28. Kirkon päättäjät uusiutuvat

Kirkolliskokous 2012. Kuvassa etualalla kaksi ahkeraa edustajaa: Karjalan hiippakunann maallikkoedustaja Esko Huovinen ja hänen takanaan Oulun hiippakunnan maallikkoedustaja ja kirkollishallituksen jäsen Johanna Heikkilä. Itseoikeutetut jäsenet, kirkkomme piispat, istuvat eturivissä ja arkkipiispa johtaa kokousta.
(kuva © Hannu Pyykkönen)

Suomen ortodoksisen kirkon ylin päättävä elin on kirkolliskokous. Tosin sillä rajauksella että ns. kanoniset asiat eli lähinnä uskoon ja oppiin liittyvät asiat kuuluvat pääosin Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokoukselle. Tosin joissain asioissa lienee mahdollista, että kirkolliskokous jotenkin linjaa tai jopa ohjailee piispainkokoustakin, mutta se on jo usein nähty, ettei piispainkokouksen ylitse kuitenkaan kävellä.

Menneinä vuosina - etenkin silloin - kun kirkolliskokous ei kokoontunut vuosittain vaan kolmen vuoden välein, silloinen arkkipiispa nousi tuon tuostakin ylös ja ilmoitti kirkolliskokousedustajille, että asiahan ei kirkolliskokoukselle mitenkään kuulu, se on kanoninen asia ja kuuluu siis vain piispoille. Piste! Porukasta ei tainnut silloin, kuten ei hevillä edelleenkään, löytynyt ketään vastaan sanojaa. Arkkipiispan sanalla kun on ollut tapana olla korkea kvaliteetti, myös kirkollinen arvovalta. Siis siitä huolimatta, oliko todella noin, vai ei - siis asian suhteen, ei tuon kvaliteetin.

Tällaisilla lausumilla piispat halusivat ohjailla päätöksentekoa haluamaansa suuntaan. Suomessa kun tuo ortodoksisen kirkon päätöksenteko on muista suurista ortodoksisista maista hieman poikkeavaa. Suurimmaksi osaksi noissa suurissa ortodoksisissa maissa on hierarkia synodaalisuuden ohessa valtavirtana. Siis piispojen eli hierarkkien valta on synodissa, kirkolliskokouksessa melkoinen. Piispat ovat eräänlaisia "kirkkoruhtinaita", joiden sana on laki kirkon piirissä. Synodaalinen johtamiskulttuuri voisi kai kuitenkin parhaimmillaan tarkoittaa sitä että papiston, kanttorien ja maallikkojen edustajat kävelevät yhdessä yhteistä tietä. Arkkipiispa on kirkon johtaja ja piispat hiippakuntien johtajia. Kirkolliskokous, ylimpänä päätöksentekijänä edistää koko kirkon hengellistä elämää sekä ohjaa ja arvioi sen strategisia linjauksia. Nyt on ajoittain meillä Suomessa toisin.

Suomen ortodoksinen kirkko on ottanut hallinnollista mallia mm. Suomen luterilaisesta kirkosta ja nyt viimeisimmässä muutoksessa kirkolliskokouksen toiminta on kuin Eduskunnan toimintaa lähetekeskusteluineen, valiokuntineen, ensimmäisine ja toisine käsittelyineen ja täysistuntoineen. Alkuun koko porukasta ei löytynyt montaakaan, joka olisi täysin hallinnut koko systeemin - ei edes kaiken tietävä silloinen Nettihoukka - ja ensimmäiset kokoukset olivat hauskoja, mm. lähetekeskustelu - yksi tärkeimmistä tapahtumista kaikkia kokousedustajia ajatellen - iskettiin nuijalla käydyksi vain yhden puheenvuoron jälkeen. Arvaatteko, kuka sen kuitenkin piti?

Vuosittaiset kirkolliskokoukset ovat sitten petranneet toimintaansa vuosi vuodelta. Tosin aina kolmen vuoden välein, kun uusi kirkolliskokous valitaan, on aina ensimmäinen kokous opettelua suurelle joukolle uusia edustajia. Samalla vanhat konkarit laittavat asiat järjestykseen, kun untuvikot eivät vielä ole riittävästi hereillä. Silloin - siis ensimmäisessä kokouksessa valitaan mm. koko kaudelle uusi kirkollishallitus ja eri valiokunnat: hallinto-, laki-, sivistys-, talous- ja tarkastusvaliokunnat, joista neljä ensimmäistä tärkeintä ja oleellisinta.

Toki on hyvä, että edes jotkut entiset kirkolliskokousedustajat ovat seuraavassakin valinnassa ehdolla ja toivottavasti tulevat valituiksi. Näin taataan edes jonkinlainen jatkuvuus ja kokousta ei ehkä sitten niin selvästi ja usein ohjailla epädemokraattisin tavoin, lupauksilla, puheilla, jotka joskus jopa lähentelevät painostusta.

Edustajien valinta on kaikkiaan melkoinen kirkollinen show, jossa ei oikein ole demokratiasta häivääkään. Ensiksi seurakunnat valitsevat omat kirkolliskokousedustajaehdokkaansa tai jättävät valitsematta. Tämä siis koskee maallikkoja. Papisto on erikseen ja siitä lisää kohta. Samalla seurakunnat valitsevat valitsijamiehensä valitsemaan kirkolliskokousedustajia. Valitsijamiesten määrä riippuu seurakunnan koosta ja alue, mistä he sitten valitsevat kirkolliskokousedustajat vaihtelee. Esimerkiksi Oulun hiippakunta on yhtenä alueena, Karjalan hiippakunnassa on kaksi aluetta, joista sen alueen valitsijamiehet valitsevat: Kuutosten alue ja Viitosten alue. Helsingin hiippakunnassa on kaksi aluetta, joista toinen on Helsinki ja toinen muut alueet.

Aikaisemmin oli melko mielenkiintoista, kun valitsijamiehenä saattoi olla jopa kirkolliskokousedustajaehdokas, siis henkilö, joka itse pyrki kirkolliskokoukseen, oli itseään valitsemassa. Siitä oli silloin tasapuolisuus ja oikeastaan koko demokratia kaukana, kun henkilö yritti juntata itseään läpi kirkolliskokousedustajaksi. Nykyisin tämä ei taida olla enää mahdollista, mutta ei tuosta ajasta kauaakaan silti ole. Nykyisin kuulemma - en tiedä onko tapa kaikkialla vai vain Karjalan hiippakunnassa - valitsijamiehet eivät saaneet enää keskustella valintakokouksessa ehdokkaista. Heitä ei saanut esitellä, heitä ei voinut kehua, ei mitään. Nimet lappuun ja se oli siinä. Tulos oli sitten niin sattumanvarainen, mutta niiiiiin demokraattinen, että ... paitsi ...

Erilaista lobbausta tapahtui ja tapahtuu yhä seurakuntien välillä. "Äänestä sinä meidän ehdokasta, niin minä/me äänestämme teidän ehdokasta." - "Ettehän vain missään nimessä äänestä tuota ehdokasta, hänhän ei mitenkään sovi kirkolliskokousedustajaksi." jne. Ja maallikkojen piti valita maallikkoja ja papisto ei saanut osallistua millään tavoin valintaan tai edes vaikuttaa valintaan. Arvatkaapa toimiko tämä? Heh, heh! Parhaimmillaan papit antoivat kokouksen edellä ohjeita siitä, ketä äänestää, ketä ei.

Papisto valitsee hiippakunnittain omat edustajansa suunnilleen samoin aluejaoin kuin maallikotkin, mutta valintaan voivat siis osallistua vain papistoon kuuluvat - diakonit ja papit, periaatteessa kai myös piispat. Piispoja ei ole kuitenkaan näillä papiston listoilla valittavina, koska he ovat kirkolliskokouksen itseoikeutettuja jäseniä ja heitä ei siis valita vaaleilla. Näiden ryhmien lisäksi on vielä yksi ryhmä, kanttorit, jotka valitsevat yhden jäsenen jokaisesta hiippakunnasta kirkolliskokousedustajakseen omassa hiippakuntakohtaisessa vaalissaan. Tai en nyt ole ihan varma sielläkö, vai jossain edunvalvontakokouksessa ennen sitä. Mene ja tiedä!

Voitte uskoa että ennen vaaleja käy melkoinen kuhina, kun jokainen taho, piispoista maallikoihin, yrittää tuoda lusikkansa ja mausteensa soppaan mukaan ja etenkin muiden ryhmien soppaan. Siitä on ollut viime vaaleissa monia karvaita tuntumia. Näinhän ei saisi olla. Piispat eivät saisi vaikuttaa valintoihin millään tavalla, papisto ei maallikoiden valintaan. Siitä ei edes kannata haaveillakaan, että maallikot voisivat vaikuttaa mihinkään toiseen ryhmään. Sen verran hierarkkinen kirkkomme on.

Kaiken tämän shown jälkeen meillä on sitten uusi kirkolliskokous, joka Pyhän Hengen voimalla ja avustuksella tekee sitten päätöksiä kirkkomme hyväksi.


HAP
happy Tähän jupinaan tulee melko piakkoin jako-osa. Siinä käsitellään hieman myös sitä, mitä kirkolliskokoustyö on ja mitä edustajalta vaaditaan. Siis - millainen voisi olla hyvä kirkolliskokousedustaja.