32. Malyn pappi

Jupinassani nr. 17 "Pyhä mies joen rannalla" kerroin eräästä tapaamastamme venäläisestä ortodoksisesta papista. Vieraillessamme kattomaalin vietireissulla Venäjällä Pihkovassa ja Petserissä, eräänä päivänä menimme käsikäyttöisellä lautalla, siis itse kammesta kääntäen, joen yli hänen luokseen. Koimme silloin suurta vieraanvaraisuutta tuossa erikoisessa ja monella tapaa mieleen painuneessa kohtaamisessamme.

Joen ylitys Arin kiertäessä kampea ja muiden (Sergius, HAP ja Valentina) nautiskellessa kyydistä
(Kameran takana ja kuvan © Vesa Takala)

En tuossa edellisessä jupinassani muistanut papin nimeä, enkä paikkakuntaakaan. Mutta kun nyt äsken löysin isä Sergius Collianderin vuonna 1994 lähettämän kauniin joulutervehdyksen (huomaa, mitä kaikkea laitankaan talteen ja miten pitkään niitä sitten säilytän!! 20 vuotta.) siitähän se selviää. Kirjeessä isä Sergius kertoo, että Pihkovan ja Petserin välisestä maantiestä hieman sivussa on Malyn kylä, jossa siis silloin kävimme.

Selvitin asiaa hieman vielä lisää ja kylä lienee vanha virolainen, setukaisten, siis eräänlaisten "Viron karjalaisten", aikanaan asuttama Mõlan kylä, jossa sijainnut kirkko oli pyhitetty Kristuksen syntymälle ja kirkko oli yksi todella vanhoista säilyneistä rakennuksista tuolla alueella. Nykyinen kirkko rakennettiin mahdollisesti joskus 1700-luvulla ja se on ollut jossain vaiheessa osa Kristuksen syntymälle pyhitettyä luostaria, minkä yhteyteen liitettiin mm. pyhittäjä Onufrin nimi. Hänet oli mainittu myös tuossa isä Sergiuksen kirjeessä.

Mõlan kylä sijaitseen Irboskan laakson rinteessä noin 5 km Irboskasta pohjoiseen. Parisataa vuotta sitten kylää asuttivat setukaiset, mutta nykyään se on venäläinen Malyn kylä.

Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko Malyssä Venäjällä.
(Kuva ja © Jaanus Plaatin tutkielmasta)

Petserin alueesta tuli jo vuosisatoja sitten koko seutukunnalle merkittävä kristinuskon keskus, lähinnä juuri Petserin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarin johdosta, mutta myös Malyn Kristuksen syntymän luostarilla on sanottu olleen merkittävä vaikutus etenkin setukaisiin. Se siis perustettiin paikalle, jossa vaikutti jo aikaisemmin - mahdollisesti 1400-luvun lopulla - pyhittäjä Onufri Mõlalainen.

Tuo 1700-luvulla rakennettu kirkko oli siis vielä pystyssä, vaikka moni muu luostarin rakennuksista oli raunioina. Kirikupüha eli ilmeisesti kirkon toinen praasniekkapäivä (Kristuksen syntymäjuhlan lisäksi) on mõlapäev, mõlapäivä,  kylän oma päivä, joka on peetripäivän (12. heinäkuuta) jälkeisenä sunnuntaina. Mõlapäivänä pidetään jumalanpalvelus kirkossa ja sen jälkeen on ristisaatto kirkon ja luostarin raunioiden ympäri. Kirkon alta virtaavan lähteen vedellä uskotaan olevan parantavia voimia. Lähistöllä on myös Mõlajärvi, joka on erittäin kirkasvetinen ja syvä. Järven kautta virtaa Optjoki, joka alkaa Linnajärvestä ja laskee Pihkovajärveen.

Useimmat vanhan luostarin rakennuksista tuhoutuivat jo vuonna 1581 entisen Transsilvanian ruhtinaan, sittemmin Puolan kuninkaan ja Liettuan suurruhtinaan Stefan I Báthoryn armeijan taisteluissa Liivinmaan sodassa (1550-1583). Kirkosta ja tuosta seudusta laajemminkin Jaanus Plaat on kirjoittanut tutkielman "Ortohodoxy and Orthodox sacral buildings in Estonia from the 11th to the 19th Centuries".

Vierailimme siis silloin tietämättämme melkoisen historiallisilla paikoilla. Entisellä luostarialueella erääseen vanhaan taloon oli majoittunut tämä seurakunnan pappi ja hänen nimensäkin selvisi nyt isä Sergiuksen kirjeestä. Hän oli isä Vasili. Isä Vasili tarjosi - kuten isä Sergius kirjoittaa - "kesän sateen kastamille matkamiehille pelkistetyn, mutta lämpimän teehetken". Sielun rakennukseksi ja lohdutukseksi taipaleella hän antoi mukaamme broshyyrin, josta isä Sergius käänsi meille osan silloin kovin ajankohtaisena ja muistorikkaana joulutervehdyksenä. Tässä nyt tämä Malyn kylän Kristuksen syntymäkirkon papin antamasta brohyyristä isä Sergiuksen kääntämä rukoushuokaus:

Lohduta minua, Vapahtaja, 
kun kuulet katkeran itkuni! 
Ole sielun rauhoittaja, 
ruumiin parantaja ... 
Olen uupunut taistelussa kohtaloa vastaan, 
olen menettänyt uskon totuuteen. 
Pahat voimat ovat riistäneet 
pyhimmän ihanteeni. 
Oi Kristus, kuule anomukseni, 
hajota öinen pimeys. 
Pyhitä pyrkimykseni, 
anna mielen vakautta, 
hengen valppautta, ruumiin voimaa. 
Suo, vanhurskas Jumala, 
että saavuttaisin rajan, 
jossa loistaa paratiisin kirkkaus! 

Tämä rukoushuokaus sopii meille hyvin myös nyt, noin 20 vuotta myöhemmin, kun olemme juuri kulkeneet kuusi viikkoa kestävän Suuren paaston ja vielä sitä seuraavan hieman tiukemman paastoviikon, Suureen viikon aikana mahdollisesti fyysisesti uupuneena, mutta kuitenkin henkisesti ravittuina ja katumuksen kautta "puhdistautuneina" kohti Herran ylösnousemuksen riemullista juhlaa, kohti Herran pääsiäistä. Isä Rauno Pietarinen, joka toimii vielä jonkin aikaa Joensuussa olevan ortodoksisen seminaarin pappina, sanoi opetuspuheessaan ennenpyhitettyjen lahjain liturgiassa Joensuussa seminaarin kirkossa 21.3.2013 tähänkin oivallisesti sopien: "Paasto kuljettaa meidät Kristuksen ylösnousemuksen Pääsiäiseen, kuolemasta elämään pääsemisen Pääsiäiseen; riippuvuuksista itsellisyyteen pääsemisen Pääsiäiseen, orjuudesta vapauteen, varjosta valoon, tyhjyydestä täyteyteen, näivetyksestä koko elämään."

HAP
happy

P.S. Katso kuvia hieman suurempina ja klikkaa niitä hiirellä.
EDIT 24.3.2013:
Tämä on itse asiassa kolmannen osan jatko-osa Venäjä-Viro-trilogiasta, jonka edelliset osat ovat:
14. Maalia Petseriin
16. Mistä pässi nunnille
17. Pyhä mies joen rannalla

31. Mitä isät edellä ...

HAP 1973

Laitoin jokin aika sitten Facebook-profiiliini tuon yllä olevan kuvani, joka on otettu minusta vuonna 1973. Samana vuonna, kun valmistuin opettajaksi Joensuun yliopistosta ja aloitin ensimmäisessä työpaikassani Kiteen pienessä Närsäkkälän kylässä, kotini lähin kaupunki oli silloin kai Sortavala.

Kuva tuo mieleen monenlaisia mukavia muistoja. Ja kun tämä ihmismieli on siitä armollinen, että jos jotain muistamme vanhoista ajoista, ne pääasiassa ovat myönteisiä asioita. Tämä samahan nähtiin aikanaan esimerkiksi sodan jälkeen evakkojen kohdalla, joilla ei ollut muuta kuin hyvää ja kaunista muisteltavana luovutetusta Karjalasta. Näin myös omalla kohdallani. Huonot asiat ovat yleensä unohtuneet, eikä niitä silloin edes tarvitse muistella. Miten hellämielistä!

Jotain hieman kriittisempääkin toki muistan tuolta ajalta. Itse olin silloin ja aikaisemminkin eräällä tapaa hieman vaikea tapaus vanhemmilleni. En niinkään elintavoiltani tai käyttäytymiseltäni, vaan enemmänkin pukeutumiseni ja juuri hiusten pituuden vuoksi. Silloin olivat korkeassa kurssissa the Beatles ja "All my loving", Bob Dylan ja "Blowin in the wind" sekä minulle eritoten Donovan, jonka "Catch the wind" soi usein kelanauhurissani, jonka olin kesätöilläni hankkinut. Tyyliini kuului pitkä tukka, parta - kun se kerran kasvoi - ja usein vielä maihari eli maihinnousutakki ja Donovanilta malliksi otettu lyhytlippainen nahkalätsä eli hattu. Amerikan cowboyiden työhousut eli farkut tietysti jalassa ja kenkinä saattoivat olla myös maiharit eli maihinnousukengät. Siis kuljeskelin melko ristiriitaisesti pukeutuneena, kun ajatteli noiden parin herran (D & D) elämänfilosofiaa, maailman rauhaa ja minun pukeutumistani jonkun armeijan ylijäämävarusteisiin.

Tuo parta ja ajoittain pitkät, joskus hieman lyhemmät hiukset ovat olleet osa minua kauan. Siitä asti, kun parta joskus lukioluokilla alkoi kasvaa, minulla on se ollut, siis varmaankin reilusti yli 40 vuotta. Ainut poikkeama on ollut armeija-aika ja kerran siviilissä jo työelämässä mukana ollessani, kun päätin väsyneenä ja  turhautuneena ajaa parran pois ja tukan tosi lyhyeksi ja olla hieman aikaa "in cognito" kaupungilla liikkuessani. No silloin perheenikään ei "suostunut" minua tunnistamaan omakseen. Myös pankissa, jossa olin asioinut vuosia, piti todistaa henkilöllisyys ja silti virkailija katsoi oudosti, vaikka näytin henkkarini. Niin - ja kukaan tuttu ei tervehtinyt kadulla tavatessamme. Katseli vain kummissaan ja sanoi myöhemmin, että vaikutinkin jotenkin tutulta.

Pakko on tässä kertoa yksi sivuraidejuttu samaan tapahtumaan liittyen. Istuin tuona kesä ja tuollaisena kynittynä, perisuomalaisittain uuden uutukainen vaalean sininen ulkoiluasu, tuulipuku, päälläni ja RayBanin pilottiaurinkolasit silmilläni kahvilla (ihan oikeasti kahvilla!) Joensuun torilla torikahvilassa. Äkkiä pöytääni ilmestyi isä, äiti ja kaksi lasta, toinen lapsista oli Maija, oppilaani. Hän ei tunnistanut minua. Isällä oli kauhea krapula ja äiti nalkutti: "Koko loma menee piloille, jäkä jäkä jäkä, kun tuolla lailla ryyppäät, jäkä, jäkä, jäkä" . Pian en enää malttanut olla hiljaa, vaan sanoin: "Terve Maija!" Porukka hiljeni. Maija kalpeni. Äiti kysyi selvästi hämmentyneenä, ehkä aavistuksen pelokkaanakin: "Tunnetko Maijan?" Maija nyökkäili, koska tunnisti ääneni ja minä vastasin: "Kyllä, olen hänen opettajansa!" Jääpuikot kolisivat tippuessaan maahan kesähelteellä, kun äiti loihe äkkiä lausumaan: "Isä! Kuppi tyhjäksi. Lähdetään. Ei noista s**tanan opettajista pääse eroon kesälläkään." No - aito reaktio, mutta minä jatkoin kahvitteluani ja kesästä sekä rauhasta ja kauniista näkymästä nauttimista taas yksikseen istuskellen.

Joka tapauksessa, erilaisista sivuilmiöistä johtuen tuo ajanjakso jäi lyhyeksi - siksi aikaa, kun parta taas kasvoi, eikä tuollainen arvaamaton toiminta ole toistunut sen jälkeen koskaan. Tarkoitan siis hiuksien ja parran kohdalla. Mieli on kyllä tehnyt, etenkin taas viime aikoina. Ilmeisesti liittyy jotenkin minulla kai väsymykseeni ja turhautumiseen.

Ylioppilaskuvaan en aikanaan - tietysti - suostunut laittamaan päälleni kravattia ja kauluspaitaa, vaan pukeuduin valkoiseen korkeakauluksiseen ns. poolopaitaan, joka oli resoorattu (vai miksi sitä pysty-vekki-rypytystä nyt sitten sanotaankaan) edestä ja solmion paikalla oli hopeinen suuri kahdesta päällekkäisestä neliöstä tehty riipus. Niin ja siihen aikaan oli muotia pitää (tosin se sama muoti meikäläisellä kesti aina monta vuotta) tummasankaisia silmälaseja. Niin minullakin. Joten kai tuon perusteella voisi sanoa, että lienen ollut jo melko varhain jonkinlainen vastavirtaan uija ja hieman kai vastaan sanojankin elkeitä minussa saattoi kukaties olla.

Jaa - mitäs minä oikein sitten tarkoitin tuolla jupinani otsikolla "Mitä isät edellä ...". Sitä tietysti, kun minä tein noin, ei minulla suuremmin ole ollut sananvaltaa sitten myöhemmin omien poikieni kohdalla. Tai oikeammin vain toisen pojan hiusten tai parran pituuden suhteen. Toinen on koko ajan ollut pukeutumisen ja ulkoisen habituksensa osalta tällaisen vanhemman näkökannan mukaan "moitteeton", hyvä ettei lähes konservatiivi. Liekö jonkinlainen vastareaktio isän tyylille. Mutta toisella on ollut koko myöhäisemmän nuoruutensa ja aikuisuutensa todella pitkä, jopa hartioitten alapuolelle ulottuva, vaalea tukka ja ajoittain kohtuullisen pitkä partakin. Kyllähän minä yritin aina aika ajoin mainita asiasta ja ehdottaa lyhentämistä, mutta aina silloin hän jostain kukkaron lokerosta kaivoi - kummallista kyllä juuri silloin - vanhan rypistyneen ja usein samaan tarkoitukseen käytetyn valokuvani, jonka jälkeen minulla ei taas ollut sanan sijaa asiassa.

No nyt hänkin on jo iso mies, aikuinen, ja elää omaa elämäänsä, mutta yhä tuolla nuorimmaisellani, nykyisellä nörtti-insinöörillä on siis vielä tosi pitkät vaaleat hiukset ja pitkä parta ja hän pääsääntöisesti pukeutuu mustiin vaatteisiin ja ajaa Harley-Davidsonilla. Eipä tuohon ole kuusi ja puolisatasella Yamahan Custom-mallisella mopolla ajelevalla vanhalla pitkäpartaisella isälläkään enää mitään sanottavaa. Paitsi, että pojastani on tullut todella hyvä mies, jota voin kaikella kunnioituksella ja ylpeydellä suuresti rakastaa omana poikanani, kuten myös toista, vanhempaa poikaani, joka tosin ei aja Harrikalla eikä hänellä ole pitkiä hiuksia, mutta muuten on kulkenut omaa ja ehkä hieman vanhempienkin ohjaamaa elämäntietä elämässään. Häneen osuu kenties vielä paremmin tuo otsikko, ainakin mitä ammatinvalintaan tulee. Joka tapauksessa kiitos heistä molemmista!


HAP
happy

30. Vaikene syntinen

Ortodoksisen blogistin kultaiset säännöt. (EDIT 20.3.2013)
(klikkaa kuvaa, niin se suurenee)

Viime päivinä olen pohtinut omaa kirjallista käyttäytymistäni, siis tätä sananvapauden käyttöäni. Onko siinä moitteen sijaa? Olen saanut molempaa - niin positiivista kuin negatiivista - palautetta jupinoistanu. Positiivista tavallisilta ihmisiltä, negatiivista vain niiltä, joita kritisoin. Mitä siis tehdä?

Jonkin verran tekstini on alkanut mitä ilmeisimmin - minustakin - muistuttaa viime vuodenvaihteen jälkeen haudatun Nettihoukan harhoja. Näinhän ei pitänyt käydä. Olenko siis kaikesta huolimatta ihan oikeasti ollut häijy, ilkeä, selkäänpuukottaja ja mitä attribuutteja nyt osaisinkaan poimia kuulemistani ja sanotuista, ja tähän laittaa. Omasta mielestäni en ole ollut, joku muu saattaa tosin olla aivan toista mieltä. Joku on sanonut, että selitän tavallisillekin ihmisille selkein sanoin monimutkaisia hallinnollisia kiemuroita tai joitain muita asioita, joiden kanssa he eivät normaalisti peuhaa, mutta jotka silti vaikuttavat heidänkin elämäänsä. Joku ei taas enää suostu puhumaan edes kanssani, koska saatan kirjoittaa siitä kuulemma negatiivisesti blogissani. Vaikuttavaa!

Olen koko elämäni pyrkinyt olemaan kohtuullisen rehellinen sanomisissani. Aina sanomiseni eivät miellytä kaikkia, etenkään heitä, jotka (siis minunkin mielestäni) ovat oikeasti toimineet väärin tai vaikka hieman arveluttavastikin. Oman isäni minulle opettama vanha suomalainen sanonta pitää silti yhä paikkansa - minun ja muidenkin kohdalla: "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." En minäkään pidä siitä, että tekemiäni virheitä osoitellaan ja repostellaan julkisesti. Mutta näinkin toki on tehty, ainakin silloin kun olin mukana työelämässä. Siihen piti vain silloin julkisessa tehtävässäni yhdensortin johtavana viranhaltijana tottua ja toimia työssään aina mahdollisimman oikein ja rehellisesti sekä tietysti avoimesti ja oleellisilta osiltaan läpinäkyvästi.

Näin siis aiemmin. Nyt eläkkeellä ollessani asiat voisivat olla tietysti toisinkin. Mutta koska kirjoittelen julkisesti ja toimin julkisessa merkittävässä luottamustehtävässä (tosin enää lyhyen aikaa), altistan samalla myös itseni kritiikin alaiseksi. Ja näin saa ja pitää ollakin. Vaikka oikeasti välillä siihenkin kyllä väsyy. Niin näistä asioista kirjoittamiseen, nimitetään sitä sitten vaikka joskus kritisoimiseksi kuin myös ajoittain jopa rankan arvostelun saamiseen. Eläkkeellä kun ei enää tarvitsisi olla sellaista. Eläkkeellä voisi nauttia elämästään enemmän. Tämä voisi siis kertoa siitäkin, että ymmärrän siis hyvin muitakin kritisoituja ja etenkin omat sanani ja minun kritiikkini rankoiksi kokevia. Mutta elämä on vain joskus rankkaa.
 
Tuollainen julkinen kritiikki piti siis osaltaan huolen aikanaan, ja miksei nytkin, siitä, että työ tuli oikein ja oikeudenmukaisesti tehdyksi. Tosin aina sekään ei kaikille riittänyt, ajoittain löytyi ja yhä löytyy niitäkin enemmän tai vähemmän pahoinvoivia ihmisiä, jotka vaativat silloin tällöin päätäkin vadille. Kuka mistäkin syystä, kuka omien henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi tai sitten minun aiheuttamien ongelmien vuoksi. Siis sellaisten tekojen johdosta, jotka silloisessa työssäni silloin jouduin taloudellisten, organisatoristen tai muiden pakottavien syiden vuoksi tekemään ylempien tahojen ja esimiesten määräyksestä. Yritin silti aina olla rehellinen, kannoin myös vastuuni, silloin kun olin siihen syyllinen. Ja rehellisyys tarkoittaa omalla kohdallani myös asioiden selkeää sanomista puolin ja toisin - minulle sanomista ja minun sanomistani toisille - siis oman mielipiteen esille tuomista, lupaa sanoa se. En voi vaieta asioista, jotka koen vääriksi ja kohtuuttomiksi tai jos joku toimii mielestäni arveluttavasti tai jollain tavoin jopa väärin. En suostunut tekemään niin silloin, enkä suostu edelleenkään.

Tuollainen asennoituminen näyttää olevan nykyaikana oman päänsä puuhun hakkaamista. Ja kuhmuja siitä tulee. Lieveilmiönä siinä saattaa vielä kadottaa joitain ihmisiä, joita on luullut tuntevansa tai jopa pitänyt ystävinään. Osa katoaa siksi, kun esitetty kritiikki liippaa läheltä. Osa siksi, kun minun tunteminen ei enää kannata, ei ole hyödyllistä tai se ei ole terveellistä oman elämän, työpaikan, uran tai jonkin vastaavan vuoksi. Siksi tuollainen elämäntyyli on aika haastavaa. Varsinkin eläkeläiselle.

Periaatteisiini silti kuului ja yhä kuuluu myös kuunnella esimerkiksi konfliktitilanteessa kaikkia osapuolia tasapuolisesti. Toimiessani lasten ja heidän kenen kanssa milloinkin (koulun, kunnan, yhteiskunnan, toisten huoltajien kanssa jne.) riitelevien huoltajien kanssa, sen oppi kyllä varsin nopsaan, jos ei tapaa ennen tuntenut. Kaikki tai yleisemmin kai molemmat osapuolet saivat ja saavat yhä sanoa omat argumenttinsa, eikä sitä - että kuulee molempia - pidä koskaan tulkita toisen suosimiseksi tai toisen "sorsimiseksi".

Viime aikaisissakin asioissa näissä kirkkoani koskevissa jupinoissa ja niiden jälkitunnelmissa "Barabbasta huutavat" heittivät keposesti minut ja lapsen pesuveden mukana niin, että kolahti. En minä nyt itseäni missään nimessä "Barabbaan kilpakumppaniin" rinnasta, mutta tässäkään keskustelussa ei suuremmin kyselty, olinko oikeassa. Todettiin vain heti, että olen väärässä. Ja perustelu olivat yleensä varsin hierarkisia, auktoriteettiin tai muihin vastaaviin, usein varsin epäoleellisiin asioihin perustuvia. Ei siis itse asiaan tai asian oikeudellisuuteen, sen tarpeellisuuteen perustuvia.

Vaikka yritän kertoa omalla - joskus ehkä hieman karheallakin - tyylilläni, kuitenkin mahdollisimman tasapuolisesti asian, niin minulla on tietysti itsellänikin oma mielipide, joka varmaan useinkin sitten näkyy joko riveiltä tai välittyy etenkin rivien välistä, mistä jotkut ehkä sen osaavat jo lukeakin. Hieman haittaa minuakin se harhaluulo, että tekisin tätä ilkeyttäni, sillä en ihan oikeasti halua olla edes vähää ilkeä, koska en ole sellainen. Mutta blogikirjoittelu nyt vaan on sellaista - mielipiteiden ilmaisua, jossa joskus sanotaan kärkevästikin. Ja vielä - minäkin kun vain olen tällainen, kun olen - ihminen.

Arvostan omaa ortodoksista kirkkoani suuresti, rakastan kirkkoani. Sen hyvinvointi on minulle äärimmäisen tärkeää. Toivoisin sen menestyvän, saavan paljon jäseniä ja tekevän hyvää työtä ihmisten parissa ja auttavan ihmisiä pelastuksen tiellä, siis siinä perustehtävässään, jota varten kirkko on. Olen jopa omalta osaltani yrittänyt olla mukana tuossa työssä, omalla tavallani ja omalla osaamisellani. Kaiken muun kirkon työn, on se sitten mitä tahansa, tulee aina ja joka paikassa palvella tätä perustehtävää, ihmisten pelastustyötä, muut asiat eivät koskaan saa mennä sen ylitse ja ohitse. Joku väittää varmaan pian, että minulla saattaa ehkä olla liian idealistinen kuva kirkosta ja sen tehtävästä. Onko? Vai onko minulla väärä kuva ihmisistä?

Onhan se hyvä näinkin, mutta ... ihmisiä me kaikki silti olemme, myös ne, jotka tekevät työtään tai toimivat vapaaehtoisina tai erilaisissa luottamustehtävissä kirkon piirissä. Mutta eivät he tai me yksin ole Kirkko - isolla K:lla. Tärkeitä he ovat kirkolle, mutta todellinen Kirkko on aivan jotain muuta kuin pelkästään me epätäydelliset ihmiset. Lainaan taas vanhan, viisaan rovastin sanoja: "Oikeastaan ei voi sanoa, että olemme hyvä malli jostain tai jossain. Tulee sanoa, että pyrimme niihin. Täydellisyyttä nimittäin ei ole olemassakaan. Vain Jumala on täydellinen. Siksi meillä on yhteiskunnassa ja kirkossa lakeja ja asetuksia ja sääntöjä ja ohjausta ja opetusta ja valvontaa."

Osa - en tiedä isoko vai pieni, mutta jonkinlainen osa - kirkon työssä mukana olevista on siellä idealistisista, siis ihan oikeista, altruistisista, toisten auttamiseen pyrkivistä ja hengellisistä syistä mukana. Osa jostain muistakin, kuka mistäkin. Isolle osalle se onneksi on ihan todellista ihmisten pelastustyötä, diakoniaa ja lähetystyötä. Työtä, johon Kristus meitä käski: "Menkää ja tehkää..." Monelle se on myös samalla taloudellisen selviämisen paikka, työpaikka, mistä saa rahaa jokapäiväiseen elantoon ja perheen ylläpitoon. Jos kumpikaan noista edellisistä saa ylivallan - idealismi tai taloudelliset seikat - kirkonkin piirissä oleva ihminen saattaa joutua tai jopa jo olla pahasti hakoteillä.

Liiallinen idealismi saattaa usein johtaa ahdasmielisyyteen ja vääränlaiseen fundamentalismiin ja jopa sellaisen tekoihin, joilla ahdistetaan ihmismieliä ja saadaan aikaan pelkästään pahaa ja pahanoloa. Siitä lienee viime aikoina ollut karmaisevia esimerkkejä toisen kansankirkkomme puolella, vaikka emme kai mekään aina "veikkaa tai siskoa parempia" ole olleet.

Taloudellisissa asioissa voidaan myös joutua helposti egoismin heikoille jäille, kun oma etu puskee liian usein kaiken edelle ja työnantajan tai vaikka kirkon tai seurakunnan etu on jossain kolmannella tai vielä myöhemmällä sijalla. Yhteistä rahaa käytetään - hyvä ettei - oman rahan tapaan, jopa tuhlaillen. Kauheimmissa skenaarioissa joskus joillekin omillekin kulutusmenoille löytyy - liian usein - joku muu maksaja. Joskus se saattaa olla juuri työnantaja, kirkko, seurakunta tai mikä nyt kenelläkin onkaan. Onpa meissä kai sellaisiakin, jotka syövät suurimman tai ainakin ison osan aterioistaan muiden laskuun ja matkustavat lähes aina jonkun muun kustannuksella tai maksamana. Silti vanha sanonta pitää tässäkin paikkansa: "Ilmaisia lounaita ei ole olemassa." Joku nekin aina maksaa. Itse asiassa aika usein me kaikki, veroina tai korkeampina maksuina, korkeampina palvelujen tai tavaroiden hintoina.

Kun noihin edellä mainittuihin tapauksiin sitten joissain poikkeavissa - ja onneksi erittäin harvinaisissa - tapauksissa yhdistetään muita erilaisia persoonallisuuden "omituisia" tai jopa poikkeavia puolia, narsismia, erilaista, siis valtavirrasta poikkeavaa ja korostunutta sukupuolista suuntautumista, populismia, julkisuudenkipeyttä, aina oikeassa olemista, asettumista suurempaan rooliin, kuin on tarkoitus, kyky tai taito ja mitä kaikkea sitä voisi keksiäkään, niin kyllä silloin melkoinen "sekametelisoppa" onkin valmis. Eikä siitä selviä ihan vähällä. Tai selviäminen tietysti riippuu paljon ihmisen asemasta organisaatiossa. Mitä korkeammalla tai vastuullisemmassa tehtävässä, sitä kauheampaa se on ympäristölle ja ajoittain varmaan henkilölle itselleenkin. Alemmalla, siis suorittavassa portaassa olevat voidaan aina helposti poistaa, milloin millaisillakin tempuilla. Lomauttamalla, irtisanomalla, siirtämällä eläkkeelle tai muihin vielä vähäpätöisempiin hommiin, unohtamalla. Mutta elämästä ja jokapäiväisistä rutiineista selviämistä se ei heidän kohdallaan suurestikaan helpota. Ei kirkonkaan piirissä!

Kirkkokin on julkisoikeudellinen yhteisö, joka saa käyttövaransa jäseniltään ja yhteiskunnalta, yhteisistä verorahoista. Siksi ei ole yhdentekevää, miten noita rahoja käytetään. Suhteellisen harvoin onneksi korviimme tulee sellaisia taloudellisia väärinkäytöksiä, joista ihmiset joutuisivat kiinni jäädessään vankilaan tai saisivat muita rikosoikeudellisia seuraamuksia. Sitten on tietysti erikseen sellaiset väärinkäytökset, joista ei jää koskaan kiinni. Niitähän lienee yhteiskunnassamme aina ja joka puolella sekä kaikilla tasoilla. Mitä ne sitten aina lienevätkin ja millä tasolla niitä erityisesti tehdään? Sitä en edes ryhdy arvailemaan.

Tuon julkisoikeudellisen aseman vuoksi me kaikki saamme tarvittaessa olla näissäkin asioissa asiantuntijoita sillä saralla, jota mahdollisesti tunnemme tai ihan jopa osaamme. Ja tämäkin seikka yhdessä tuon veronmaksajan roolin kanssa oikeuttaa meidät kysymään, arvostelemaan, jos aihetta siihen ilmenee ja saamaan myös vastauksia. Näin vain ei aina tapahdu - ei ainakaan noiden vastausten kanssa. Niitähän ei yleensä ongelmatapauksissa saada, pelkästään selityksiä - joskus. Asioita piilotellaan, hyssytellään, niistä vaietaan, ongelmia vähätellään ja niiden syy vieritetään arvostelijoiden niskaan. Avoimuus kanssakäymiseen, dialogiin puuttuu suurelta osin, joko ammattitaidottomuuttaan tai joskus jopa ihan persoonallisten ominaisuuksien tai niiden puuteiden vuoksi.

En ole koskaan pitänyt sananvapauden vaientamisyrityksistä, jotka perustuvat johonkin auktoriteettiin. Olkoon se auktoriteetti sitten maallinen tai hengellinen. Mutta tällaistakin tapahtuu ja yllättävän usein. Minullekin. Siis minä olen kohteena, vaiennettavana, en enää toimijana, vaientajana. Tapojakin on monia: "myllypuhelut", vaikuttaminen jonkin toisen henkilön kautta tai vaikka työpaikan ja oman korkeamman aseman kautta tai jopa joskus erilaiset kirjalliset tuotokset, julkiset tai yksityiset "myllykirjeet". Aina vain niiden tuotosten alkuperästä ei voi olla varma, ovatko ne kyseisen ihmisen itsensä ihan oikeasti laatimia vai hänen hovinsa rustaamia. Ristiriita joidenkin kohdalla voi olla, kuten minun kohdallani siinä, että saatan kyllä pitää jonkun ravintolan pomosta vanhana ystävänä, mutta hänen tarjoilijansa ja hovimestarinsa eivät pidä minusta missään muodossa. Ja silloin ei aina voi olla varma, kuka puhuu ja kenen äänellä, kun kommentteja, kannanottoja ja ruokalistaa lukee.  Mutta niinhän se on, että kai se pomo nuokin paperit hyväksyy, kirjoitti ne sitten kuka tahansa. Näin ainakin arvelen, varma en suinkaan ole. Se vain vielä aika ajoin harmittaa, kun nuo ravintolan tarjoilijat kuiskivat pomon korvaan asioita minusta, jotka ovat val... ei kun siis, vallan eivät ole aivan tosia.

Siksi kaiken tuon edellä olevan vuodatukseni valossa, olen ryhtynyt harkitsemaan, pitäisikö minun ihan oikeasti uskoa tuota sanottua toteamusta: Vaikene syntinen!

Pääsiäisen edellä kirkoissamme luetaan usein pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous:

”Herra, elämäni valtias!
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra!
Anna minun nähdä rikokseni ja anna,
etten veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.
Aamen.”

Hyvä rukous muunakin aikana kuin vain pääsiäisen edellä. Ja vaikeasti noudatettava meille useimmille tavallisille nykyihmisille.

Arkkipiispammekin siteerasi tuota rukousta Suuren paaston paimenkirjeessään, jossa hän myös aivan oikein ja minunkin kohdalleni osuvasti totesi, että "puhelahjaamme sisältyvät riski ja vastuu, koska sanoillamme voimme luoda ympärillemme paitsi kaunista, myös ahdistusta, pelkoa ja tuhoa. Siksi meitä opastetaan harkitsevaisuuteen puheessamme, sillä kun sanamme poikkeavat hyvästä tarkoituksestaan, niistä tulee paitsi turhia, myös syntisyytemme taakkaa." Hän sanoi tuossa kaikissa Suomen ortodoksisissa kirkoissa tai ainakin Karjalan hiippakunnassa luetussa paimenkirjeessään (en tiedä tarkkaan) myös, että "elämme ajassa, jossa arvostetaan sananvapautta, perusteltua kritiikkiä ja sosiaalisuutta. Nopeaan ja laajaan ajatustenvaihtoon on käytettävissä monia kanavia, joita useimmat meistä käyttävät. Kääntöpuolena ovat medioissa ja keskusteluissa useimmiten eniten tilaa saavat äärimmäiset ja kärkevät sanat, joiden laajaa ja jopa musertavaa vaikutusta emme aina ymmärrä ajatella."

Katson tuonkin sattuvan melko kohdalleen omassa toiminnassani. Vaikka tarkoitukseni ei ole ollut missään nimessä käyttää mahdollisia äärimmäisiä ja kärkeviä sanoja pahaan, ne ovat kuitenkin voineet vaikuttaa kerrotulla tavalla. Kehen? Syyttömiin vai syyllisiin? Voiko edes näin kysyä? Niin - ja onko oma kirjoitteluni tuota kirjeessä mainittua "perusteltua kritiikkiä"?

Arkkipiispa jatkaa vielä, että "närkästyneenä, pettyneenä tai vihastuneena sanotut sanat voi sovittaa pyytämällä anteeksi ja väärinymmärrykset korjata keskustelemalla." Tähän sanoisin, etten itse yleensä kirjoita ja sano mitään tällaisissa asioissa suuresti närkästyneenä - hieman ehkä ja joskus ehkä myös hieman pettyneenä, mutta en koskaan vihastuneena. Onneksi viestistä siis löytyi edes jotain, joka ei oikein sovi kohdalleni. Lisäksi pitää sanoa, että aina, kun se suinkin on ollut ilman suuria kommervenkkejä mahdollista, olen keskustellut niiden ihmisten kanssa, joista puhun tai kirjoitan. Keskustellut siis näistäkin kritisoimistani asioista. En suinkaan aina kirjoittaessani tai edes etukäteen, vaan silloin, kun tapaan heitä tai juttelen heidän kanssaan muissa yhteyksissä. Yleensä ennen sanomiseni julkistamista nukun yön tai tavallisesti useamman yli, jotta pahin into tasaantuisi ja pystyisin sanomaan asiani rauhallisemmin ja oikeammin - ja myös tietysti - oikeudenmukaisemmin. Aina sekään ei sitten kai riitä, ei ainakaan toisen osapuolen mielestä.

Mutta tuohon tekstiin viitaten ja etenkin vielä, koska huomenna on varsinainen katumuksen "muistopäivä" - todellisen katujan, pyhän Maria Egyptiläisen sunnuntai - pyydän toki minäkin anteeksi, jos olen jotakin sanoillani henkilökohtaisella tasolla loukannut.

Olen ollut elämäni aikana sellaisissa tehtävissä, joissa olen voinut toimia monenlaisissa verkostoissa. Jo ennen kuin koko sanaa "verkosto" käytettiin, oma isäni opasti minua sen käyttöön. Hän vain nimitti sitä silloin "supliikiksi", josta piti pitää koko ajan hyvää huolta ja hioa sitä kuntoon. Siksi kai erilaisten asioiden pohtiminen, julkituominen ja niistä keskusteleminen eri ihmisten kanssa on ollut minulle tavallista ja luvallista. Jo siis pienenä kotona siihen kannustettiin. Toden puhuminen oli myös tärkeää, valehteleminen ei ollut sallittua. Arvojen ja ihmisten kunnioittaminen oli tärkeää, mutta silti ei tarvinnut nöyristellä. Saa olla oma itsensä joka paikassa, kunhan pitää huolen, että tuo "oma itse" on hyvä, hyvän asialla ja kunnossa.

Nykymaailma ei enää oikein kunnioita tuollaisia arvoja. Itsekkyys ja terävät kyynärpäät ovat nykyisin suuria avuja, joilla pääsee pitkälle. Valehtelu tai ainakin - jos käyttäisi eduskunnan termejä - ei aina totuuden puhuminen, on tavanomaista varsinkin, jos se hyödyttää itseään tai jos se joskus päästää ihmisen pinteestä, johon hän on ajautunut tai joutunut omien toimiensa ja "töppäilyjensä" johdosta. 

Kaikesta, mistä saa irti jotain rahallista tai muuta materiaalista hyötyä, olkoon ne vaikka matkalaskuja, päivärahoja tai vaikka ylityökorvauksia jne. revitään viimeiseen senttiin ja mitään ei tehdä ilmaiseksi, siis rakkaudesta työhönsä tai aatteeseensa. Asemaa tai tehtävää käytetään väärin usein oman edunkin tavoittelussa. Työpaikat menevät helposti suosikeille, pätevimmät syrjäytetään härskisti, etusijalle nostetaan "kummit ja kaimat", jne.

Kirkollisissakin kuvioissa omaa asemaa saatetaan käyttää härskisti oman edun tavoitteluun. Muistan, kun kerran eräässä tällaisessa asiassa papilliseen säätyyn kuuluva ehdotti minulle, että kertoisin, kuka on puhunut pahaa jostain ja sanoi samalla minulle, että asia kuuluu rippisalaisuuden piiriin, joten kerro nyt vain ihan vapaasti, kuka se oli. Hah! Joku ei tainnut silloinkaan tietää ihan asioiden oikeaa laitaa. Niin - ja se en ollut tuossa suinkaan minä. Hieman kylmäsi tuolloin! Sen muistan vielä.

Nyt varmaan olisi jo aika päästä loppukappaleisiin. Alamme ilmiselvästi molemmat väsyä, sinä ja minä. Olen siis päättänyt ainakin jonkin aikaa (!) noudattaa joissakin asioissa (!) tuota ohjetta: Vaikene syntinen, ja keskityn jatkossa muihin mukavampiin asioihin. Näinhän taisin muuten tätä jupinablogia aloittaessani myös jopa luvata. Tämä siis tarkoittaa, että suurimmaksi osaksi jupinani muuttuvat, kuten eräs pohjolan pappi sanoi, niin tylsiksi, ettei niitä viitsi enää lukea. Mutta haitanneeko tuo. En näitä muutenkaan ole kirjoittanut siinä mielessä, että niitä joku lukisi enkä ainakaan tilastojen takia, vaan siinä mielessä, että jos jotain huvittaa, lukekoon. Minua vain huvittaa kirjoittaa niitä ja se on hyvä tapa selkiinnyttää omia ajatuksiaan. Ja ovathan nuo ihmiset palautteesta päätellen näemmä lukeneet näitäkin, kaunis kiitos kaikesta saamastani palautteesta. Sitä voi edelleen kirjoittaa aina näiden jupinoiden loppuun tai lähettää sähköpostilla, mutta ole ystävällinen, toivottavasti uskallat tehdä sen aina omalla nimelläsi.

Ryhdyn nyt suunnittelemaan kevään 2013 projektiani nimeltään Proiect în aprilie. Aioin nimittäin huhtikuussa lähteä ajamaan pikkuautollani - en siis matkailuautollani - hyvän ystäväni kanssa kohti Romaniaa. Matka suuntautuu ensin Puolaan joko laivalla tai Baltian kautta ajamalla ja siitä siten Slovakian ja Unkarin kautta Romaniaan ja ehkä vielä muuallekin - katsotaan nyt. Kirjoitan varmasti useita jupinoita tuolta matkaltani, jos tietokoneeni Euroopassa toimii, ja jos se ei ole tuhottaman kallista puuhaa. Jos ei toimi kunnolla tai on kallista, säästytte niiltäkin.

Alustava suunnitelma

Matkani yhtenä kantavana ajatuksena on myös eräänlainen pyhiinvaellus erilaisiin ortodoksisiin kohteisiin, kirkkoihin, luostareihin, mihin kaikkeen pääsemmekään. Mutta ei se mikään tämän nykyisen tilanteen aiheuttama "Canossan retki" silti ole, vaikka jotain yhteistä saattaisi minun ja Canossaan menneen Henrik IV:n välille keksiäkin. Sateessa en kuitenkaan silti aio seistä katumassa Henrikin lailla, sen voi tarvittaessa tehdä muullakin mukavammalla tavoin vaikka Mustanmeren rannalla. Siis samalla kun vaikenen joistakin (!), toki sanon jotakin (!) jatkossakin, mutta vältän sanomasta ainakin vähään aikaan joistain (!) asioista kriittisesti ja liian rehellisesti. Rehellinen silti yritän aina olla elämässäni. Kaikessa!

Voikaa hyvin!

HAP
happy

29. Toimiva kirkolliskokousedustaja

Kirkolliskokous 2012 Valamon luostarissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo otsikko ei ole vitsi, vaan kenties harras toive. Sellaisiakin - siis toimivia kirkolliskokousedustajia - on nyt, voisi ja saattaa jopa jatkossakin tulla. Mutta usein tuntui - etenkin nyt, kun siellä on työskennellyt pari kirkolliskokouskautta - että melkoiselle osalle kirkolliskokousedustajista tuo edustajan asema ja komea titteli oli tärkeintä, ei sen todellinen toiminta ja oikea osallistuminen. Osa oli istunut kirkolliskokouksessa jo vuosikausia ja aina en ihan oikeasti löytänyt syytä siihen ja vastausta kysymykseeni - miksi on istunut?

Samalla tavalla voisi kai kysyä niiltä joiltain kolme vuotta kirkolliskokouksessa istuneilta, jotka eivät oikein koko aikana ole saaneet suutaan auki ja esittäneet mitään tai tehneet päätöksenteon tasolla oikeastaan muuta konkreettista kirkkomme eteen, kuin olleet samaa mieltä joidenkin muiden kanssa aina ja joka asiassa.

Mutta etteivät kaikki leimautuisi, pitää sanoa, että oli joukossa toki asiallisia, asiansa osaavia ja toimiviakin kirkolliskokousedustajia, jotka ahkerasti ja taidolla hoitivat yhteisiä asioitamme. Kirkolliskokous ei ole mikään rietasteleva ja juopotteleva "kultapossukerho", vaikka joskus jotkut ulkopuoliset tarkoituksella sellaistakin yrittävät väittää. En ollenkaan ymmärrä, miksi. Kokous on pitkä - aina vähintään kolmepäiväinen, usein pitempi, kun valmistelevia kokouksia on jo edellisenä päivänä. Ja kokouksessa tehdään töitä lujasti. Välillä ottaa huonompikuntoiselta tiukalle, joten hyvä fyysinen kuntokaan ei ole pahaksi uusille edustajille.

Myöskin suhteiden omaan seurakuntaan ja verkoston ortodoksisiin piireihin ja miksei muuallekin yhteiskuntaan on oltava kunnossa. Mitä paremmin on verkostoitunut, sitä helpompi on asioita hoitaa. Tietenkin taito ja uskallus puhua kuuluu vakio-osaamiseen. Ilman niitä tehtävästä tulee helposti hikinen ja vaikea, kun puhujan pönttöön ei uskalleta kiivetä.

Itse istuin siellä kaksi kolmivuotiskautta ja ainakin minulle tuli sinä aikana tunne, että nyt riittää. Miksi tuollainen tunne tuli? No yritän hieman purkaa sitäkin.

Työ, vaikka se oli usein mielenkiintoista, oli kyllä usein myös melko turhauttavaa. Monet asiat eivät edenneet, koska usein niiden ei haluttu jonkun pienemmän ryhmän toimesta etenevän. Niitä jopa jarruteltiin, jotta asiat etenisivät toiseen, jonkun - siis tämän toisen tahon - haluamaan suuntaan. Tyypillistä politikointia, vaikkakin tässä kirkkopolitiikkaa. Joskus se tuntui oikeasti tosi pahalta, joskus siltä, että hyvä näin - näin uskomme ei ehkä kääntyile jokaisessa mutkassa, jokaisen asian perässä, levottomana.

Mutta demokratia siitä silloin oli kyllä kaukana, mikäli noin toimittiin. Ja turhauttavaa se myöskin minusta on. Kuitenkin taustalla siis aina oli näissä edellä mainituissa esimerkeissä laillinen ja enemmistön tekemä päätös, jonka etenemistä jollain tavoin siis vaikeutettiin. Itselleni ei vain tuollainen asioiden "suhmuroiminen" oikein sovi ja se ärsyttää ja turhauttaa.

Samalla pitää sanoa, että edustan vahvasti sitä mielipidettä, että päättäjiä pitää tasaisen tiuhaan vaihtaa, jotta he pysyisivät ns. "ajan hermolla", olisivat taitavia ja elettyyn aikaan sopivia ja asiansa monipuolisesti osaavia päätöksentekijöitä. Siksi parissa, kolmessa kirkolliskokouskaudessa useimmiten - ainakin minun kohdalla - oleellisin osaaminen ja tieto-taito oli ulosmitattu ja annettu ja on uusien voimien vuoro. Joku voi tietysti pahansuopana sanoa, että turhautumiseni johtuu siitä, että ajoin eteenpäin asioita, jotka olivat turhauttavia (=turhia) ja joilla ei ollut mitään todellista läpimenomahdollisuutta. No tuon asian voi jokainen halutessaan tarkistaa kokouksien pöytäkirjoista, joista selviää, että yllättävän moni ajamani asia ja aloite eteni myönteiseen päätökseen asti, jopa vastustuksesta huolimatta. Joten siitä se ei johdu.

Mutta aina aika ajoin  pitää silti muistaa, että asiat, joista kirkolliskokousedustajat pääasiassa päättävät ovat silti melko maallisia. Ainoat asiat, jotka oikeasti vaikuttavat koko kirkon toimintaan ovat rahan jako, budjetti sekä kirkon vision ja strategian laatiminen, painopisteiden määritteleminen. Sitten on tietysti oleellista erilaiset yhteisten asioiden laillisuuden ja toteutumisten kontrolli, jota kirkolliskokouskin tekee omalta osaltaan. Muu toiminta on melkoisesti jonkinlaista kirkon sisäpoliittista "vaahtoa" tai joskus "kuohukermaa" ja osa jopa ihan turhaa ajanhukkaa, joka vain pitkittää muutenkin raskasta kokousta. Suuren osan niistä asioista hoitaisi hyvin organisoitu ja taitavista sekä luotettavista ihmisistä koottu kirkollishallitus taitavan toimistohenkilökunnan avulla. Kunhan vain sellaiset joskus saataisiin kasaan. Niiden puuttuessa kirkolliskokouksen on hoidettava noitakin asioita.

Kuten edellisessä jupinassani sanoin, uskonasioista päättävät suvereenisesti piispat ja he eivät tätä valtaa maallikoille anna, eivät edes papeille, ja näin se uskon pysyvyys on ainakin tältä osin turvattu. Tosin viime vuosina on aina ajoittain alkanut ilmetä yhtenäisyyden sijasta joitain ihmeellisiä sooloiluja piispojenkin osalla, jolloin ajoittain olen myös pohtinut: onkohan heillä tuo asia oikeastaan ihan "aikuisen oikeasti" hanskassa? Silloin tällöin - kun olisi pikaisesti ja ehdottomasti nopsaan tarvittu jotain kannanottoa - sitä ei ole kuulunut, eikä kuulu vieläkään. Joten melko epätasaista ja jos ei ihan poukkoilevaa niin jotenkin outoa tuo päätöksenteko ajoittain on ollut sielläkin.

Piispojen rooli näiden maallisempien asioiden hoitamisessa on mielestäni liian suuri. He haluavat jokaiseen toimikuntaan ja työryhmään, mutta silti he eivät siellä välttämättä toimi tehokkaasti. Joko jäävät pois kokouksista, eivät kutsu sitä koolle tai jollain muulla tavoin mahdollisesti jopa jarruttavat asiaa, jos sen perustaminen ei alkuunkaan miellyttänyt heitä. Kuuluminenkin jokaiseen työryhmään on mielestäni vain ryhmien ja niiden jäsenten kontrolloimista, siis vaikuttamista omaan haluamaansa suuntaan kirkollisella auktoriteetillaan. Usein sitten päätöksentekovaiheessa, esimerkiksi kirkollishallituksessa, piispojen vastustus on jonkun asian kohdalla niin valtaisaa, että se torppaa monet hyvätkin hankkeet. Toisaalta vastaavasti on karmaisevia esimerkkejä joidenkin hankkeiden läpiviemisestä - vaikkapa tuoreimpana kirkkomuseon runsas rahoittaminen - niin monenlaisin erilaisin kuvioin, hyvä ettei jopa hämäyksin, että ei piispoja ainakaan tuolloin  mielikuvituksen puutteesta voi syyttää.

Vastaavasti, kun perustetaan joitain ryhmiä, joihin piispojenkin todella toivottaisiin osallistuvan - mm. koulutusta, työhyvinvointia, johtamista ja tuon tyylisiä organisatorisia asioita käsittelemään - piispoja ei näy missään. Nuo asiat eivät heitä kiinnosta. Voisiko siitä tehdä päätelmän, että he osaavat ne? Valitettavasti tuollainenkin päätelmä saattaa usein olla väärä.

Hallinnon uudistuksessa pyrittiin kai jossain vaiheessa vapauttamaan piispoja tekemään sitä varsinaista työtä, johon heidät on valittu ja jota heidän oletetaan osaavan - hengellistä johtamista. Mutta nykyaikaan kuuluvasta "todellisesta" rahan vallasta ja rahojen käyttämisestä luopuminen on liian vaikeaa useimmille ihmisille - ja ihmisiä piispatkin vain ovat. Päätöksenteon siirtäminen toisaalle - kas kun - voisi rajoittaa vaikka vapautta matkustella ulkomailla, se saattaisi tuoda lisätehtäviä ja -harmeja, kun velkaantuvissa ja taloudellisissa vaikeuksissa piehtaroivissa seurakunnissa pitäisi käydä useammin, jne. Kuka nyt sellaista vapaaehtoisesti haluaisi, lisää tavallista, hohdotonta työtä, jossa ei pääse median palstoille ja johon ei suuremmin liity mitään hauskaa - oikeastaan ihan päinvastoin, rutkasti ratkaistavia ihmissuhde- ja talousongelmia. Eihän tuota nyt tietenkään saa eikä voi noin yleistää, mutta ajoittain asioita seuratessa joitain tuollaisia ajatuksiakin mielessä herää.

Tuo median käyttäminen kirkolliskokoustyössäkin on valtavasti lisääntynyt. Joskus syyksi kuulee sanottavan sen, ettei asiat muuten etene, ellei julkisuus siihen puutu. Kirkon oma mediatyö on ollut monenlaista, pääasiassa vaikenevaa ja peittelevää menneinä vuosina, ei missään nimessä avointa. Nyt kun varsinainen ammattitaitoinen median osaaja sieltä puuttuu, muutoksiakin on näkynyt - onneksi kumpaankin suuntaan - siis huonompaan ja parempaan, mutta ei varmasti avoimempaan. Kirkolliskokousedustajan tulisi hallita myös oikeanlainen mediassa esiintyminen, mutta ei median hihassa riippuen eikä heidän ehdoillaan, vaan omista tai oikeammin kirkon ja sen jäsenten lähtökohdista lähtien. Jos se ei joillekin medioille satu, niin sitten ei. Onneksi kuitenkin on käytettävissä erilaisia median kanavia.

Mutta palataanpa sinne ruohonjuuritasolle, pienistä pienimpiin puurtajiin, kirkolliskokousedustajiin, joita melko usein moititaan milloin mistäkin - useimmiten Efraim Syyrialaisen paastorukouksen sanoin: laiskuudesta, velttoudesta, vallanhimosta ja turhanpuhumisesta, mutta myös täydellisestä tietämättömyydestä, härskiydestä ja käyttääkseni kielellisestä ilmauksesta lievempää ilmausta: "ruskeasilmäisyydestä". Siis käytännöllisesti milloin mistäkin, riippunee kai sanojasta ja hänen tarkoitusperistään. Tällaisia attribuutteja itse olen kuitenkin kuullut yleisön ja myös joidenkin päättäjien, johtajien ja jopa kirkon "renkien" heistä tai oikeammin meistä käyttävän.

Kirkolliskokousedustajien riippumaton asemansa pitäisi olla suunnilleen samanlainen kuin kansanedustajalla eduskunnassa, mutta eipä vain ole, ei. Lähes puolet koko porukasta, siis papisto, ovat henkisessä tai oikeammin hengellisessä riippuvuus- ja alistussuhteessa johonkin piispaan, joka usein vielä elää ja vaikuttaa vahvasti kirkon piirissä. Ja tietysti vielä juuri kirkolliskokouksessa. Tämä vaikeuttaa selvästi papiston riippumatonta kirkolliskokoustyötä. He joutuvat miettimään - vaikka oikeasti ei tarvitsisi - lian usein, mitähän MINUN piispani siitä sanoo, suuttuuko hän, reagoiko hän kielteisesti toimintaani, ja jos...

Useimmille heistä työ nykyisessä työpaikassa, tavallisimmin jossain seurakunnassa, on monella tapaa riippuvainen piispasta ja hyvistä väleistä häneen. Jos hän aiheuttaa harmeja piispalle, se näkyy hänen työssään vaikeuksina ja voi pahimmillaan johtaa äärimmäisissä tapauksissa vaikkapa työstä eroamiseen, kun piispa määrää hänet toimituskieltoon ja hän ei voi enää toimittaa papillisia tehtäviä. Käytäntö ja säännöt vaihtelevat - kirkkomme yhtenäistä ohjeista, alkukirkon ajoilta peräisin olevista kanoneista huolimatta. Liian paljon käytännöt poikkeavat hiippakunnittain eli siis piispoittain näissä kanonien soveltamisessa kirkollisessa elämässä eli ns. ekonomiassa, armon taloudenhoidossa.

Ei noilla maallikoillakaan helppoa ole. Useimmat heidät on valittu tehtäväänsä seurakunnan papin aktiivisuudesta ja jos näissä väleissä on jotain kärhämää, ehdokkaaksi ei varmasti pääse, olet sitten vaikka kuinka hyvä asioissa ja osaamisessa. Sitä mm. tarkoitinkin edellisessä jupinassani siitä, että demokraattisuus on kaukana näissä valinnoissa. Yleensä todella pienellä äänestysprosentilla, tosi pieni osa seurakuntalaisista (äänioikeutetuista) valitsee seurakuntavaltuuston, joka valitsee niin kirkolliskokousehdokkaat kuin heidät valitsevat valitsijamiehetkin. Mitä demokratiaa se on? Miksi sitäkin ei tehdä kansanvaalina, kuten papiston ja kanttorien keskuudessa tehdään? Hehän valitsevat kaikki edustajansa keskuudestaan laajalla yleisellä vaalilla. Pelätäänkö maallikkojen osalla, ettei kansaan voisikaan vaikuttaa samalla tavalla kuin pienempään ryhmään?

Monesti myös joissain seurakunnissa on jokin pienempi klikki, sisäpiiri, jota saatetaan joissain kutsua myös pelottavalla haukkumanimellä "kirkollinen" tai oikeammin "seurakunnallinen mafia", joka saattaa koostua joistain klikin vahvan persoonan valitsemista seurakunnan työntekijöistä, heidän sukulaisistaan ja lähipiiristään sekä ystävistään, "samoin ajattelevista" ja jotka sitten oikeasti johtavat suurinta osaa seurakunnallista toiminnasta ja jyräävät muut. Vaikka tällainen lienee harvinaista, sellaistakin kai on ja jäljet kyllä pelottavat. Monessa seurakunnassa ja miksei myös keskushallinnossa kuitenkin vaikuttavat yhä ne oudot menneiden aikojen vaikuttajapersoonat: herra "Täällä-on-aina-tehty-näin" ja rouva "Ennenkään-ei-ole-tehty-näin" ja syyllinen kaikkeen väärään on usein neiti tai herra "Joku-muu".

Tällaisen seurakunnallisen klikin tarkoituksena todennäköisesti on sitten kai valita mahdollisimman monta edustajaa kirkolliskokoukseen ja tätä kautta vaikuttaa koko kirkon toimintaan ja sitä kautta oman seurakunnan toimintaan ja jopa - näkökulmasta riippuen - pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa omaan ja kaverinkin etuun. Muistelen, että ainakin joku piispoista lienee esittänyt jossain vaiheessa aikaisemmin kainon toiveen, etteivät seurakunnan työntekijöiden puolisot osallistuisi seurakunnallisiin luottamustoimiin, mutta valtakunnallisesti sitä ei liene mahdollistakaan estää. Ainoastaan oikeanlainen moraali saattaisi estää tuollaisen, jos sitä nyt joltakin sattuisi näissä kirkollisissa kuvioissa löytymään. 

Työntekijöiden puolisojen mukana olo kaikissa työpaikoissa ja luottamustoimissa on mielestäni arveluttavaa. Olen itse työskennellyt työpaikoissa, joissa on ollut aviopareja ja se on harvoin sujunut mainiosti. Useimmiten siinä on ollut omat suuremmat tai pienemmät vaikeutensa. Avioliiton kriisit ja muut sisäiset perheen omat ongelmat heijastelevat tällöin liiaksi työsuoritukseen ja suuremmissa kuvioissa, kuten vaikka kirkolliskokouksessa, vaarana on myös dominoivan puolison ohjailu ja pahimmillaan sivusta johtaminen. Kaikki tämä saattaa jopa näkyä myös työpaikoilla eli kirkollisissa kuvioissa koko seurakunnan toiminnassa ja joskus muuallakin. Ja jalkoihin jäävät tietysti työpaikoilla ne maan hiljaiset, jotka eivät klikkiin kuulu tai joita ei siihen huolita. Monesti ainut tie selvitä stressantumisesta, turhautumisesta, mahdollisten isompien tai pienempien väärinkäytösten katselusta ja niistä vaikenemisesta ja totaalisesta burn outista ovat mieliala- tai muut lääkkeet, alkoholi, sairauslomat ja vaikeneminen.

Siksi tuota piispojen suositusta osallistumista seurakunnalliseen luottamustoimintaan olisi hyvä ajatella myös suuremmissa kuvioissa, kirkolliskokouksessakin. Puolisot päättäkööt, kumpi menee ja kumpi jää ja mieluummin niin, että kirkon työntekijä menee, jos oma ryhmä (papisto, kanttorit) hänet sinne valitsee ja toinen jää pois. Saattaa kuulostaa jonkun korvissa sovinistiselta ja sillä se mahdollisesti jatkossa ammutaankin alas. Sitä se ei silti suinkaan ole, todellisuus on vain näyttänyt, mitä tuollainen toiminta oikeasti on, kun se jyrää pahimmillaan niin kirkolliskokouksessa kuin seurakunnissa.

Viime aikoina on nostanut päätään myös korostuneesti juristien ja joskus jopa juristerian kasvava vaikutus kirkolliskokouksessa. Luonnollisesti asioiden on oltava laillisesti valmisteltuja ja aina sopusoinnussa maamme maallisen lainsäädännön kanssa, mutta lakiasioilla ja niiden osaamisella kikkaileminen, niillä elämöiminen, mahdollisista rikkomuksista aiheutuvilla seurauksilla pelotteleminen tai jopa uhkaileminen, lakikirjan nostaminen siinä tilanteessa koholle, kun pitäisi nostaa Raamattu, ärsyttävät ja vievät asioita kirkon ja seurakuntalaisten kannalta katsoen usein kummalliseen sekularistiseen laitoskirkon suuntaan. Kaikessa päätöksenteossa tärkeimpänä normaalin laillisuuden ohessa pitäisi aina olla oman uskontomme perinteet ja ortodoksinen etiikka. Silloin kun ajaudumme maalliselle lakiuskonnolliselle tielle, jäljet pelottavat sielläkin.

Joka tapauksessa pian ovat sekä papiston ja kanttorien että maallikkojen kirkolliskokousedustajien vaalit ja valittavina on hyviä ehdokkaita. Keskustelkaa heistä, punnitkaa heidät tarkalla vaa'alla, kuunnelkaa ihmisiä, jotka ovat työskennelleet heidän kanssaan - ei vain ystäviä, kuuntele myös toista osapuolta, jopa vihamiehiä ja tee lopulta oikeita päätelmiä. Tarvitaanko tuota, vai olisiko toinen parempi? Älä hämäänny populismin edessä, näe sen läpi ja tunnista se. Uskalla päättää. Nyt tarvitaan osaavia ja hyviä päättäjiä, sillä kirkko on menossa kriisiin, ellei jo ole sen ovella. Talous, jäsenkato ja monet muut ongelmat vaanivat. Nyt on vaikuttamisen aika ja paikka. Kirkossakin!

HAP
happy

28. Kirkon päättäjät uusiutuvat

Kirkolliskokous 2012. Kuvassa etualalla kaksi ahkeraa edustajaa: Karjalan hiippakunann maallikkoedustaja Esko Huovinen ja hänen takanaan Oulun hiippakunnan maallikkoedustaja ja kirkollishallituksen jäsen Johanna Heikkilä. Itseoikeutetut jäsenet, kirkkomme piispat, istuvat eturivissä ja arkkipiispa johtaa kokousta.
(kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomen ortodoksisen kirkon ylin päättävä elin on kirkolliskokous. Tosin sillä rajauksella että ns. kanoniset asiat eli lähinnä uskoon ja oppiin liittyvät asiat kuuluvat pääosin Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokoukselle. Tosin joissain asioissa lienee mahdollista, että kirkolliskokous jotenkin linjaa tai jopa ohjailee piispainkokoustakin, mutta se on jo usein nähty, ettei piispainkokouksen ylitse kuitenkaan kävellä.

Menneinä vuosina - etenkin silloin - kun kirkolliskokous ei kokoontunut vuosittain vaan kolmen vuoden välein, silloinen arkkipiispa nousi tuon tuostakin ylös ja ilmoitti kirkolliskokousedustajille, että asiahan ei kirkolliskokoukselle mitenkään kuulu, se on kanoninen asia ja kuuluu siis vain piispoille. Piste! Porukasta ei tainnut silloin, kuten ei hevillä edelleenkään, löytynyt ketään vastaan sanojaa. Arkkipiispan sanalla kun on ollut tapana olla korkea kvaliteetti, myös kirkollinen arvovalta. Siis siitä huolimatta, oliko todella noin, vai ei - siis asian suhteen, ei tuon kvaliteetin.

Tällaisilla lausumilla piispat halusivat ohjailla päätöksentekoa haluamaansa suuntaan. Suomessa kun tuo ortodoksisen kirkon päätöksenteko on muista suurista ortodoksisista maista hieman poikkeavaa. Suurimmaksi osaksi noissa suurissa ortodoksisissa maissa on hierarkia synodaalisuuden ohessa valtavirtana. Siis piispojen eli hierarkkien valta on synodissa, kirkolliskokouksessa melkoinen. Piispat ovat eräänlaisia "kirkkoruhtinaita", joiden sana on laki kirkon piirissä. Synodaalinen johtamiskulttuuri voisi kai kuitenkin parhaimmillaan tarkoittaa sitä että papiston, kanttorien ja maallikkojen edustajat kävelevät yhdessä yhteistä tietä. Arkkipiispa on kirkon johtaja ja piispat hiippakuntien johtajia. Kirkolliskokous, ylimpänä päätöksentekijänä edistää koko kirkon hengellistä elämää sekä ohjaa ja arvioi sen strategisia linjauksia. Nyt on ajoittain meillä Suomessa toisin.

Suomen ortodoksinen kirkko on ottanut hallinnollista mallia mm. Suomen luterilaisesta kirkosta ja nyt viimeisimmässä muutoksessa kirkolliskokouksen toiminta on kuin Eduskunnan toimintaa lähetekeskusteluineen, valiokuntineen, ensimmäisine ja toisine käsittelyineen ja täysistuntoineen. Alkuun koko porukasta ei löytynyt montaakaan, joka olisi täysin hallinnut koko systeemin - ei edes kaiken tietävä silloinen Nettihoukka - ja ensimmäiset kokoukset olivat hauskoja, mm. lähetekeskustelu - yksi tärkeimmistä tapahtumista kaikkia kokousedustajia ajatellen - iskettiin nuijalla käydyksi vain yhden puheenvuoron jälkeen. Arvaatteko, kuka sen kuitenkin piti?

Vuosittaiset kirkolliskokoukset ovat sitten petranneet toimintaansa vuosi vuodelta. Tosin aina kolmen vuoden välein, kun uusi kirkolliskokous valitaan, on aina ensimmäinen kokous opettelua suurelle joukolle uusia edustajia. Samalla vanhat konkarit laittavat asiat järjestykseen, kun untuvikot eivät vielä ole riittävästi hereillä. Silloin - siis ensimmäisessä kokouksessa valitaan mm. koko kaudelle uusi kirkollishallitus ja eri valiokunnat: hallinto-, laki-, sivistys-, talous- ja tarkastusvaliokunnat, joista neljä ensimmäistä tärkeintä ja oleellisinta.

Toki on hyvä, että edes jotkut entiset kirkolliskokousedustajat ovat seuraavassakin valinnassa ehdolla ja toivottavasti tulevat valituiksi. Näin taataan edes jonkinlainen jatkuvuus ja kokousta ei ehkä sitten niin selvästi ja usein ohjailla epädemokraattisin tavoin, lupauksilla, puheilla, jotka joskus jopa lähentelevät painostusta.

Edustajien valinta on kaikkiaan melkoinen kirkollinen show, jossa ei oikein ole demokratiasta häivääkään. Ensiksi seurakunnat valitsevat omat kirkolliskokousedustajaehdokkaansa tai jättävät valitsematta. Tämä siis koskee maallikkoja. Papisto on erikseen ja siitä lisää kohta. Samalla seurakunnat valitsevat valitsijamiehensä valitsemaan kirkolliskokousedustajia. Valitsijamiesten määrä riippuu seurakunnan koosta ja alue, mistä he sitten valitsevat kirkolliskokousedustajat vaihtelee. Esimerkiksi Oulun hiippakunta on yhtenä alueena, Karjalan hiippakunnassa on kaksi aluetta, joista sen alueen valitsijamiehet valitsevat: Kuutosten alue ja Viitosten alue. Helsingin hiippakunnassa on kaksi aluetta, joista toinen on Helsinki ja toinen muut alueet.

Aikaisemmin oli melko mielenkiintoista, kun valitsijamiehenä saattoi olla jopa kirkolliskokousedustajaehdokas, siis henkilö, joka itse pyrki kirkolliskokoukseen, oli itseään valitsemassa. Siitä oli silloin tasapuolisuus ja oikeastaan koko demokratia kaukana, kun henkilö yritti juntata itseään läpi kirkolliskokousedustajaksi. Nykyisin tämä ei taida olla enää mahdollista, mutta ei tuosta ajasta kauaakaan silti ole. Nykyisin kuulemma - en tiedä onko tapa kaikkialla vai vain Karjalan hiippakunnassa - valitsijamiehet eivät saaneet enää keskustella valintakokouksessa ehdokkaista. Heitä ei saanut esitellä, heitä ei voinut kehua, ei mitään. Nimet lappuun ja se oli siinä. Tulos oli sitten niin sattumanvarainen, mutta niiiiiin demokraattinen, että ... paitsi ...

Erilaista lobbausta tapahtui ja tapahtuu yhä seurakuntien välillä. "Äänestä sinä meidän ehdokasta, niin minä/me äänestämme teidän ehdokasta." - "Ettehän vain missään nimessä äänestä tuota ehdokasta, hänhän ei mitenkään sovi kirkolliskokousedustajaksi." jne. Ja maallikkojen piti valita maallikkoja ja papisto ei saanut osallistua millään tavoin valintaan tai edes vaikuttaa valintaan. Arvatkaapa toimiko tämä? Heh, heh! Parhaimmillaan papit antoivat kokouksen edellä ohjeita siitä, ketä äänestää, ketä ei.

Papisto valitsee hiippakunnittain omat edustajansa suunnilleen samoin aluejaoin kuin maallikotkin, mutta valintaan voivat siis osallistua vain papistoon kuuluvat - diakonit ja papit, periaatteessa kai myös piispat. Piispoja ei ole kuitenkaan näillä papiston listoilla valittavina, koska he ovat kirkolliskokouksen itseoikeutettuja jäseniä ja heitä ei siis valita vaaleilla. Näiden ryhmien lisäksi on vielä yksi ryhmä, kanttorit, jotka valitsevat yhden jäsenen jokaisesta hiippakunnasta kirkolliskokousedustajakseen omassa hiippakuntakohtaisessa vaalissaan. Tai en nyt ole ihan varma sielläkö, vai jossain edunvalvontakokouksessa ennen sitä. Mene ja tiedä!

Voitte uskoa että ennen vaaleja käy melkoinen kuhina, kun jokainen taho, piispoista maallikoihin, yrittää tuoda lusikkansa ja mausteensa soppaan mukaan ja etenkin muiden ryhmien soppaan. Siitä on ollut viime vaaleissa monia karvaita tuntumia. Näinhän ei saisi olla. Piispat eivät saisi vaikuttaa valintoihin millään tavalla, papisto ei maallikoiden valintaan. Siitä ei edes kannata haaveillakaan, että maallikot voisivat vaikuttaa mihinkään toiseen ryhmään. Sen verran hierarkkinen kirkkomme on.

Kaiken tämän shown jälkeen meillä on sitten uusi kirkolliskokous, joka Pyhän Hengen voimalla ja avustuksella tekee sitten päätöksiä kirkkomme hyväksi.


HAP
happy Tähän jupinaan tulee melko piakkoin jako-osa. Siinä käsitellään hieman myös sitä, mitä kirkolliskokoustyö on ja mitä edustajalta vaaditaan. Siis - millainen voisi olla hyvä kirkolliskokousedustaja.

27. Mitkä ovatkaan kirkon perustehtäviä?

Internet on oiva keino saada itsensä joko huonolle päälle tai joskus tai itse asiassa aika usein onneksi myös iloiseksi. Internetin käyttö on viime vuosina levinnyt räjähdysmäisesti ja sen käyttäjäryhmät alkavat hiljalleen kohta kattaa juuri puhumaan tai ainakin lukemaan oppineista aina iäkkäisiin vanhuksiin saakka.

Samalla tietysti myös erilaiset marginaaliset - suuremmat tai pienemmät - ääriryhmät ovat löytäneet Internetin. Tällaisia ryhmistä voisi näin yleisellä tasolla poimia esille vaikka henkisesti sairaat, aatemaailmaltaan fundamentalistit ja monet muutkin ääriryhmät, jotka yrittävät muuttaa joko laajalti koko maailmanjärjestystä tai sitten vain paikallisesti oman maan tai jonkun muun alueen tai ryhmän oloja. Osa käyttää Internetiä tehokkaasti markkinoidessaan omaa tervettä tai sairasta tai joskus jopa melko omituistakin aatettaan. Palautteen antamisessa Internet ja sosiaalinen media ovat jo lähes pelottavan tehokkaita. Tosin usein osa netin käyttäjistä muuten vain purkaa pahaa oloaan Internetissä - syyttömiin tai syyllisiin - sillä ei taida noille ihmisille olla suurempaa merkitystä. Kunhan saa ja voi syyttää jotain, etenkin erilaisia auktoriteetteja ja pomoja. Samalla tuntuu siltä, että yleinen pahaolo lieveilmiöineen näyttää kasvaneen yhteiskunnassa samaa tahtia Internetin käytön kanssa, mutta niillä ei välttämättä ole varsinaista muuta syy-yhteyttä.

Tuo pahaolo on nyky-yhteiskunnassa siis melkoista, todella laajaa. Sen voi helposti nähdä toki Internetin ulkopuolellakin, riittää, kun menee kävelemään kaupungille ja katselee ympärilleen. Taloudellinen ahdinko ja paniikissa tehdyt säästötoimet ajavat kuntia ja koko yhteiskuntaa vähentämään huolenpitoa heikommilla olevista ihmisistä ja he joutuvat yksin lähes heitteille kylmään maailmaan. Samalla tuo sama taloudellinen ahdinko toisaalla tuottaa lisää noita pahoinvoivia, kun heitä lomautetaan, erotetaan ja kohdellaan lähes esineinä työelämässä. Laitoinkin äskettäin omille Fb-sivuille tuon yllä olevan kuvan, joka tylysti kertoo tilanteen:

"Ihmiset on luotu olemaan rakastettuja,
esineet on luotu käytettäviksi.
Syy maailman kaaokseen on se,
että esineistä on tullut rakastettuja ja
ihmiset joutuneet käytettäviksi."

Olen itse nähnyt aivan viime aikoina läheltä tuollaisen tapahtumasarjan, kun eräs suuri julkinen työantaja esineisti omia ihmisiään, lomautti ja yhä lomauttaa työntekijöitään, jotka ovat palvelleet työnantajaansa moitteettomasti kymmeniä vuosia ja nyt saavat käteensä lomautuslapun ja tietyn ajan kuluttua sitten ilmoitetaan lopullisesta irtisanomisista. Tuollainen toiminta aiheuttaa kaaosta sekä lomautetuissa kuin myös niissä, jotka jäävät töihin. Työnantaja lisää vielä pahaa oloa sillä, ettei lomautettuja tai työhön jääviä millään tavalla henkisesti huolleta syntyneessä tilanteessa. Kirkkokaan ei tee mitään heitä auttaakseen. He ovat joko ihan yksin tai ystävien ja läheisten ihmisten terapian ja huolenpidon varassa. Toisilla on tyhjä tunne jäätyään työttömäksi "vanhoilla päivillään", kesken parhaan työiän ja toisilla jäytää turha syyllisyys siitä, että saavat pitää työnsä, kun samalla vierestä viedään. Kammottavaa!

Kammottavaa on myös se, että tuollainen käyttäytyminen ja toiminta on alkanut hivuttautua myös kirkon piiriin. Kirkon, jonka pitäisi auttaa tällaisia ihmisiä ja jopa torjua tällaista toimintaa, ryhtyykin itse samanlaisiin tekoihin. Taloudellinen ahdinko on alkanut nakertaa myös seurakuntia ja ensimmäiset irtisanomiset ovat todellisuutta ja seurakunnat joutuvat tarkkaan pohtimaan, mihin ne käyttävät pikaisesti hupenevat verorahat, joista kaiken lisäksi keskushallinto vie suuren osan omaan paisuneeseen ja osin tehottomaan toimintaansa ja samalla tuhlaa niitä myös kirkon toiminnan kannalta aivan toisarvoisiin asioihin, kuten museoon ja seinien ylläpitämiseen, esineiden säilyttämiseen ja esillepanoon sekä hallinnon edelleen paisuttamiseen. Tärkeitä asioita nekin, mutta miten ne kuuluvat kirkolle ja sen perustehtäviin? Etenkin niukkenevien käyttövarojen ja vähenevän jäsenmäärän uhatessa.

Muistan toisen kansankirkkommekin piiristä jo aikoja sitten erään asioita pohtineen pappismiehen sanoneen, että sielläkin kirkko pitää paremman huolen kuolleista ihmisistä hautausmaalla kuin elävistä ihmistä seurakunnissa.

Pahaolo on alkanut näkyä myös kirkon piirissä erilaisilla julkisilla keskustelupalstoilla. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita vaikka jo kauan tällä tavoin oireilleen ns. "Suoli24-palstan", jota ilmeisesti (kaikki merkit viittaavat siihen suuntaan) moderoi tai muutoin vahvasti vaikuttaa ylläpitoon toiseen ortodoksiseen keskustelupalstaan pettynyt ja sieltä häiriökäyttäytymisen vuoksi pois ulostettu vastikään ortodoksiseen kirkkoon liittynyt, silti lähes harhaoppisia ajatuksia esittävä, pettynyt, yksinäinen ja narsistinen naisihminen. Huh, huh! Vaikka arvioni perustuu täysin arveluihin, enkä osaa sanoa, ovatko ne kaikilta osin edes aivan tosia, joka tapauksessa jälki hirvittää. Minkä kuvan ortodoksisesta kirkostamme saakaan kirkkoa, uskoa ja apua etsivät, hädissään olevat, pahasta olosta kärsivät ihmiset tuollaisen sivuston ja tuollaisten persoonien kautta. Kun moderointi on noin tarkoitushakuista ja usein jopa sellaista, että harhaisten, sairaiden ja humalassa häiriköivien, usein vielä muunuskoisten provokaattorien annetaan tuolla tavalla riehua palstalla, ollaan palstan vapaudessa ja keskustelukulttuurissa pahasti hakoteillä. Sananvapaudesta maksetaan kovaa hintaa.

Tuollainen käyttäytyminen kertoo ilmiöstä, joka on herännyt henkiin voimakkaana juuri Internetin aikakaudella ja saa voimansa ihmisten pahasta olosta, joskus jopa heidän sairaanloisesta elämäntilanteesta, narsistisesta persoonallisuushäiriöistä ja mistä kaikesta ongelmista saaneekaan. Ja sitä ruokkii Internetin ja sosiaalisen median luoma vääristynyt vapauden tunne: minä voin sanoa siellä, mitä haluan, milloin vain, kenelle vain. Eihän se ihan niinkään ole. Samat Suomen lait ja säädökset pätevät Internetissäkin kuin muualla.

Kun samalla tässä muuten niin upeassa ja monipuolisessa Internetissä on lisäksi se "paha vika", ettei näyttöruudusta heti näe kyseisen oudosti kirjoittavan ihmisen sielun tilaa, persoonallisuushäiriötä tai muutakaan ongelmaa. Tosin kyllähän se joillekin melko pian kirjoituksista paljastuu, mutta kaikille ei kuitenkaan koskaan. Asian tekee vaikeammaksi myös se, että Internet tarjoaa tällaisille "keskustelijoille" mahdollisuuden tehdä se nimettömänä tai jopa joskus väärän ikäisenä, väärää sukupuolta olevana ja väärän nimisenä, harhauttaen kaikkia, alkuun jopa keskustelupalstojen ylläpitäjiä.

Meillähän on jo aikaisemmin ollut esimerkkejä julkisuudessakin tällaisesta niissä tapauksissa, kun lapset ovat joutuneet erilaisten seksuaalisesti vinksahtaneiden "hullujen" houkuttelujen tai jopa pedofiilien väkivallan uhreiksi. Nyt tämä henkinen väkivalta on leviämässä laajempien joukkojen risaksi. Kohteena ovat mm. henkisesti ja sosiaalisesti heikommin pärjäävät ihmiset, hädänalaiset ja ajoittain ihan tavallisetkin ihmiset, joihin kohdistuu jokin loukkaantuneen, kateellisen, ahdistuneen tai muutoin häiriintyneen yksittäinen aggressio.

Yksi kammottavimmista episodeista oli jokin aika sitten tuolla samaisella "Suoli-palstalla" käyty parjauskampanja erästä papinvaalia koskevassa asiassa, jossa panetteluviestejä tehtailtiin yhtä hakijaa kohtaan niin, että joku parjaaja todennäköisesti istui tietokoneen ääressä enemmän kuin työpäivän ajan viikon jokaisena päivänä, arkena ja sunnuntaina, ja tuotti eri nimimerkeillä, mutta saman sisältöisiä ja parjaavia viestejä tätä hakijaa kohtaan. Asia päätyi lopulta poliisillekin, koska kunnianloukkauksen kynnys ylittyi pahemman kerran ja syylliset löytyivät, joten jos vain he olivat tuottaneet nuo tuhannet ja tuhannet viestit, siinä on todella saanut urakoida tosissaan. Samalla pitänee sanoa, että kyllä noiden ihmisparkojen paha olo on ollut todella valtavaa ja viha kammottavaa. Lääkitys ei todellakaan ole tainnut olla kohdallaan tai liekö sitä ollut ollenkaan, vaikka ilmeistä tarvetta lienee ollut. Kun olen kuullut joitain maailmalla liikkuneita haikuja mahdollisista syistä tuolle kirjoittamisparjaukselle, diagnoosin teko näin maallikoltakin, ilman lääkärin pätevyyttä, on melko helppoa.

Jo jonkin aikaa maassamme on keskusteltu tällaisen nimettömänä Internetissä esiintymisen lopettamisesta. Viime kädessähän kukaan ei ole nimetön netissäkään, kaikki tekijät voidaan tarvittaessa kaivaa poliisin ja viranomaisten avulla esille. Nyt kuitenkin tarkoitetaankin kaikkea julkista netti-esiintymistä, jolloin kaikki ihmisen kirjoitukset ja mielipiteet sanotaan siellä heti omalla nimellä tai se selviää jostain muusta (esim. samalta sivulta toisesta kohtaa) helposti. Kannatan lämpimästi tuollaista käytäntöä ja siihen olisi syytä siirtyä hiljalleen kaikilla areenoilla.

Toinen asia ja varmasti vaikka oman jupinansa arvoinen, on keskustelu siitä, mitä tai kenen tekoja Internetin palstoilla ja erilaisilla sivuilla sitten saa käsitellä kriittisesti. Onko jonkun asian kriittinen tarkastelu tuota "suolitoimintaa" vai yhteisöä kehittävää ja asioita eteenpäin vievää, rakentavaa keskustelua? Siitä on varmasti erilaisia mielipiteitä, etenkin jos kysyy asioista käsitteleviltä eri osapuolilta. Ne, joita kritisoidaan, eivät siitä luonnollisestikaan pidä ja ne, jotka kritisoivat, ihmettelevät, miksi asioista ei saisi puhua.

Omasta mielestäni asioista saa ja pitää puhua, kunhan erottaa kirkon asioista puhuttaessa ns. maallisemmat asiat uskon asioista. Kirkon perusasioita: uskoa, sen dogmeja, Traditiota, siis kirkon omaa perimätietoa, kirkon perusasioita en soisi kenenkään kritisoivan. Siitä keskusteleminen ja etenkin ratkaisujen tekeminen on piispojen asia ja laajemmin kaikkien paikalliskirkkojen asia.

Uskoa ei ortodoksisessa kirkossa muuteta demokraattisilla äänestyksillä. Mutta esimerkiksi kirkon talouden hoidosta, rahojen käytöstä, hallinnosta ja muista vastaavista asioista keskusteleminen ei ole kirkon uskon ytimeen puuttumista, eikä silloin myöskään esimerkiksi piispan uskonasioiden arvostelemista. Näiden piispaa koskevien uskonasioiden arvosteleminen ei joitain äärimmäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kuulu edes piispoja alemmille papeille tai maallikoillekaan. Tässä suhteessa kirkkomme on hierakinen ja hyvä niin. Se kertoo paljon uskomme ja oppimme pysyvyydestä, joka ei kaikissa tuulissa muutu, ja myös kirkkomme rakenteesta, jossa piispa konkreettisesti edustaa tehtävässään Kirkkoa ja on sen kuva.

Kirkon maallisessa asioissa saattaa ja usein onkin muitakin ihmisiä - jopa maallikoita, jotka tietävät ja osaavat asioita joskus jopa paremmin kuin piispat, joiden pitäisikin keskittyä enemmän teologiaan ja uskonasioihin kuin muuhun. Jokainen tehköön kuitenkin sitä, minkä parhaiten osaa ja pysyköön mieluusti omalla "tontillaan". Kertoohan tuosta samasta asiasta omalla - oikeastaan karulla  - tavallaan myös kirkkomme hallinnon nykyinen kehittyminen: merkittävillä paikoilla ei suinkaan toimi pappeja eikä kyseisen hallinnonalan erikoistuntijoita vaan muiden alojen asiantuntijoita, kuten esimerkiksi kanttoreita ja teologeja, mm. ammattimaisten tiedottajien ja talouden hoitamisen osaajien loistaessaan poissaolollaan.

Tätä asiaa sivuten Jyväskylän kirkkoherra sanoi hyvin 26.2.2013 YLEn haastattelussa. Hän totesi siinä osuvasti, että kirkko hoitaa yhä sen tärkeimmät tehtävät. Kirkon varoista riiteleminen ei hänen mielestään ole keskeistä, mutta seurakunnan organisaatiota täytyisi ajanmukaistaa. Kirkkoherra toisi myös, että tulevaisuudessa pienten, taloudellisessa ahdingossa olevien seurakuntien on mietittävä, miten toiminta turvataan. Ongelmia tulee silloin, jos seurakunta ei syystä tai toisesta voi vastata seurakuntalaisten tarpeisiin. Hän totesi myös osuvasti, että kirkon perustehtävä on järjestää jumalanpalveluksia ja sielunhoitoa, eikä tästä ole vieraannuttu. - Kirkossa kävijöiden määrässä olisi varaa parantaa huomattavasti. Kaikenlainen keskustelun ja katumisen sakramenttiin tulemisen tarve on kasvanut. Kirkko vastaa tämän ajan ongelmiin tätä kautta. Viisaita sanoja!


HAP
happy