31. Mitä isät edellä ...

HAP 1973

Laitoin jokin aika sitten Facebook-profiiliini tuon yllä olevan kuvani, joka on otettu minusta vuonna 1973. Samana vuonna, kun valmistuin opettajaksi Joensuun yliopistosta ja aloitin ensimmäisessä työpaikassani Kiteen pienessä Närsäkkälän kylässä, kotini lähin kaupunki oli silloin kai Sortavala.

Kuva tuo mieleen monenlaisia mukavia muistoja. Ja kun tämä ihmismieli on siitä armollinen, että jos jotain muistamme vanhoista ajoista, ne pääasiassa ovat myönteisiä asioita. Tämä samahan nähtiin aikanaan esimerkiksi sodan jälkeen evakkojen kohdalla, joilla ei ollut muuta kuin hyvää ja kaunista muisteltavana luovutetusta Karjalasta. Näin myös omalla kohdallani. Huonot asiat ovat yleensä unohtuneet, eikä niitä silloin edes tarvitse muistella. Miten hellämielistä!

Jotain hieman kriittisempääkin toki muistan tuolta ajalta. Itse olin silloin ja aikaisemminkin eräällä tapaa hieman vaikea tapaus vanhemmilleni. En niinkään elintavoiltani tai käyttäytymiseltäni, vaan enemmänkin pukeutumiseni ja juuri hiusten pituuden vuoksi. Silloin olivat korkeassa kurssissa the Beatles ja "All my loving", Bob Dylan ja "Blowin in the wind" sekä minulle eritoten Donovan, jonka "Catch the wind" soi usein kelanauhurissani, jonka olin kesätöilläni hankkinut. Tyyliini kuului pitkä tukka, parta - kun se kerran kasvoi - ja usein vielä maihari eli maihinnousutakki ja Donovanilta malliksi otettu lyhytlippainen nahkalätsä eli hattu. Amerikan cowboyiden työhousut eli farkut tietysti jalassa ja kenkinä saattoivat olla myös maiharit eli maihinnousukengät. Siis kuljeskelin melko ristiriitaisesti pukeutuneena, kun ajatteli noiden parin herran (D & D) elämänfilosofiaa, maailman rauhaa ja minun pukeutumistani jonkun armeijan ylijäämävarusteisiin.

Tuo parta ja ajoittain pitkät, joskus hieman lyhemmät hiukset ovat olleet osa minua kauan. Siitä asti, kun parta joskus lukioluokilla alkoi kasvaa, minulla on se ollut, siis varmaankin reilusti yli 40 vuotta. Ainut poikkeama on ollut armeija-aika ja kerran siviilissä jo työelämässä mukana ollessani, kun päätin väsyneenä ja  turhautuneena ajaa parran pois ja tukan tosi lyhyeksi ja olla hieman aikaa "in cognito" kaupungilla liikkuessani. No silloin perheenikään ei "suostunut" minua tunnistamaan omakseen. Myös pankissa, jossa olin asioinut vuosia, piti todistaa henkilöllisyys ja silti virkailija katsoi oudosti, vaikka näytin henkkarini. Niin - ja kukaan tuttu ei tervehtinyt kadulla tavatessamme. Katseli vain kummissaan ja sanoi myöhemmin, että vaikutinkin jotenkin tutulta.

Pakko on tässä kertoa yksi sivuraidejuttu samaan tapahtumaan liittyen. Istuin tuona kesä ja tuollaisena kynittynä, perisuomalaisittain uuden uutukainen vaalean sininen ulkoiluasu, tuulipuku, päälläni ja RayBanin pilottiaurinkolasit silmilläni kahvilla (ihan oikeasti kahvilla!) Joensuun torilla torikahvilassa. Äkkiä pöytääni ilmestyi isä, äiti ja kaksi lasta, toinen lapsista oli Maija, oppilaani. Hän ei tunnistanut minua. Isällä oli kauhea krapula ja äiti nalkutti: "Koko loma menee piloille, jäkä jäkä jäkä, kun tuolla lailla ryyppäät, jäkä, jäkä, jäkä" . Pian en enää malttanut olla hiljaa, vaan sanoin: "Terve Maija!" Porukka hiljeni. Maija kalpeni. Äiti kysyi selvästi hämmentyneenä, ehkä aavistuksen pelokkaanakin: "Tunnetko Maijan?" Maija nyökkäili, koska tunnisti ääneni ja minä vastasin: "Kyllä, olen hänen opettajansa!" Jääpuikot kolisivat tippuessaan maahan kesähelteellä, kun äiti loihe äkkiä lausumaan: "Isä! Kuppi tyhjäksi. Lähdetään. Ei noista s**tanan opettajista pääse eroon kesälläkään." No - aito reaktio, mutta minä jatkoin kahvitteluani ja kesästä sekä rauhasta ja kauniista näkymästä nauttimista taas yksikseen istuskellen.

Joka tapauksessa, erilaisista sivuilmiöistä johtuen tuo ajanjakso jäi lyhyeksi - siksi aikaa, kun parta taas kasvoi, eikä tuollainen arvaamaton toiminta ole toistunut sen jälkeen koskaan. Tarkoitan siis hiuksien ja parran kohdalla. Mieli on kyllä tehnyt, etenkin taas viime aikoina. Ilmeisesti liittyy jotenkin minulla kai väsymykseeni ja turhautumiseen.

Ylioppilaskuvaan en aikanaan - tietysti - suostunut laittamaan päälleni kravattia ja kauluspaitaa, vaan pukeuduin valkoiseen korkeakauluksiseen ns. poolopaitaan, joka oli resoorattu (vai miksi sitä pysty-vekki-rypytystä nyt sitten sanotaankaan) edestä ja solmion paikalla oli hopeinen suuri kahdesta päällekkäisestä neliöstä tehty riipus. Niin ja siihen aikaan oli muotia pitää (tosin se sama muoti meikäläisellä kesti aina monta vuotta) tummasankaisia silmälaseja. Niin minullakin. Joten kai tuon perusteella voisi sanoa, että lienen ollut jo melko varhain jonkinlainen vastavirtaan uija ja hieman kai vastaan sanojankin elkeitä minussa saattoi kukaties olla.

Jaa - mitäs minä oikein sitten tarkoitin tuolla jupinani otsikolla "Mitä isät edellä ...". Sitä tietysti, kun minä tein noin, ei minulla suuremmin ole ollut sananvaltaa sitten myöhemmin omien poikieni kohdalla. Tai oikeammin vain toisen pojan hiusten tai parran pituuden suhteen. Toinen on koko ajan ollut pukeutumisen ja ulkoisen habituksensa osalta tällaisen vanhemman näkökannan mukaan "moitteeton", hyvä ettei lähes konservatiivi. Liekö jonkinlainen vastareaktio isän tyylille. Mutta toisella on ollut koko myöhäisemmän nuoruutensa ja aikuisuutensa todella pitkä, jopa hartioitten alapuolelle ulottuva, vaalea tukka ja ajoittain kohtuullisen pitkä partakin. Kyllähän minä yritin aina aika ajoin mainita asiasta ja ehdottaa lyhentämistä, mutta aina silloin hän jostain kukkaron lokerosta kaivoi - kummallista kyllä juuri silloin - vanhan rypistyneen ja usein samaan tarkoitukseen käytetyn valokuvani, jonka jälkeen minulla ei taas ollut sanan sijaa asiassa.

No nyt hänkin on jo iso mies, aikuinen, ja elää omaa elämäänsä, mutta yhä tuolla nuorimmaisellani, nykyisellä nörtti-insinöörillä on siis vielä tosi pitkät vaaleat hiukset ja pitkä parta ja hän pääsääntöisesti pukeutuu mustiin vaatteisiin ja ajaa Harley-Davidsonilla. Eipä tuohon ole kuusi ja puolisatasella Yamahan Custom-mallisella mopolla ajelevalla vanhalla pitkäpartaisella isälläkään enää mitään sanottavaa. Paitsi, että pojastani on tullut todella hyvä mies, jota voin kaikella kunnioituksella ja ylpeydellä suuresti rakastaa omana poikanani, kuten myös toista, vanhempaa poikaani, joka tosin ei aja Harrikalla eikä hänellä ole pitkiä hiuksia, mutta muuten on kulkenut omaa ja ehkä hieman vanhempienkin ohjaamaa elämäntietä elämässään. Häneen osuu kenties vielä paremmin tuo otsikko, ainakin mitä ammatinvalintaan tulee. Joka tapauksessa kiitos heistä molemmista!


HAP
happy