29. Toimiva kirkolliskokousedustaja

Kirkolliskokous 2012 Valamon luostarissa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuo otsikko ei ole vitsi, vaan kenties harras toive. Sellaisiakin - siis toimivia kirkolliskokousedustajia - on nyt, voisi ja saattaa jopa jatkossakin tulla. Mutta usein tuntui - etenkin nyt, kun siellä on työskennellyt pari kirkolliskokouskautta - että melkoiselle osalle kirkolliskokousedustajista tuo edustajan asema ja komea titteli oli tärkeintä, ei sen todellinen toiminta ja oikea osallistuminen. Osa oli istunut kirkolliskokouksessa jo vuosikausia ja aina en ihan oikeasti löytänyt syytä siihen ja vastausta kysymykseeni - miksi on istunut?

Samalla tavalla voisi kai kysyä niiltä joiltain kolme vuotta kirkolliskokouksessa istuneilta, jotka eivät oikein koko aikana ole saaneet suutaan auki ja esittäneet mitään tai tehneet päätöksenteon tasolla oikeastaan muuta konkreettista kirkkomme eteen, kuin olleet samaa mieltä joidenkin muiden kanssa aina ja joka asiassa.

Mutta etteivät kaikki leimautuisi, pitää sanoa, että oli joukossa toki asiallisia, asiansa osaavia ja toimiviakin kirkolliskokousedustajia, jotka ahkerasti ja taidolla hoitivat yhteisiä asioitamme. Kirkolliskokous ei ole mikään rietasteleva ja juopotteleva "kultapossukerho", vaikka joskus jotkut ulkopuoliset tarkoituksella sellaistakin yrittävät väittää. En ollenkaan ymmärrä, miksi. Kokous on pitkä - aina vähintään kolmepäiväinen, usein pitempi, kun valmistelevia kokouksia on jo edellisenä päivänä. Ja kokouksessa tehdään töitä lujasti. Välillä ottaa huonompikuntoiselta tiukalle, joten hyvä fyysinen kuntokaan ei ole pahaksi uusille edustajille.

Myöskin suhteiden omaan seurakuntaan ja verkoston ortodoksisiin piireihin ja miksei muuallekin yhteiskuntaan on oltava kunnossa. Mitä paremmin on verkostoitunut, sitä helpompi on asioita hoitaa. Tietenkin taito ja uskallus puhua kuuluu vakio-osaamiseen. Ilman niitä tehtävästä tulee helposti hikinen ja vaikea, kun puhujan pönttöön ei uskalleta kiivetä.

Itse istuin siellä kaksi kolmivuotiskautta ja ainakin minulle tuli sinä aikana tunne, että nyt riittää. Miksi tuollainen tunne tuli? No yritän hieman purkaa sitäkin.

Työ, vaikka se oli usein mielenkiintoista, oli kyllä usein myös melko turhauttavaa. Monet asiat eivät edenneet, koska usein niiden ei haluttu jonkun pienemmän ryhmän toimesta etenevän. Niitä jopa jarruteltiin, jotta asiat etenisivät toiseen, jonkun - siis tämän toisen tahon - haluamaan suuntaan. Tyypillistä politikointia, vaikkakin tässä kirkkopolitiikkaa. Joskus se tuntui oikeasti tosi pahalta, joskus siltä, että hyvä näin - näin uskomme ei ehkä kääntyile jokaisessa mutkassa, jokaisen asian perässä, levottomana.

Mutta demokratia siitä silloin oli kyllä kaukana, mikäli noin toimittiin. Ja turhauttavaa se myöskin minusta on. Kuitenkin taustalla siis aina oli näissä edellä mainituissa esimerkeissä laillinen ja enemmistön tekemä päätös, jonka etenemistä jollain tavoin siis vaikeutettiin. Itselleni ei vain tuollainen asioiden "suhmuroiminen" oikein sovi ja se ärsyttää ja turhauttaa.

Samalla pitää sanoa, että edustan vahvasti sitä mielipidettä, että päättäjiä pitää tasaisen tiuhaan vaihtaa, jotta he pysyisivät ns. "ajan hermolla", olisivat taitavia ja elettyyn aikaan sopivia ja asiansa monipuolisesti osaavia päätöksentekijöitä. Siksi parissa, kolmessa kirkolliskokouskaudessa useimmiten - ainakin minun kohdalla - oleellisin osaaminen ja tieto-taito oli ulosmitattu ja annettu ja on uusien voimien vuoro. Joku voi tietysti pahansuopana sanoa, että turhautumiseni johtuu siitä, että ajoin eteenpäin asioita, jotka olivat turhauttavia (=turhia) ja joilla ei ollut mitään todellista läpimenomahdollisuutta. No tuon asian voi jokainen halutessaan tarkistaa kokouksien pöytäkirjoista, joista selviää, että yllättävän moni ajamani asia ja aloite eteni myönteiseen päätökseen asti, jopa vastustuksesta huolimatta. Joten siitä se ei johdu.

Mutta aina aika ajoin  pitää silti muistaa, että asiat, joista kirkolliskokousedustajat pääasiassa päättävät ovat silti melko maallisia. Ainoat asiat, jotka oikeasti vaikuttavat koko kirkon toimintaan ovat rahan jako, budjetti sekä kirkon vision ja strategian laatiminen, painopisteiden määritteleminen. Sitten on tietysti oleellista erilaiset yhteisten asioiden laillisuuden ja toteutumisten kontrolli, jota kirkolliskokouskin tekee omalta osaltaan. Muu toiminta on melkoisesti jonkinlaista kirkon sisäpoliittista "vaahtoa" tai joskus "kuohukermaa" ja osa jopa ihan turhaa ajanhukkaa, joka vain pitkittää muutenkin raskasta kokousta. Suuren osan niistä asioista hoitaisi hyvin organisoitu ja taitavista sekä luotettavista ihmisistä koottu kirkollishallitus taitavan toimistohenkilökunnan avulla. Kunhan vain sellaiset joskus saataisiin kasaan. Niiden puuttuessa kirkolliskokouksen on hoidettava noitakin asioita.

Kuten edellisessä jupinassani sanoin, uskonasioista päättävät suvereenisesti piispat ja he eivät tätä valtaa maallikoille anna, eivät edes papeille, ja näin se uskon pysyvyys on ainakin tältä osin turvattu. Tosin viime vuosina on aina ajoittain alkanut ilmetä yhtenäisyyden sijasta joitain ihmeellisiä sooloiluja piispojenkin osalla, jolloin ajoittain olen myös pohtinut: onkohan heillä tuo asia oikeastaan ihan "aikuisen oikeasti" hanskassa? Silloin tällöin - kun olisi pikaisesti ja ehdottomasti nopsaan tarvittu jotain kannanottoa - sitä ei ole kuulunut, eikä kuulu vieläkään. Joten melko epätasaista ja jos ei ihan poukkoilevaa niin jotenkin outoa tuo päätöksenteko ajoittain on ollut sielläkin.

Piispojen rooli näiden maallisempien asioiden hoitamisessa on mielestäni liian suuri. He haluavat jokaiseen toimikuntaan ja työryhmään, mutta silti he eivät siellä välttämättä toimi tehokkaasti. Joko jäävät pois kokouksista, eivät kutsu sitä koolle tai jollain muulla tavoin mahdollisesti jopa jarruttavat asiaa, jos sen perustaminen ei alkuunkaan miellyttänyt heitä. Kuuluminenkin jokaiseen työryhmään on mielestäni vain ryhmien ja niiden jäsenten kontrolloimista, siis vaikuttamista omaan haluamaansa suuntaan kirkollisella auktoriteetillaan. Usein sitten päätöksentekovaiheessa, esimerkiksi kirkollishallituksessa, piispojen vastustus on jonkun asian kohdalla niin valtaisaa, että se torppaa monet hyvätkin hankkeet. Toisaalta vastaavasti on karmaisevia esimerkkejä joidenkin hankkeiden läpiviemisestä - vaikkapa tuoreimpana kirkkomuseon runsas rahoittaminen - niin monenlaisin erilaisin kuvioin, hyvä ettei jopa hämäyksin, että ei piispoja ainakaan tuolloin  mielikuvituksen puutteesta voi syyttää.

Vastaavasti, kun perustetaan joitain ryhmiä, joihin piispojenkin todella toivottaisiin osallistuvan - mm. koulutusta, työhyvinvointia, johtamista ja tuon tyylisiä organisatorisia asioita käsittelemään - piispoja ei näy missään. Nuo asiat eivät heitä kiinnosta. Voisiko siitä tehdä päätelmän, että he osaavat ne? Valitettavasti tuollainenkin päätelmä saattaa usein olla väärä.

Hallinnon uudistuksessa pyrittiin kai jossain vaiheessa vapauttamaan piispoja tekemään sitä varsinaista työtä, johon heidät on valittu ja jota heidän oletetaan osaavan - hengellistä johtamista. Mutta nykyaikaan kuuluvasta "todellisesta" rahan vallasta ja rahojen käyttämisestä luopuminen on liian vaikeaa useimmille ihmisille - ja ihmisiä piispatkin vain ovat. Päätöksenteon siirtäminen toisaalle - kas kun - voisi rajoittaa vaikka vapautta matkustella ulkomailla, se saattaisi tuoda lisätehtäviä ja -harmeja, kun velkaantuvissa ja taloudellisissa vaikeuksissa piehtaroivissa seurakunnissa pitäisi käydä useammin, jne. Kuka nyt sellaista vapaaehtoisesti haluaisi, lisää tavallista, hohdotonta työtä, jossa ei pääse median palstoille ja johon ei suuremmin liity mitään hauskaa - oikeastaan ihan päinvastoin, rutkasti ratkaistavia ihmissuhde- ja talousongelmia. Eihän tuota nyt tietenkään saa eikä voi noin yleistää, mutta ajoittain asioita seuratessa joitain tuollaisia ajatuksiakin mielessä herää.

Tuo median käyttäminen kirkolliskokoustyössäkin on valtavasti lisääntynyt. Joskus syyksi kuulee sanottavan sen, ettei asiat muuten etene, ellei julkisuus siihen puutu. Kirkon oma mediatyö on ollut monenlaista, pääasiassa vaikenevaa ja peittelevää menneinä vuosina, ei missään nimessä avointa. Nyt kun varsinainen ammattitaitoinen median osaaja sieltä puuttuu, muutoksiakin on näkynyt - onneksi kumpaankin suuntaan - siis huonompaan ja parempaan, mutta ei varmasti avoimempaan. Kirkolliskokousedustajan tulisi hallita myös oikeanlainen mediassa esiintyminen, mutta ei median hihassa riippuen eikä heidän ehdoillaan, vaan omista tai oikeammin kirkon ja sen jäsenten lähtökohdista lähtien. Jos se ei joillekin medioille satu, niin sitten ei. Onneksi kuitenkin on käytettävissä erilaisia median kanavia.

Mutta palataanpa sinne ruohonjuuritasolle, pienistä pienimpiin puurtajiin, kirkolliskokousedustajiin, joita melko usein moititaan milloin mistäkin - useimmiten Efraim Syyrialaisen paastorukouksen sanoin: laiskuudesta, velttoudesta, vallanhimosta ja turhanpuhumisesta, mutta myös täydellisestä tietämättömyydestä, härskiydestä ja käyttääkseni kielellisestä ilmauksesta lievempää ilmausta: "ruskeasilmäisyydestä". Siis käytännöllisesti milloin mistäkin, riippunee kai sanojasta ja hänen tarkoitusperistään. Tällaisia attribuutteja itse olen kuitenkin kuullut yleisön ja myös joidenkin päättäjien, johtajien ja jopa kirkon "renkien" heistä tai oikeammin meistä käyttävän.

Kirkolliskokousedustajien riippumaton asemansa pitäisi olla suunnilleen samanlainen kuin kansanedustajalla eduskunnassa, mutta eipä vain ole, ei. Lähes puolet koko porukasta, siis papisto, ovat henkisessä tai oikeammin hengellisessä riippuvuus- ja alistussuhteessa johonkin piispaan, joka usein vielä elää ja vaikuttaa vahvasti kirkon piirissä. Ja tietysti vielä juuri kirkolliskokouksessa. Tämä vaikeuttaa selvästi papiston riippumatonta kirkolliskokoustyötä. He joutuvat miettimään - vaikka oikeasti ei tarvitsisi - lian usein, mitähän MINUN piispani siitä sanoo, suuttuuko hän, reagoiko hän kielteisesti toimintaani, ja jos...

Useimmille heistä työ nykyisessä työpaikassa, tavallisimmin jossain seurakunnassa, on monella tapaa riippuvainen piispasta ja hyvistä väleistä häneen. Jos hän aiheuttaa harmeja piispalle, se näkyy hänen työssään vaikeuksina ja voi pahimmillaan johtaa äärimmäisissä tapauksissa vaikkapa työstä eroamiseen, kun piispa määrää hänet toimituskieltoon ja hän ei voi enää toimittaa papillisia tehtäviä. Käytäntö ja säännöt vaihtelevat - kirkkomme yhtenäistä ohjeista, alkukirkon ajoilta peräisin olevista kanoneista huolimatta. Liian paljon käytännöt poikkeavat hiippakunnittain eli siis piispoittain näissä kanonien soveltamisessa kirkollisessa elämässä eli ns. ekonomiassa, armon taloudenhoidossa.

Ei noilla maallikoillakaan helppoa ole. Useimmat heidät on valittu tehtäväänsä seurakunnan papin aktiivisuudesta ja jos näissä väleissä on jotain kärhämää, ehdokkaaksi ei varmasti pääse, olet sitten vaikka kuinka hyvä asioissa ja osaamisessa. Sitä mm. tarkoitinkin edellisessä jupinassani siitä, että demokraattisuus on kaukana näissä valinnoissa. Yleensä todella pienellä äänestysprosentilla, tosi pieni osa seurakuntalaisista (äänioikeutetuista) valitsee seurakuntavaltuuston, joka valitsee niin kirkolliskokousehdokkaat kuin heidät valitsevat valitsijamiehetkin. Mitä demokratiaa se on? Miksi sitäkin ei tehdä kansanvaalina, kuten papiston ja kanttorien keskuudessa tehdään? Hehän valitsevat kaikki edustajansa keskuudestaan laajalla yleisellä vaalilla. Pelätäänkö maallikkojen osalla, ettei kansaan voisikaan vaikuttaa samalla tavalla kuin pienempään ryhmään?

Monesti myös joissain seurakunnissa on jokin pienempi klikki, sisäpiiri, jota saatetaan joissain kutsua myös pelottavalla haukkumanimellä "kirkollinen" tai oikeammin "seurakunnallinen mafia", joka saattaa koostua joistain klikin vahvan persoonan valitsemista seurakunnan työntekijöistä, heidän sukulaisistaan ja lähipiiristään sekä ystävistään, "samoin ajattelevista" ja jotka sitten oikeasti johtavat suurinta osaa seurakunnallista toiminnasta ja jyräävät muut. Vaikka tällainen lienee harvinaista, sellaistakin kai on ja jäljet kyllä pelottavat. Monessa seurakunnassa ja miksei myös keskushallinnossa kuitenkin vaikuttavat yhä ne oudot menneiden aikojen vaikuttajapersoonat: herra "Täällä-on-aina-tehty-näin" ja rouva "Ennenkään-ei-ole-tehty-näin" ja syyllinen kaikkeen väärään on usein neiti tai herra "Joku-muu".

Tällaisen seurakunnallisen klikin tarkoituksena todennäköisesti on sitten kai valita mahdollisimman monta edustajaa kirkolliskokoukseen ja tätä kautta vaikuttaa koko kirkon toimintaan ja sitä kautta oman seurakunnan toimintaan ja jopa - näkökulmasta riippuen - pahimmassa tai parhaimmassa tapauksessa omaan ja kaverinkin etuun. Muistelen, että ainakin joku piispoista lienee esittänyt jossain vaiheessa aikaisemmin kainon toiveen, etteivät seurakunnan työntekijöiden puolisot osallistuisi seurakunnallisiin luottamustoimiin, mutta valtakunnallisesti sitä ei liene mahdollistakaan estää. Ainoastaan oikeanlainen moraali saattaisi estää tuollaisen, jos sitä nyt joltakin sattuisi näissä kirkollisissa kuvioissa löytymään. 

Työntekijöiden puolisojen mukana olo kaikissa työpaikoissa ja luottamustoimissa on mielestäni arveluttavaa. Olen itse työskennellyt työpaikoissa, joissa on ollut aviopareja ja se on harvoin sujunut mainiosti. Useimmiten siinä on ollut omat suuremmat tai pienemmät vaikeutensa. Avioliiton kriisit ja muut sisäiset perheen omat ongelmat heijastelevat tällöin liiaksi työsuoritukseen ja suuremmissa kuvioissa, kuten vaikka kirkolliskokouksessa, vaarana on myös dominoivan puolison ohjailu ja pahimmillaan sivusta johtaminen. Kaikki tämä saattaa jopa näkyä myös työpaikoilla eli kirkollisissa kuvioissa koko seurakunnan toiminnassa ja joskus muuallakin. Ja jalkoihin jäävät tietysti työpaikoilla ne maan hiljaiset, jotka eivät klikkiin kuulu tai joita ei siihen huolita. Monesti ainut tie selvitä stressantumisesta, turhautumisesta, mahdollisten isompien tai pienempien väärinkäytösten katselusta ja niistä vaikenemisesta ja totaalisesta burn outista ovat mieliala- tai muut lääkkeet, alkoholi, sairauslomat ja vaikeneminen.

Siksi tuota piispojen suositusta osallistumista seurakunnalliseen luottamustoimintaan olisi hyvä ajatella myös suuremmissa kuvioissa, kirkolliskokouksessakin. Puolisot päättäkööt, kumpi menee ja kumpi jää ja mieluummin niin, että kirkon työntekijä menee, jos oma ryhmä (papisto, kanttorit) hänet sinne valitsee ja toinen jää pois. Saattaa kuulostaa jonkun korvissa sovinistiselta ja sillä se mahdollisesti jatkossa ammutaankin alas. Sitä se ei silti suinkaan ole, todellisuus on vain näyttänyt, mitä tuollainen toiminta oikeasti on, kun se jyrää pahimmillaan niin kirkolliskokouksessa kuin seurakunnissa.

Viime aikoina on nostanut päätään myös korostuneesti juristien ja joskus jopa juristerian kasvava vaikutus kirkolliskokouksessa. Luonnollisesti asioiden on oltava laillisesti valmisteltuja ja aina sopusoinnussa maamme maallisen lainsäädännön kanssa, mutta lakiasioilla ja niiden osaamisella kikkaileminen, niillä elämöiminen, mahdollisista rikkomuksista aiheutuvilla seurauksilla pelotteleminen tai jopa uhkaileminen, lakikirjan nostaminen siinä tilanteessa koholle, kun pitäisi nostaa Raamattu, ärsyttävät ja vievät asioita kirkon ja seurakuntalaisten kannalta katsoen usein kummalliseen sekularistiseen laitoskirkon suuntaan. Kaikessa päätöksenteossa tärkeimpänä normaalin laillisuuden ohessa pitäisi aina olla oman uskontomme perinteet ja ortodoksinen etiikka. Silloin kun ajaudumme maalliselle lakiuskonnolliselle tielle, jäljet pelottavat sielläkin.

Joka tapauksessa pian ovat sekä papiston ja kanttorien että maallikkojen kirkolliskokousedustajien vaalit ja valittavina on hyviä ehdokkaita. Keskustelkaa heistä, punnitkaa heidät tarkalla vaa'alla, kuunnelkaa ihmisiä, jotka ovat työskennelleet heidän kanssaan - ei vain ystäviä, kuuntele myös toista osapuolta, jopa vihamiehiä ja tee lopulta oikeita päätelmiä. Tarvitaanko tuota, vai olisiko toinen parempi? Älä hämäänny populismin edessä, näe sen läpi ja tunnista se. Uskalla päättää. Nyt tarvitaan osaavia ja hyviä päättäjiä, sillä kirkko on menossa kriisiin, ellei jo ole sen ovella. Talous, jäsenkato ja monet muut ongelmat vaanivat. Nyt on vaikuttamisen aika ja paikka. Kirkossakin!

HAP
happy