme aja enää loppumatkalla ylinopeutta ja sakko saatiin sillä kertaa anteeksi. Näin jälkeen päin ajatellen, se oli hieman samankaltainen tilanne kuin siinä eräässä suomalaisessa kahvimainoksessa, jossa poliisit vannottivat takapenkillä istunutta melkoisen rikkeen tehnyttä kuljettajaa: "Kautta kiven ja kannon, vannon etten enää ..." Nyt vain rikkeentekijöinä olivat - hmm - mustakaapuiset ortodoksiset papit.

Joka tapauksessa - noudatimme ohjetta ja ajoimme kunnialla ja rajoitusten mukaisesti satamaan, nousimme laivaan ja olimme kaikin puolin muutenkin kunnolla loppumatkan. Näin saimme tämänkin ikimuistoisen matkan päätökseen.

Matkastamme tulee myöhemmin - en tiedä milloin, ehkä jo seuraavassa jupinassa - vielä kolmaskin osa, kuten ekassa osassa lupasin. Se kertoo eräällä joella tapaamamme pappismunkin kohtaamisesta. Kerron tarinan vierailustamme hänen luonaan ja hänen seurakuntansa kirkossa. Mielenkiintoinen tarina sekin, joten seuraa blogia, kyllä se varmaan kohta tänne ilmestyy.


HAP
happy

P.S. Kuvat muuten suurenevat hieman, kun klikkaat niitä hiirellä.  EDIT 24.3.2013:
Tämä on itse asiassa toinen osa Venäjä-Viro-trilogiasta, jonka edellinen ja seuraavat osat ovat:
14. Maalia Petseriin
17. Pyhä mies joen rannalla
ja sen jatko-osa
32. Malyn pappi

15. Tuleekohan hänestäkin joskus pyhä

Onnea ja monia vuosia vanhimmalle vunukalleni 4-vuotissyntymäpäivänä 8.1.2013! Toivoo: Ukki.
---- 
Ortodoksisessa kirkossa voidaan ihminen julistaa pyhäksi eli hänet kanonisoidaan. Sanaa pyhä käytetään yleensä puhuttaessa Jumalasta, mutta kun puhutaan ihmisestä - siis pyhästä ihmisestä - sanalla ei ole samaa tarkoitusta kuin Jumalasta puhuttaessa. Jumalasta puhuttaessa pyhää käytetään Jumalan ominaisuuden määritteenä, mutta ihmisestä puhuttaessa se määrittelee ihmisen, joka elää Jumalan tahdon mukaisesti. Ortodoksinen kirkko ei käytä roomalaiskatolisten käyttämää sanaa 'pyhimys' vaan siis tässä merkityksessä käyttämämme sana on 'pyhä'.

Usein muunuskoiset purnaavat tuota pyhä-sanan käyttämistä ihmisten kohdalla, mutta Raamattukin puhuu pyhistä ihmisistä ja siitä, että he saavat itselleen pyhyyden. Vanhassa testamentissa sanotaan 3. Mooseksen kirjan 21. luvussa näin:

"Heidän tulee olla Jumalalleen pyhitettyjä, eivätkä he saa loukata Jumalansa kunniaa. He uhraavat Herralle kuuluvia tuliuhreja, Jumalalle tuotavaa ruokaa. Sen tähden heidän on oltava pyhät ja puhtaat."

Uudessa testamentissa pyhäksi kutsutaan tietysti Jeesusta. Johanneksen evankeliumin 6. luvussa sanotaan Jeesuksesta:

"Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." (Joh.6:69)

Mutta samassa evankeliumissa sanotaan myös ihmisistä:

"Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus." (Joh.17:17) ja
"Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä." (Joh.17:19)

Ortodoksinen kirkko voi siis julistaa jonkun ihmisen pyhäksi. Pyhäksi julistamisen eli kanonisoinnin perusteina voivat olla mm. marttyyrikuolema, tämän ihmisen elämän esimerkillisyys ja pyhyys sekä elämän aikana tai sen jälkeen tapahtuneet ihmeteot. Uskominen pyhyyteen vaatii myös uskomista ihmeisiin. Mutta sitähän usko juuri on: uskomista ja luottamista. Ei siis aina realistista ajattelua kaikkeen ja kaikessa.

Monet oman ortodoksisen kirkkomme päämiehistä, patriarkoista on myöhemmin, kuolemansa jälkeen julistettu pyhiksi. Kuka minkäkin syyn vuoksi. Pyhien patriarkkojen joukossa on toki useita marttyyrejakin, jotka ovat joutuneet kärsimään kuoleman Kristuksen ja ortodoksisen uskonsa vuoksi. Itseäni on aina pysäyttänyt ja pohdituttanut pyhän patriarkka Gregorios V Konstantinopolilainen (1746-1821), joka oli Konstantinopolin 234. patriarkka ja joka toimi Konstantinopolin ekumeenisena patriarkkana kolmeen otteeseen 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ja koki viimein marttyyrikuoleman Kreikan itsenäistymissodan aikana. Vuoden 1821 pääsiäisyön jumalanpalveluksen aikana patriarkka Gregorios V pidätettiin sulttaani Mahmud II:n määräyksestä ja hirtettiin patriarkaatin portin oven eteen täydessä jumalanpalvelusasussa. Tämä portti - joka siis yhä on Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa patriarkan päämajassa Fanarissa - on pidetty kiinni siitä lähtien, eikä sitä ole käytetty. Olen joskus istuskellut tuon portin vieressä kylmällä kivisellä penkillä ja pohtinut tuotakin tapahtunutta asiaa.

Nykyinen - jo 270. patriarkkamme - on vuonna 1940 syntynyt Hänen Pyhyytensä (HP) Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Bartholomeos I, joka on toiminut tuossa tehtävässään vuodesta 1991. Patriarkka Bartholomeos on vieraillut Suomessa useita kertoja, viimeksi vuonna 2010 ortodoksisen kirkon kirkkopäivillä Joensuussa, missä hän olemuksellaan ja rauhallisella, ihmiset huomioivalla käyttäytymisellään "hurmasi" suuren joukon juhlaväkeä.

HP patriarkka Bartholomeos on hieno ihminen ja osaa ottaa tapaamansa ihmiset oikein ja sydämellisesti. Etenkin lapset ovat hänen sydäntään lähellä ja hän onkin sanonut, että lapsen silmistä hän usein näkee sen ihmisen alkuperäisen Jumalan lähellä olemisen valon ja viattomuuden, jonka me aikuisina sitten joskus kadotamme.

Olen itsekin tavannut patriarkan pari kertaa. Toisen kerran tuolla Joensuussa ja toisen hänen vieraanaan Konstantinopolissa. Kävimme lokakuussa 2008 tapaamassa häntä ja haastattelimme häntä samalla julkaisemallemme Ortodoksi.netin sivuille. Hänen haastattelunsa löytyy yhä noilta sivuiltamme: Patriarkka Bartholomeos painottaa ortodoksisia arvoja muuttuvassa maailmassa.

Olimme tuolloin vuonna 2008 kaikki kolme tilaisuuteen menijää hieman hermostuneita tästä uudesta tilanteesta ennen patriarkan tapaamista ja miniäni huumori silmäkulmassa loihikin lausumaan, että älkää sitten ihmetelkö, jos hän hermostuksissaan pyytää patriarkkaa lähtemään vaikka kaljoille. Arvatenkin hymyilimme poikani kanssa leveästi, kun kaikki tapahtuikin toisin päin. Patriarkka ei tosin pyytänyt mukaansa kaljoille, vaan suureen juhlaan ja juhlavigiliaan pyhän Demetrioksen kirkkoon (koska oli Demetrioksen juhlapäivä) ja tarjosi meille sinne kyydin omalla Mersullaan, jossa mukana oli tietysti kuljettaja. Patriarkka itse meni sinne turvallisuussyistä omalla panssaroidulla autollaan.

Pääsimme kirkkoon juhlavierasaitioon ja palveluksen loputtua tosi bysanttilaiseen, iloiseen juhlaan, jossa eräs paikallinen kreikkalainen sai itselleen korkeimman maallikolle myönnettävän kirkollisen arvon. Hänestä tuli arkon eli suomalaisittain arkontti, joka on työskennellyt sekä ennen että työskentelee myös jälkeen arvonimensä ihmisoikeuksien sekä ihmisten että Kirkon hyvinvoinnin puolesta.

Toinen tuolta matkalta mieleeni voimakkaasti jäänyt tapahtuma liittyy vanhimpaan vunukkaani, lapsenlapseeni, joka silloin ei vielä ollut syntynyt, mutta oli jo muillekin ns. "näkyvillä" äitinsä kohdussa ja nyt tänään täyttää 4 vuotta. Kun lähdimme pois patriarkan työhuoneesta, hän lopuksi suoritti lyhyen, mutta vaikuttavan syntyvän lapsen siunaamisen, rukouspalveluksen. Vieläkin tuppaa tulemaan vedet silmiini, kun muistelen tuota hellyttävää ja upeaa hetkeä Fanarissa.

Meillä on todella hieno ihminen oman kirkkomme päämiehenä, patriarkkanamme. Julistetaankohan hänetkin joskus pyhäksi, vain Luoja sen tietää.

Niin ja on minulla hienot vunukatkin - vanhempi (nyt 4.v) on poika ja nuorempi (2 v.) tyttö ja vanhemman synttäripäivä on siis tänään ja siksi tämä muistelujupina. Josko hän joskus vanhempana lukisi vaikka tämänkin.


Me kunnioitamme samanmielistä Kristuksen apostolien paria,
Jumalan innoittamaa Jasonia ja jaloa Sosipatrosta.
Sillä he ottivat vastaan armon sanan
ja valaisivat Korfun jumalisuuden valolla.
He rukoilevat Kristusta, meidän Jumalaamme, että sielumme pelastuisivat.
(apostoli Jasonin kontakki)

HAP happy

14. Maalia Petseriin

Viime perjantaina (4.1.) ortodoksisen kirkon sisälähetystyötä tekevän järjestön, PSHV:n johtoon valittiin ystäväni isä Sergius Colliander. Tämän tapahtuman "kunniaksi" haluan muistella hieman erästä yhteistä taivaltamme isä Sergiuksen kanssa. Tosin tässä jupinassa ei vielä päästä ihan kaikkiin "syntyihin syviin", mutta jospa sitten lisää jossain seuraavassa jupinassakin, jonka aiheisiin isä Sergiuskin sitten aivan oleellisesti liittyy. Mutta ensin siis tämä tarina.

Joskus kauan sitten - vuottakaan en enää muista -  hyvä ystäväni isä Mikko soitti minulle ja pyysi sekä minua että Sergiusta (hän ei silloin ollut pappi, vaan toimi tulkkina suomalais-venäläisessä yhtiössä) mukaansa Kuopion kaupungin viralliseen delegaatioon, joka tekisi piakkoin matkan Pihkovaan ja Petseriin Venäjälle. Isä Sergiusta siis tulkkina, minua muuten vain, kokeneena matkaajana ja apumiehenä. Minua ei yleensä ole suuresti tarvinnut houkutella tällaisiin matkoihin, ei nytkään. Sanoin heti: kyllä lähden mukaan.

Matkan tarkoituksena oli viedä silloin Baltian myllerryksissä Neuvostoliiton - tai taisi olla jo silloin Venäjän - rajan taakse jääneeseen Petserin luostariin sinistä maalia kirkon kupoleihin. Maalin lahjoittajana oli Pihkovan  kaupungin suomalainen ystävyyskaupunki Kuopio ja maalit valmistanut suomalainen maalitehdas. Matkaan lähdettiin kahdella autolla: isä Mikon Mersulla ja vuokratulla pakettiautolla. Matkan johtajana isä Mikko Kärki, muina osallistujina isä Vesa Takala, tulkkina Sergius Colliander ja apumiehinä Kuopion kirkon silloinen talkkari Ari Koivunen - niin ja minä mikkeliläinen.

Matka suuntautui kohteeseemme nykyisen Pietarin, vanhalta nimeltään Leningradin, kautta Pihkovaan, jossa oli tarkoitus majoittua ja jatkaa matkaa sieltä Petseriin Viron rajan tuntumaan ja palata takaisin Suomeen Pühtitsan ja Viron kautta. Matka oli ikimuistettava.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Viipurissa ja saimme paikalliselta kirkkoherralta maittavat eväät mukaamme. Eväsleivät tosin jäivät alkuun kaikki Mikon autoon ja niitä sitten vaihdoimme - eli ruokimme toisiamme eväsleivillä autosta autoon ojentelemalla - Leningradissa, lähes satasen vauhdissa kehätiellä, täydessä vauhdissa auton ikkunoiden kautta. Huh! Viipurista mieleeni on jäänyt paikallisen kirkkoherran luonnehdinta kaupungistaan ja työsarastaan  - Venäjän suurin avoin bordelli. Siltä se hieman kyllä vaikuttikin - siis meistä asioita tarkemmin tuntemattomista - noin ulospäin. Sen tarkemmin emme siihen päässeet tutustumaan.

Matkalla kohti Pihkovaa välillä vislasivat miliisien pillit, kun ohitimme heidän tarkastuspisteensä melkoisella ylinopeudella, mutta peräämme he eivät päässeet vanhoilla Ladoillaan (tai niiden nimihän oli silloin Neuvostoliitossa  Žiguli eli Жигули) eikä ilmeisesti silloin oikein toimineet enää pelottavat GAI- eli ГАИ- (Государственная Автомобильная Инспекция) -asematkaan, tornista torniin puhelimitse viestittävät liikennepoliisin tarkastuspisteet ja meitä ei pysäytetty siksi muillakaan GAI-asemilla.

Pääsimme viimein Pihkovaan eli Pskoviin ja isä Vesan matkapapin kokemuksella ja varmuudella suoraan hotelliimme, hotelli Pskoviin vai oliko se sittenkin ollut hotelli Riga, en nyt ihan varmaksi muista. Mutta joka tapauksessa paikkaan, jossa kukaan meistä ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin käynyt. Hotellilla jo odottelikin eräs pappismunkki meitä hieman hermostuneena. Pikainen siistiytyminen ja heti sen jälkeen Pihkovan arkkipiispan vastaanotolle hänen residenssiinsä. Muistan kun isä Mikko raahasi arkkipiispan luo lahjoja täynnä olevaa attašeasalkkuaan ja pyysin matkalla häntä antamaan sen minulle ja sanoin, että tässä maassa ei delegaation johtaja kanna laukkuaan. Isä Mikko - hyvä ystäväni - ei siihen suostunut kuin vasta pakon edessä ja sitten mentiinkin kohta "kirkollisen protokollan mukaan": rehtori kantoi  laukkua ja pappi johti seuruetta.

Pihkovassa. Henkilöt vasemmalta:
HAP, i.MIkko, Valentina, Ari, Sergius, paikallinen isäntä.
(Kameran takana ja © Vesa Takala)

Kaikki sujui moitteettomasti ja seuraavana, vai olisikohan ollut vasta sitä seuraavana tai sitä seuraavana päivänä - en enää muista sitäkään -  tutustuttuamme ensin perusteellisesti Pihkovaan ja eräisiin muihinkin lähiseudun paikkoihin (yhdestä kohtesta kirjoitan myöhemmin oman jupinan), jatkoimme vihdoin matkaa Petserin luostariin. Taisimme jossain välissä tutustua myös Puškinin yhteen elinpaikkaan, hänen äitinsä maatilaan Mihailovskojeen, jossa hän vietti aikaansa maanpaossa ollessaan ja moneen muuhunkin paikkaan, mutta niistä ei nyt enempää, vaikka oman tarinansa saisi melkein jokaisesta kohteesta.

Tuo matka on monella tapaa jäänyt mieleeni, ehkä siksi, että paljon kerkisi tapahtua yhden matkan aikana. Yksi ikimuistoinen oli tapahtuma, josta kirjoitan myöhemmin tuon toisen jupinan, oli erikoinen jokikohtaaminen pappismunkin, paikallisen pienen seurakunnan papin kanssa.

Ikonimaalarin luona Petserissä.
(Kuva © Vesa Takala)

Toinen hauska muisto oli paikallisoppaastamme ja meitä vahtimaan laitetusta "päällysviitastamme", kauniista Valentinasta, joka näiden muiden tehtäviensä ohessa oli alueella sijaitsevan taktisen helikopterirykmentin upseeri. Komuaminen hänen kanssaan valokuvaamaan Pihkovan katedraalin kupoliin ja katolle oli myös ikimuistoinen. Siis katedraalin sisällä, sen korkealla katonrajassa sijaitseviin kupolirakenteisiin, samaan aikaan kun alhaalla oli jumalanpalvelus. Valentina oli tyypillinen venäläinen nainen, jolla oli tosikorkeat korkokengät ja röyhelöhame, matka ylös kapealle parvelle ja katolle oli mielenkiintoinen: kapea ja kiertelevä porraskäytävä oli pölyinen, ahdas ja täynnä hämähäkin seittejä ja kaikenlaista tavaraa. Ja katto oli korkealla. Olisittepa nähneet Valentinan ilmeen, kun hän oli tuulisella katolla piikkikoroillaan ja röyhelöhameessaan. Hän ei varmaan ikinä ollut vienyt turisteja sinne ja luulen, ettei hänkään ihan heti unohtanut meitä hulluja suomalaisia.

Valentina Pihkovan katedraalin katolla.
(Kuva © Vesa Takala)

Monta muutakin tarinaa olisi kerrottavana Pihkovasta ja matkoista ympäristöön, mutta jätän siis vain yhden tarinan tuonnemmaksi ja kerron myöhemmin siitä papista joen rannalla. Mutta mennäänpä nyt suoraan Petseriin, Venäjän ja Viron rajalle, Viron "karjalaisten" - eli setukaisten juurille - heidän omaan luostariinsa, joka oli silloin aivan äskettäin jäänyt politiikan myllerryksissä Venäjän puolelle, kun setukaisten maa raa'asti jaettiin halki Viron ja Venäjän rajalla.

Yksi niistä luostareista ja ainoa miesluostari, jotka saivat toimia melko kauan neuvostovallankin aikana, oli juuri Petserin Uspenien eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostari eli Пско́во-Печ́ерский Свято-Успе́нский монасты́рь (Pskovo-Petšerski Svjato-Uspenski monastyr) - viroksi Petseri klooster. Se oli pääkohteemme ja Kuopion lahjoittaman maalin päätepiste. Siis sinne.

Maali - 900 litraa - oli siis tarkoitettu kirkkojen kupoliin - tyypillistä venäläistä sinistä väriä, josta me suomalaiset käytämme usein nimitystä "ryssän sininen", kuvaava nimi värille. Mutta, mutta ... Yksi luostarin monista igumeneista (heitä oli siis oikeasti useita), hän oli samalla taloudenhoitaja, avasi yhden maalipurkin ja totesi heti ykskantaan: "Väärä väri!" Siinä oli ympärillä hiljaisia suomalaisia, jotka katselivat toisiaan. Lähdetäänkö takaisin ja viedäänkö maalit mukanamme, vai mitä tehdään. Lyhyt katsein tapahtunut neuvonpito ja tulos julistettiin heti: "Maalit jäävät, tehkää niille, mitä haluatte. Myykää vaikka." Niin - niitä ei ollut vain yhtä suurta purkillista vaan useita suuria purkillisia.

"Kasa maalia" Petserissä, mutta, mutta ...

Hiljainen hetki maalipurkkien äärellä.
(Kuvat © Vesa Takala)

Tuohonkin luostarivierailuunkin liittyi monta mieleen painunutta tapahtumaa, mutta ajan säästämiseksi kerron nyt enää vain yhden ja toisen tarinan sitten rajalta. En ollut aikaisemmin ruokaillut luostarissa munkkien kanssa ja se oli tuolla minulle ensimmäinen ja varsinkin ainutkertainen kokemus. Jotain olin kuullut mm. siitä, että luostarin johtaja soittaa aina kelloa, kun ruokailu päättyy - siis myös eri ruokalajienkin (alku-, pää-, jälkiruoka) kohdalla. Mutta en sattuneesta syystä tuota silloin muistanut ja siellä istuin aivan yksin (papit ja tulkki olivat omissa johtajan pöydässä, me muut, Ari ja minä, hajasijoitettuina) kymmenien ja kymmenien vain venäjää puhuvien (tosin nyt olivat hiljaa) mustakaapuisten pitkäpartaisten munkkien keskellä. No tietysti ruokailin "sivistyneesti" ja söin keittoani rauhallisesti. Enpä sitten ehtinyt syödäkään kuin ehkä neljäsosan, kun kello kilahti ja lautanen vietiin pois edestäni. Munkit katsoivat minua säälivästi ja huolissaan ja yrittivät eleillä selvittää minulle, että syö poika nopeammin.

Seuraava ruoka tuotiinkin sitten eteen ja sivistys kaikkosi nälkäiseltä heti. Ahmin sitä kuin viimeistä päivää ja munkit hymyilivät ja nyökkäilivät onnellisina: Oppihan se poika - ja melko nopeasti vielä! Lopuksi sitten munkit vielä keräsivät "kolehdin" eli leipää ja antoivat hymyillen niitä servetteihin käärittynä mukaani iltasyömiseksi, ettei nälkä kurnisi enempää. Spasibo! Спасибо! - siinä vain kiittelin.

Annettiin mekin lahjoja. Tässä HAP ojentaa Petserin luostarin johtajalle mikkeliläistä kirjapainotuotantoa olevan venäjänkielisen Raamatun.
(Kuva © Vesa Takala)

Petserin luolissa vierailu jäi myös mieleeni vaikuttavana kokemuksena. Saimme kuvata sielläkin ja kyllä se oli mystinen paikka. Täynnä munkkien ruumiita tai siis paremminkin luita, pääkalloja ja muita isompia luita sikin sokin lukuisissa pienissä hautakammioluolissa.

Petserin luostarin hautaluolissa:
(Kuva © Vesa Takala)

Luostarista saatujen lahjojen kanssa sitten lähdimme aikanaan poiskin ja siitä alkoivat taas uudet seikkailut, joista nyt kerron vain yhden ja seuraavassa jupinassa lisää. Tämä eka tapahtui Venäjän ja Viron rajalla. Olimme saaneet lahjaksi luostarin varajohtajalta (venäläisen systeemin mukaan luostarin johtaja oli hiippakunnan piispa ja luostarin "varsinainen" johtaja oli titteliltään varajohtaja,  muistaakseni taisi olla nimeltään arkkimandriitta Aleksander - hän siis oli joka tapauksessa korkeampi kuin igumeni, joita siellä oli useita) kuparipakotetut Uspenie-ikonit. Nepä sitten aiheuttivatkin Venäjän rajalla suuren hämmingin ja meitä vaadittiin maksamaan niistä joko suuret tullit tai luopumaan ikoneista.

Auton siunaus (ei tosin meidän) Petserissä.
(Kuva © Vesa Takala)

Siinä kun me muut suomalaiset hermostuimme tai ihan melkein hiillyimme asiasta, Sergius pyysi meitä istumaan tullikamarin nojatuoleissa ihan rauhassa ja olemaan hiljaa. Hän sanoi selittävänsä ja selvittävänsä asian. "Älkää siis hätäilkö." Keskustelu kävi kiivaana, jopa niin, että tullimiehetkin unohtivat tutkia automme tarkemmin. Tai siis tullimiehet olivat kiivaita, Sergius itse rauhallisuus, joka selitti kaiken aina uudestaan ja rauhallisesti, kiihtymättä. Välillä hän jätti tullimiehet kiistelemään keskenään ja tuli luoksemme rauhoittelemaan meitä. Autosta olisi löytynyt arvokkaampiakin asioita, käsinmaalattuja ikoneja, mutta ne jäivät nyt kiistelyn keskellä takapenkille heitetyn päällystakin alle. Välillä hän taas puhui tullimiehille ja välillä istui ja rauhoitteli meitä. Näin jatkui kotvan ja kohta sitten saapuikin paikalle Sergiuksen sinne pyytämä korkeampi esimies, joka katseli meitä hymyillen, tervehti kohteliaasti ja pyysi siirtymään autoihin toivotellen hyvää matkaa.

Matka jatkuikin sitten rauhoittuneena kohti Viron tulliasemaa ja sen jälkeen Pühtitsan luostaria. Mutta ennen rajaa ja luostaria ennätti tapahtua vaikka mitä, siitä seuraavassa jupinassa, jossa kerron myös eräästä hikisestä hommasta  Pühtitsassa, johon jouduimme Sergiuksen kanssa. Tuo tapahtuma ei unohdu minulta koskaan, mutta siitä enemmän noin viikon kuluttua. Välissä julkaisen kuitenkin yhden muun jupinan jo huomenna.


HAP
happy
P.S. Kuvia lisätty ja ne suurenevat hieman, kun klikkaat sitä hiirellä.

EDIT 24.3.2013:
Tämä on itse asiassa ensimmäinen osa Venäjä-Viro-trilogiasta, jonka seuraavat osat ovat:
16. Mistä pässi nunnille
17: Pyhä mies joen rannalla
ja sen jatko-osa
32. Malyn pappi

13. Ihana äidinkielemme

Kyllä tämä oma suomenkielemme on ihanaa. Ei pelkästään siksi, että on todella kunnioitettavaa, kun meillä on oma kieli itsenäisessä valtiossa, vaan myös siksi, kun tämä suomenkielemme on niin monimuotoinen - meillä on oman kielemme sisällä useita murteita ja niiden erot ovat usein herkullisia.

Vierailin viime kesänä Pohjanmaalla - Seinäjoen, Ylistaron ja Lapuan maisemissa - pitäisi siis kait oikeammin sanoa Etelä-Pohjanmaalla. Vaikka olen asunut jo kauan täällä Suomessa (viimeisin muutto takaisin Suomeen tapahtui kohdallani v. 2001), en ollut koskaan käynyt noissa eteläpohjalaisissa maisemissa ja kokonaisuudessaankin Pohjanmaalla ihan satunnaisesti ja käsitykseni alueesta ja kielestä oli melko hatara ja melko tylyn stereotypinen. "Aakeeta laakeeta", jossa ihmiset "kyssyyvät, ootko sääki niiku määkii, ku sääki ossoot määkii", vai miten se nyt menikään tai meniköhän se edes ollenkaan noin. Anteeksi pohjalaiset!

Kyllähän ne ihmiset siellä ihan erilailla puhuivat ja ajoittain, kun en ihan kaikkea ymmärtänyt, tarvitsin kyllä simultaanitulkkasta, joka tosin olikin paikalla ja ystävällisesti sekä "suomensi" että samalla selitti ja kertoi sanan etymologiaa siis sananselitystä. Olo oli, kuin olisin ollut kuunaan ulkomailla lomalla.

Ihmiskuvakin, joka minulla oli pohjalaisista, oli myös todella stereotypinen. Suunnilleen tämän vitsin kaltainen:

"Katonharjalla oli neljä miestä töissä: karjalainen, savolainen, hämäläinen ja pohjalainen. Köysi petti, ja miehet lähtivät putoamaan. Karjalainen huusi:
- Nyt mie mään, pojat!
Savolainen lohkaisi:
- Ei se puttous mittää, mutta se äkkipyssääs.
Hämäläinen arveli:
- Olisko jo mennä?
Mutta pohjalainen iski puukkonsa kattoon ja sanoi:
- Meillä lähretähän, koska itte tahrotahan."

No se kuva, joka meillä suurella osalla "muunmaalaisilla" tai paremminkin "muunkielisillä" on pohjalaisista - tai pohojalaisista - on ehkä saatu Edvin Laineen ohjaamasta elokuvasta "Tuntematon sotilas" tai joistain muistakin suomalaisista vanhoista "häjyt tulloo"-elokuvista. Vaikka tiedä häntä, onko meillä sittenkään se oikea kuva. Kuka todella olikaan edes tuossa Tuntemattomassa pohjalainen, kuka hämäläinen, kuka mistäkin. No ainakin alikersantti Mäkilä, saita laihialainen talousaliupseeri ja naiivi, sotapropagandaan uskonut sotamies Salo lienevät olleen pohjalaisia.  

Mutta mitä ilmeisimmin, kuva pohjalaisista muuttui positiivisemmaksi vierailullani. Liekö syynä olleet tosiaan pohjalaiset itse vai se, että siellä taitaa nykyään asua muitakin kuin syntyperäisiä pohjalaisia. Minäkin tapasin Lapuan ortodoksisessa kirkossa isännöitsijänä naisen, joka oli kotoisin samoilta seuduilta kuin isäni, Korpiselän maisemista - Karjalasta tietenkin hänkin.

Useinhan on kuultu myös sellainen "kaupunkilegendamainen" väite, että karjalaisevakot pelastivat sodan jälkeen Pohjanmaan sisäsiittoisuudelta. Siellä, kun oli kuulemma tapana naida puoliso samasta tai korkeintaan - jos talossa oli hevonen - naapurikylästä ja suku alkoi hiljalleen käydä omalla lähiseudulla melko laajaksi ja valinnat vähiin. Sen seurauksena degeneraatio, suvun rappeutuminen, ja erilaiset perinnölliset ja tuohon degeneraatioon liittyvät sairaudet uhkasivat. Silloin tulivat evakot ja paransivat tilanteen kertalaakilla. Samalla tietysti autettiin alueen naimatilannetta silläkin tapaa, että uudet karjalaiset salskeat evakot korvasivat puolisoina sodassa kaatuneita pohjalaisia, joita sanottiin olleen paljon. Niin tai näin - tiedä häntä - tilanne vaikutti ensi näkemältä Pohjanmaalla hieman erilaiselta kuin olin luullut. Niin - ja jutut, kaupunkilegendatkin ovat vain juttuja.

Meille muunmurteisille lienevät jotkut pohjalaiset sanat - kuten vaikka se kuuluisa itikka ja tietysti Itikan meijeri - tuttuja, mutta kyllä siellä Etelä-Pohjanmaalla aivan yhtenään pruukasi niitä sanoja tulemaan, että alkoi olo olla väliin melko köppääne väliin ihan flataane. Kun en esimerkiksi tiennyt, onko kropsu syötävää, juotavaa vai mitä sillä tehdään, niin kyllä siinä olo oli melko huuriton, hyvä, etten alkanut märäjätä.

Mutta kiitos Johannalle, kun jaksoi selittää - ainakin minulle sakialle pöyröölle - miljoona kertaa ja silti ei ollut selittäessään yhtään prökkevä. Saa nahdä, milloin saadaan tietokoneen Google-kääntäjäänkin suomi-eteleäpohjanmaa-käännösohjelman.

Mutta osataan sitä täällä idempänäkin. Luin äskettäin Facebookista, kun eräs pappi kertoi Oulun metropoliitan pallin tavoittelijoista. Minulle kun tuo sana palli tarkoittaa ihan muuta kuin istuinta, joka merkitys sillä kai jossain päin Suomea myös on. Minun kielenkäytössä miehellä on pallit tuolla jalkojen välissä, kaksin kappalein normaalisti. Taitaa olla virallinen nimi: kivekset.

Tuollainen sanan käyttö on hieman samanlaista, kun jossain päin Suomea syödään pottuja, kun taas minä pienenä pissasin sellaiseen enkä missään nimessä syönyt sitä.

Voitte siis uskoa, että olut meni kerran väärään kurkkuun, kun istuin eräässä pubissa tuopin ääressä parin tutun miehen kanssa korkeilla baarijakkaroilla, joita siinä ympärillä oli runsasti tyhjillään ja sisään ryntäsi nuori nainen, joka huikkasi ovelta perässään tuleville naisille: "Tänne tytöt, täällä on pallit jokaiselle!"
Kyllä tämä oma suomenkielemme on ihanaa.


HAP happy