30. Vaikene syntinen

Ortodoksisen blogistin kultaiset säännöt. (EDIT 20.3.2013)
(klikkaa kuvaa, niin se suurenee)

Viime päivinä olen pohtinut omaa kirjallista käyttäytymistäni, siis tätä sananvapauden käyttöäni. Onko siinä moitteen sijaa? Olen saanut molempaa - niin positiivista kuin negatiivista - palautetta jupinoistanu. Positiivista tavallisilta ihmisiltä, negatiivista vain niiltä, joita kritisoin. Mitä siis tehdä?

Jonkin verran tekstini on alkanut mitä ilmeisimmin - minustakin - muistuttaa viime vuodenvaihteen jälkeen haudatun Nettihoukan harhoja. Näinhän ei pitänyt käydä. Olenko siis kaikesta huolimatta ihan oikeasti ollut häijy, ilkeä, selkäänpuukottaja ja mitä attribuutteja nyt osaisinkaan poimia kuulemistani ja sanotuista, ja tähän laittaa. Omasta mielestäni en ole ollut, joku muu saattaa tosin olla aivan toista mieltä. Joku on sanonut, että selitän tavallisillekin ihmisille selkein sanoin monimutkaisia hallinnollisia kiemuroita tai joitain muita asioita, joiden kanssa he eivät normaalisti peuhaa, mutta jotka silti vaikuttavat heidänkin elämäänsä. Joku ei taas enää suostu puhumaan edes kanssani, koska saatan kirjoittaa siitä kuulemma negatiivisesti blogissani. Vaikuttavaa!

Olen koko elämäni pyrkinyt olemaan kohtuullisen rehellinen sanomisissani. Aina sanomiseni eivät miellytä kaikkia, etenkään heitä, jotka (siis minunkin mielestäni) ovat oikeasti toimineet väärin tai vaikka hieman arveluttavastikin. Oman isäni minulle opettama vanha suomalainen sanonta pitää silti yhä paikkansa - minun ja muidenkin kohdalla: "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." En minäkään pidä siitä, että tekemiäni virheitä osoitellaan ja repostellaan julkisesti. Mutta näinkin toki on tehty, ainakin silloin kun olin mukana työelämässä. Siihen piti vain silloin julkisessa tehtävässäni yhdensortin johtavana viranhaltijana tottua ja toimia työssään aina mahdollisimman oikein ja rehellisesti sekä tietysti avoimesti ja oleellisilta osiltaan läpinäkyvästi.

Näin siis aiemmin. Nyt eläkkeellä ollessani asiat voisivat olla tietysti toisinkin. Mutta koska kirjoittelen julkisesti ja toimin julkisessa merkittävässä luottamustehtävässä (tosin enää lyhyen aikaa), altistan samalla myös itseni kritiikin alaiseksi. Ja näin saa ja pitää ollakin. Vaikka oikeasti välillä siihenkin kyllä väsyy. Niin näistä asioista kirjoittamiseen, nimitetään sitä sitten vaikka joskus kritisoimiseksi kuin myös ajoittain jopa rankan arvostelun saamiseen. Eläkkeellä kun ei enää tarvitsisi olla sellaista. Eläkkeellä voisi nauttia elämästään enemmän. Tämä voisi siis kertoa siitäkin, että ymmärrän siis hyvin muitakin kritisoituja ja etenkin omat sanani ja minun kritiikkini rankoiksi kokevia. Mutta elämä on vain joskus rankkaa.
 
Tuollainen julkinen kritiikki piti siis osaltaan huolen aikanaan, ja miksei nytkin, siitä, että työ tuli oikein ja oikeudenmukaisesti tehdyksi. Tosin aina sekään ei kaikille riittänyt, ajoittain löytyi ja yhä löytyy niitäkin enemmän tai vähemmän pahoinvoivia ihmisiä, jotka vaativat silloin tällöin päätäkin vadille. Kuka mistäkin syystä, kuka omien henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi tai sitten minun aiheuttamien ongelmien vuoksi. Siis sellaisten tekojen johdosta, jotka silloisessa työssäni silloin jouduin taloudellisten, organisatoristen tai muiden pakottavien syiden vuoksi tekemään ylempien tahojen ja esimiesten määräyksestä. Yritin silti aina olla rehellinen, kannoin myös vastuuni, silloin kun olin siihen syyllinen. Ja rehellisyys tarkoittaa omalla kohdallani myös asioiden selkeää sanomista puolin ja toisin - minulle sanomista ja minun sanomistani toisille - siis oman mielipiteen esille tuomista, lupaa sanoa se. En voi vaieta asioista, jotka koen vääriksi ja kohtuuttomiksi tai jos joku toimii mielestäni arveluttavasti tai jollain tavoin jopa väärin. En suostunut tekemään niin silloin, enkä suostu edelleenkään.

Tuollainen asennoituminen näyttää olevan nykyaikana oman päänsä puuhun hakkaamista. Ja kuhmuja siitä tulee. Lieveilmiönä siinä saattaa vielä kadottaa joitain ihmisiä, joita on luullut tuntevansa tai jopa pitänyt ystävinään. Osa katoaa siksi, kun esitetty kritiikki liippaa läheltä. Osa siksi, kun minun tunteminen ei enää kannata, ei ole hyödyllistä tai se ei ole terveellistä oman elämän, työpaikan, uran tai jonkin vastaavan vuoksi. Siksi tuollainen elämäntyyli on aika haastavaa. Varsinkin eläkeläiselle.

Periaatteisiini silti kuului ja yhä kuuluu myös kuunnella esimerkiksi konfliktitilanteessa kaikkia osapuolia tasapuolisesti. Toimiessani lasten ja heidän kenen kanssa milloinkin (koulun, kunnan, yhteiskunnan, toisten huoltajien kanssa jne.) riitelevien huoltajien kanssa, sen oppi kyllä varsin nopsaan, jos ei tapaa ennen tuntenut. Kaikki tai yleisemmin kai molemmat osapuolet saivat ja saavat yhä sanoa omat argumenttinsa, eikä sitä - että kuulee molempia - pidä koskaan tulkita toisen suosimiseksi tai toisen "sorsimiseksi".

Viime aikaisissakin asioissa näissä kirkkoani koskevissa jupinoissa ja niiden jälkitunnelmissa "Barabbasta huutavat" heittivät keposesti minut ja lapsen pesuveden mukana niin, että kolahti. En minä nyt itseäni missään nimessä "Barabbaan kilpakumppaniin" rinnasta, mutta tässäkään keskustelussa ei suuremmin kyselty, olinko oikeassa. Todettiin vain heti, että olen väärässä. Ja perustelu olivat yleensä varsin hierarkisia, auktoriteettiin tai muihin vastaaviin, usein varsin epäoleellisiin asioihin perustuvia. Ei siis itse asiaan tai asian oikeudellisuuteen, sen tarpeellisuuteen perustuvia.

Vaikka yritän kertoa omalla - joskus ehkä hieman karheallakin - tyylilläni, kuitenkin mahdollisimman tasapuolisesti asian, niin minulla on tietysti itsellänikin oma mielipide, joka varmaan useinkin sitten näkyy joko riveiltä tai välittyy etenkin rivien välistä, mistä jotkut ehkä sen osaavat jo lukeakin. Hieman haittaa minuakin se harhaluulo, että tekisin tätä ilkeyttäni, sillä en ihan oikeasti halua olla edes vähää ilkeä, koska en ole sellainen. Mutta blogikirjoittelu nyt vaan on sellaista - mielipiteiden ilmaisua, jossa joskus sanotaan kärkevästikin. Ja vielä - minäkin kun vain olen tällainen, kun olen - ihminen.

Arvostan omaa ortodoksista kirkkoani suuresti, rakastan kirkkoani. Sen hyvinvointi on minulle äärimmäisen tärkeää. Toivoisin sen menestyvän, saavan paljon jäseniä ja tekevän hyvää työtä ihmisten parissa ja auttavan ihmisiä pelastuksen tiellä, siis siinä perustehtävässään, jota varten kirkko on. Olen jopa omalta osaltani yrittänyt olla mukana tuossa työssä, omalla tavallani ja omalla osaamisellani. Kaiken muun kirkon työn, on se sitten mitä tahansa, tulee aina ja joka paikassa palvella tätä perustehtävää, ihmisten pelastustyötä, muut asiat eivät koskaan saa mennä sen ylitse ja ohitse. Joku väittää varmaan pian, että minulla saattaa ehkä olla liian idealistinen kuva kirkosta ja sen tehtävästä. Onko? Vai onko minulla väärä kuva ihmisistä?

Onhan se hyvä näinkin, mutta ... ihmisiä me kaikki silti olemme, myös ne, jotka tekevät työtään tai toimivat vapaaehtoisina tai erilaisissa luottamustehtävissä kirkon piirissä. Mutta eivät he tai me yksin ole Kirkko - isolla K:lla. Tärkeitä he ovat kirkolle, mutta todellinen Kirkko on aivan jotain muuta kuin pelkästään me epätäydelliset ihmiset. Lainaan taas vanhan, viisaan rovastin sanoja: "Oikeastaan ei voi sanoa, että olemme hyvä malli jostain tai jossain. Tulee sanoa, että pyrimme niihin. Täydellisyyttä nimittäin ei ole olemassakaan. Vain Jumala on täydellinen. Siksi meillä on yhteiskunnassa ja kirkossa lakeja ja asetuksia ja sääntöjä ja ohjausta ja opetusta ja valvontaa."

Osa - en tiedä isoko vai pieni, mutta jonkinlainen osa - kirkon työssä mukana olevista on siellä idealistisista, siis ihan oikeista, altruistisista, toisten auttamiseen pyrkivistä ja hengellisistä syistä mukana. Osa jostain muistakin, kuka mistäkin. Isolle osalle se onneksi on ihan todellista ihmisten pelastustyötä, diakoniaa ja lähetystyötä. Työtä, johon Kristus meitä käski: "Menkää ja tehkää..." Monelle se on myös samalla taloudellisen selviämisen paikka, työpaikka, mistä saa rahaa jokapäiväiseen elantoon ja perheen ylläpitoon. Jos kumpikaan noista edellisistä saa ylivallan - idealismi tai taloudelliset seikat - kirkonkin piirissä oleva ihminen saattaa joutua tai jopa jo olla pahasti hakoteillä.

Liiallinen idealismi saattaa usein johtaa ahdasmielisyyteen ja vääränlaiseen fundamentalismiin ja jopa sellaisen tekoihin, joilla ahdistetaan ihmismieliä ja saadaan aikaan pelkästään pahaa ja pahanoloa. Siitä lienee viime aikoina ollut karmaisevia esimerkkejä toisen kansankirkkomme puolella, vaikka emme kai mekään aina "veikkaa tai siskoa parempia" ole olleet.

Taloudellisissa asioissa voidaan myös joutua helposti egoismin heikoille jäille, kun oma etu puskee liian usein kaiken edelle ja työnantajan tai vaikka kirkon tai seurakunnan etu on jossain kolmannella tai vielä myöhemmällä sijalla. Yhteistä rahaa käytetään - hyvä ettei - oman rahan tapaan, jopa tuhlaillen. Kauheimmissa skenaarioissa joskus joillekin omillekin kulutusmenoille löytyy - liian usein - joku muu maksaja. Joskus se saattaa olla juuri työnantaja, kirkko, seurakunta tai mikä nyt kenelläkin onkaan. Onpa meissä kai sellaisiakin, jotka syövät suurimman tai ainakin ison osan aterioistaan muiden laskuun ja matkustavat lähes aina jonkun muun kustannuksella tai maksamana. Silti vanha sanonta pitää tässäkin paikkansa: "Ilmaisia lounaita ei ole olemassa." Joku nekin aina maksaa. Itse asiassa aika usein me kaikki, veroina tai korkeampina maksuina, korkeampina palvelujen tai tavaroiden hintoina.

Kun noihin edellä mainittuihin tapauksiin sitten joissain poikkeavissa - ja onneksi erittäin harvinaisissa - tapauksissa yhdistetään muita erilaisia persoonallisuuden "omituisia" tai jopa poikkeavia puolia, narsismia, erilaista, siis valtavirrasta poikkeavaa ja korostunutta sukupuolista suuntautumista, populismia, julkisuudenkipeyttä, aina oikeassa olemista, asettumista suurempaan rooliin, kuin on tarkoitus, kyky tai taito ja mitä kaikkea sitä voisi keksiäkään, niin kyllä silloin melkoinen "sekametelisoppa" onkin valmis. Eikä siitä selviä ihan vähällä. Tai selviäminen tietysti riippuu paljon ihmisen asemasta organisaatiossa. Mitä korkeammalla tai vastuullisemmassa tehtävässä, sitä kauheampaa se on ympäristölle ja ajoittain varmaan henkilölle itselleenkin. Alemmalla, siis suorittavassa portaassa olevat voidaan aina helposti poistaa, milloin millaisillakin tempuilla. Lomauttamalla, irtisanomalla, siirtämällä eläkkeelle tai muihin vielä vähäpätöisempiin hommiin, unohtamalla. Mutta elämästä ja jokapäiväisistä rutiineista selviämistä se ei heidän kohdallaan suurestikaan helpota. Ei kirkonkaan piirissä!

Kirkkokin on julkisoikeudellinen yhteisö, joka saa käyttövaransa jäseniltään ja yhteiskunnalta, yhteisistä verorahoista. Siksi ei ole yhdentekevää, miten noita rahoja käytetään. Suhteellisen harvoin onneksi korviimme tulee sellaisia taloudellisia väärinkäytöksiä, joista ihmiset joutuisivat kiinni jäädessään vankilaan tai saisivat muita rikosoikeudellisia seuraamuksia. Sitten on tietysti erikseen sellaiset väärinkäytökset, joista ei jää koskaan kiinni. Niitähän lienee yhteiskunnassamme aina ja joka puolella sekä kaikilla tasoilla. Mitä ne sitten aina lienevätkin ja millä tasolla niitä erityisesti tehdään? Sitä en edes ryhdy arvailemaan.

Tuon julkisoikeudellisen aseman vuoksi me kaikki saamme tarvittaessa olla näissäkin asioissa asiantuntijoita sillä saralla, jota mahdollisesti tunnemme tai ihan jopa osaamme. Ja tämäkin seikka yhdessä tuon veronmaksajan roolin kanssa oikeuttaa meidät kysymään, arvostelemaan, jos aihetta siihen ilmenee ja saamaan myös vastauksia. Näin vain ei aina tapahdu - ei ainakaan noiden vastausten kanssa. Niitähän ei yleensä ongelmatapauksissa saada, pelkästään selityksiä - joskus. Asioita piilotellaan, hyssytellään, niistä vaietaan, ongelmia vähätellään ja niiden syy vieritetään arvostelijoiden niskaan. Avoimuus kanssakäymiseen, dialogiin puuttuu suurelta osin, joko ammattitaidottomuuttaan tai joskus jopa ihan persoonallisten ominaisuuksien tai niiden puuteiden vuoksi.

En ole koskaan pitänyt sananvapauden vaientamisyrityksistä, jotka perustuvat johonkin auktoriteettiin. Olkoon se auktoriteetti sitten maallinen tai hengellinen. Mutta tällaistakin tapahtuu ja yllättävän usein. Minullekin. Siis minä olen kohteena, vaiennettavana, en enää toimijana, vaientajana. Tapojakin on monia: "myllypuhelut", vaikuttaminen jonkin toisen henkilön kautta tai vaikka työpaikan ja oman korkeamman aseman kautta tai jopa joskus erilaiset kirjalliset tuotokset, julkiset tai yksityiset "myllykirjeet". Aina vain niiden tuotosten alkuperästä ei voi olla varma, ovatko ne kyseisen ihmisen itsensä ihan oikeasti laatimia vai hänen hovinsa rustaamia. Ristiriita joidenkin kohdalla voi olla, kuten minun kohdallani siinä, että saatan kyllä pitää jonkun ravintolan pomosta vanhana ystävänä, mutta hänen tarjoilijansa ja hovimestarinsa eivät pidä minusta missään muodossa. Ja silloin ei aina voi olla varma, kuka puhuu ja kenen äänellä, kun kommentteja, kannanottoja ja ruokalistaa lukee.  Mutta niinhän se on, että kai se pomo nuokin paperit hyväksyy, kirjoitti ne sitten kuka tahansa. Näin ainakin arvelen, varma en suinkaan ole. Se vain vielä aika ajoin harmittaa, kun nuo ravintolan tarjoilijat kuiskivat pomon korvaan asioita minusta, jotka ovat val... ei kun siis, vallan eivät ole aivan tosia.

Siksi kaiken tuon edellä olevan vuodatukseni valossa, olen ryhtynyt harkitsemaan, pitäisikö minun ihan oikeasti uskoa tuota sanottua toteamusta: Vaikene syntinen!

Pääsiäisen edellä kirkoissamme luetaan usein pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous:

”Herra, elämäni valtias!
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra!
Anna minun nähdä rikokseni ja anna,
etten veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.
Aamen.”

Hyvä rukous muunakin aikana kuin vain pääsiäisen edellä. Ja vaikeasti noudatettava meille useimmille tavallisille nykyihmisille.

Arkkipiispammekin siteerasi tuota rukousta Suuren paaston paimenkirjeessään, jossa hän myös aivan oikein ja minunkin kohdalleni osuvasti totesi, että "puhelahjaamme sisältyvät riski ja vastuu, koska sanoillamme voimme luoda ympärillemme paitsi kaunista, myös ahdistusta, pelkoa ja tuhoa. Siksi meitä opastetaan harkitsevaisuuteen puheessamme, sillä kun sanamme poikkeavat hyvästä tarkoituksestaan, niistä tulee paitsi turhia, myös syntisyytemme taakkaa." Hän sanoi tuossa kaikissa Suomen ortodoksisissa kirkoissa tai ainakin Karjalan hiippakunnassa luetussa paimenkirjeessään (en tiedä tarkkaan) myös, että "elämme ajassa, jossa arvostetaan sananvapautta, perusteltua kritiikkiä ja sosiaalisuutta. Nopeaan ja laajaan ajatustenvaihtoon on käytettävissä monia kanavia, joita useimmat meistä käyttävät. Kääntöpuolena ovat medioissa ja keskusteluissa useimmiten eniten tilaa saavat äärimmäiset ja kärkevät sanat, joiden laajaa ja jopa musertavaa vaikutusta emme aina ymmärrä ajatella."

Katson tuonkin sattuvan melko kohdalleen omassa toiminnassani. Vaikka tarkoitukseni ei ole ollut missään nimessä käyttää mahdollisia äärimmäisiä ja kärkeviä sanoja pahaan, ne ovat kuitenkin voineet vaikuttaa kerrotulla tavalla. Kehen? Syyttömiin vai syyllisiin? Voiko edes näin kysyä? Niin - ja onko oma kirjoitteluni tuota kirjeessä mainittua "perusteltua kritiikkiä"?

Arkkipiispa jatkaa vielä, että "närkästyneenä, pettyneenä tai vihastuneena sanotut sanat voi sovittaa pyytämällä anteeksi ja väärinymmärrykset korjata keskustelemalla." Tähän sanoisin, etten itse yleensä kirjoita ja sano mitään tällaisissa asioissa suuresti närkästyneenä - hieman ehkä ja joskus ehkä myös hieman pettyneenä, mutta en koskaan vihastuneena. Onneksi viestistä siis löytyi edes jotain, joka ei oikein sovi kohdalleni. Lisäksi pitää sanoa, että aina, kun se suinkin on ollut ilman suuria kommervenkkejä mahdollista, olen keskustellut niiden ihmisten kanssa, joista puhun tai kirjoitan. Keskustellut siis näistäkin kritisoimistani asioista. En suinkaan aina kirjoittaessani tai edes etukäteen, vaan silloin, kun tapaan heitä tai juttelen heidän kanssaan muissa yhteyksissä. Yleensä ennen sanomiseni julkistamista nukun yön tai tavallisesti useamman yli, jotta pahin into tasaantuisi ja pystyisin sanomaan asiani rauhallisemmin ja oikeammin - ja myös tietysti - oikeudenmukaisemmin. Aina sekään ei sitten kai riitä, ei ainakaan toisen osapuolen mielestä.

Mutta tuohon tekstiin viitaten ja etenkin vielä, koska huomenna on varsinainen katumuksen "muistopäivä" - todellisen katujan, pyhän Maria Egyptiläisen sunnuntai - pyydän toki minäkin anteeksi, jos olen jotakin sanoillani henkilökohtaisella tasolla loukannut.

Olen ollut elämäni aikana sellaisissa tehtävissä, joissa olen voinut toimia monenlaisissa verkostoissa. Jo ennen kuin koko sanaa "verkosto" käytettiin, oma isäni opasti minua sen käyttöön. Hän vain nimitti sitä silloin "supliikiksi", josta piti pitää koko ajan hyvää huolta ja hioa sitä kuntoon. Siksi kai erilaisten asioiden pohtiminen, julkituominen ja niistä keskusteleminen eri ihmisten kanssa on ollut minulle tavallista ja luvallista. Jo siis pienenä kotona siihen kannustettiin. Toden puhuminen oli myös tärkeää, valehteleminen ei ollut sallittua. Arvojen ja ihmisten kunnioittaminen oli tärkeää, mutta silti ei tarvinnut nöyristellä. Saa olla oma itsensä joka paikassa, kunhan pitää huolen, että tuo "oma itse" on hyvä, hyvän asialla ja kunnossa.

Nykymaailma ei enää oikein kunnioita tuollaisia arvoja. Itsekkyys ja terävät kyynärpäät ovat nykyisin suuria avuja, joilla pääsee pitkälle. Valehtelu tai ainakin - jos käyttäisi eduskunnan termejä - ei aina totuuden puhuminen, on tavanomaista varsinkin, jos se hyödyttää itseään tai jos se joskus päästää ihmisen pinteestä, johon hän on ajautunut tai joutunut omien toimiensa ja "töppäilyjensä" johdosta. 

Kaikesta, mistä saa irti jotain rahallista tai muuta materiaalista hyötyä, olkoon ne vaikka matkalaskuja, päivärahoja tai vaikka ylityökorvauksia jne. revitään viimeiseen senttiin ja mitään ei tehdä ilmaiseksi, siis rakkaudesta työhönsä tai aatteeseensa. Asemaa tai tehtävää käytetään väärin usein oman edunkin tavoittelussa. Työpaikat menevät helposti suosikeille, pätevimmät syrjäytetään härskisti, etusijalle nostetaan "kummit ja kaimat", jne.

Kirkollisissakin kuvioissa omaa asemaa saatetaan käyttää härskisti oman edun tavoitteluun. Muistan, kun kerran eräässä tällaisessa asiassa papilliseen säätyyn kuuluva ehdotti minulle, että kertoisin, kuka on puhunut pahaa jostain ja sanoi samalla minulle, että asia kuuluu rippisalaisuuden piiriin, joten kerro nyt vain ihan vapaasti, kuka se oli. Hah! Joku ei tainnut silloinkaan tietää ihan asioiden oikeaa laitaa. Niin - ja se en ollut tuossa suinkaan minä. Hieman kylmäsi tuolloin! Sen muistan vielä.

Nyt varmaan olisi jo aika päästä loppukappaleisiin. Alamme ilmiselvästi molemmat väsyä, sinä ja minä. Olen siis päättänyt ainakin jonkin aikaa (!) noudattaa joissakin asioissa (!) tuota ohjetta: Vaikene syntinen, ja keskityn jatkossa muihin mukavampiin asioihin. Näinhän taisin muuten tätä jupinablogia aloittaessani myös jopa luvata. Tämä siis tarkoittaa, että suurimmaksi osaksi jupinani muuttuvat, kuten eräs pohjolan pappi sanoi, niin tylsiksi, ettei niitä viitsi enää lukea. Mutta haitanneeko tuo. En näitä muutenkaan ole kirjoittanut siinä mielessä, että niitä joku lukisi enkä ainakaan tilastojen takia, vaan siinä mielessä, että jos jotain huvittaa, lukekoon. Minua vain huvittaa kirjoittaa niitä ja se on hyvä tapa selkiinnyttää omia ajatuksiaan. Ja ovathan nuo ihmiset palautteesta päätellen näemmä lukeneet näitäkin, kaunis kiitos kaikesta saamastani palautteesta. Sitä voi edelleen kirjoittaa aina näiden jupinoiden loppuun tai lähettää sähköpostilla, mutta ole ystävällinen, toivottavasti uskallat tehdä sen aina omalla nimelläsi.

Ryhdyn nyt suunnittelemaan kevään 2013 projektiani nimeltään Proiect în aprilie. Aioin nimittäin huhtikuussa lähteä ajamaan pikkuautollani - en siis matkailuautollani - hyvän ystäväni kanssa kohti Romaniaa. Matka suuntautuu ensin Puolaan joko laivalla tai Baltian kautta ajamalla ja siitä siten Slovakian ja Unkarin kautta Romaniaan ja ehkä vielä muuallekin - katsotaan nyt. Kirjoitan varmasti useita jupinoita tuolta matkaltani, jos tietokoneeni Euroopassa toimii, ja jos se ei ole tuhottaman kallista puuhaa. Jos ei toimi kunnolla tai on kallista, säästytte niiltäkin.

Alustava suunnitelma

Matkani yhtenä kantavana ajatuksena on myös eräänlainen pyhiinvaellus erilaisiin ortodoksisiin kohteisiin, kirkkoihin, luostareihin, mihin kaikkeen pääsemmekään. Mutta ei se mikään tämän nykyisen tilanteen aiheuttama "Canossan retki" silti ole, vaikka jotain yhteistä saattaisi minun ja Canossaan menneen Henrik IV:n välille keksiäkin. Sateessa en kuitenkaan silti aio seistä katumassa Henrikin lailla, sen voi tarvittaessa tehdä muullakin mukavammalla tavoin vaikka Mustanmeren rannalla. Siis samalla kun vaikenen joistakin (!), toki sanon jotakin (!) jatkossakin, mutta vältän sanomasta ainakin vähään aikaan joistain (!) asioista kriittisesti ja liian rehellisesti. Rehellinen silti yritän aina olla elämässäni. Kaikessa!

Voikaa hyvin!

HAP
happy