65. Kirkko selviytyy vaikeuksista huolimatta

Autonominen kirkkomme, Suomen ortodoksinen kirkko, täyttää näinä aikoina 90 vuotta. Sen ajan oma autonominen arkkihiippakuntamme on ollut Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisena ja suojeluksessa. Kirkon päämies, ekumeeninen patriarkka Bartholomeos I pitää päämajaansa vaikeissa olosuhteissa Fanarissa, Turkin Istanbulissa, entisessä Bysantin pääkaupungissa Konstantinopolissa, jonka turkkilaiset islaminuskoiset valtasivat 1400-luvulla. Mutta silti hän on maailmalla kunnioitettu ja arvostettu kirkonjohtaja myös muiden kuin ortodoksien parissa.

Suomen ortodoksinen kirkko saa elää ja toimia autonomisena kirkkona melko vapaasti täällä Pohjolan perillä - jopa niin, että se lähes ainoana ortodoksisena kirkkona elää ja juhlii kirkollisia juhliaan uuden eli gregoriaanisen kalenterin mukaan. Seikka, jota useat muut paikalliskirkot ajoittain ankarasti arvostelevat. Ja jota itsekin joskus mietimme.

Ortodoksinen kirkkomme on sisäpoliittisesti ajatellen viime vuosina taistellut suurien ongelmien parissa. Kaksi oleellisinta lienevät maallistuminen ja jäsenkato, mutta lisäksi on eräitä rakenteellisia ongelmia, kuten esim. vinoutunut ikärakenne kuin myös ilmeisen paheneva yhteiskunnan ja sitä myötä myös kirkon talousahdinko sekä vielä sodan jälkeen poikkeusoloissa tehty tehty organisaatiorakenne ja hiippakuntajako, joka ei kaikin osin vastaa enää nykytarpeita. Hiippakunnat ovat epätasapainoisia jäsenmäärän ja seurakuntien määrän ja myös niiden koon suhteen ja se vaikuttaa suuresti niiden merkitykseen ja vaikuttavuuteen oman kirkon hallinnossa. Liian suureksi paisunut Helsinki määrää ja ohjailee helposti koko kirkon suuntaa ja siitä eivät kaikki pidä.

Maallistumisessa ihminen ja yhteiskunta irrottautuvat ja erkanevat uskonnollisista instituutioista. Samalla uskonnon merkitys yhteiskunnallisena auktoriteettina vähenee. Tämä sama ilmiö on nähty kaikissa kirkoissa. Nyt tosin jotkut tutkijat ennustavat, että maallistuminen ottaisi jonkinlaista takapakkia mm. islamin nopean ja aggressiivisen leviämisen ja yhteiskunnassa tapahtuneen vieraiden uskontojen merkityksen kasvamisen myötä. Kristitytkin heräävät viimein - toivottavasti.

Maallistuminen näkyy muutenkin jo nyt vahvasti mm. kasteiden ja kirkossakäynnin vähenemisenä, uskonnon muuttumisena aatteeksi aatteiden joukossa. Kirkko alkaa muistuttaa kansalaisjärjestöä ja uskonnosta saattaa pahimmillaan tulla yksilöllinen "minä ja Jumala" -suhde, johon ei kuulu kirkolle tyypillinen yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen. Vain minä itse olen tärkeä.

Kaikki kristilliset kirkot ovat pohtineet ratkaisuja asian korjaamiseksi. Tosin ne samalla ovat tehokkaasti touhunneet sellaisilla saroilla, jotka samalla ovat omiaan karkottamaan jäseniä ja pahentamaan tilannetta. Luterilaiset venyttävät kattoa ja levittävät seiniä niin korkealle ja leveälle, että aate helposti unohtuu naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta sekä avioliiton muodoista kiistellessään. Roomalaiskatolilaiset huseeraavat pappien seksuaalisten ongelmien parissa ja yrittävät saada kirkon kuiville tosi rankoista oikeustoimista. Ortodoksisessa kirkossa yritetään saada aikaiseksi viimein ekumeeninen eli yleinen kirkolliskokous paikalliskirkkojen kiistoja ja niiden jonkinmoista hajaannustakin selvittämään ja jotta saataisiin kirkkopolitiikkaan vihdoin jonkinlaiset yhteiset pelisäännöt. Suomessa ortodoksinen kirkko tuhlaa rahaa kirkon ydintehtävästä syrjässä olevien asioiden hoitamiseen, museoiden seiniin, esineisiin ja kirkon hallintoon, kun huolta pitäisi pitää köyhtyvistä seurakunnista, ihmisistä ja heidän uskonnollisesta, henkisestä ja etenkin hengellisestä hyvinvoinnistaan.

Jonkinlaisesta jälkiviisaudesta ja myöhässä olosta ehkä osin jopa eksyksissäkin olosta kertoo jollain tavoin vaikka se, että vasta siinä vaiheessa kun nuoret alkoivat jättää Facebookin ja siirtyivät muihin sosiaalisen median muotoihin, ortodoksinen kirkkokin heräsi ja sai viimein aikaiseksi omat Fb-sivunsa. Tapahtuikohan tämä kuitenkin taas liian myöhään, pitäisiköhän sittenkin aina juosta nuorten perässä heti sinne, minne hekin menevät, missä he ovat. Facebookin löytäneet ja sinne jääneet vanhemmat eivät samanlaista herätystä kaipaa, ikä ja kuoleman läheisyys tekevät heistä "helppoa kauraa" kirkolle. Mutta nuoret ja nuoret aikuiset ovat kuitenkin kirkkomme tulevaisuus ja elintärkeitä sille ja kirkon koko elämälle. Ja kirkon tulevaisuuden kannalta katsoen, tuo aktiivisten nuorten ryhmä saisi olla hieman suurempi kuin pelkästään itse itseään täydentävältä ja joskus jopa sisäänlämpiävältä ryhmältä vaikuttava, aikanaan kirkon palvelukseen tuleva "seminaarin porukka". Olisi hyvä, jos siihen kuuluisi enemmän myös ns. tavallisia nuoria Suomen eri kolkilta.

Myös kirkon eri järjestöillä on ollut aika ajoin pallo hukassa. Jos kirkon nuorisotyö olisi oikeasti tehokasta, se näkyisi paremmin nuorten osallistumisessa myös kirkossakäyntiin ja muuhun oman seurakunnan työhön. Nyt heitä ei välttämättä kirkoissa näy, kun he pitävät hauskaa netissä tai jossain kirkon maksamalla matkalla. Ja nuorisotyötä palkan eteen tekevät istuvat tietokoneittensa ääressä ja pohtivat strategioitaan ja pitävät lakisääteisiä kesälomiaan aikana, jolloin olisi paras aika kohdata kesälomilla vapaana olevat lapset ja nuoret silmäkkäin, kasvokkain ja kertoa heille kirkosta ja sen toiminnasta.

Sisälähetystyötä tekevällä järjestöllämme on helpompi sarka. Sen piirissä olevat vanhenevat ihmiset ovat vastaanottavaisempia, mutta järjestön oma toiminta kynti vielä jokin aika sitten syvällä ja osittain siitäkin syystä esim. tiistaiseurojen osalta toiminta korisee jo kuolonkouristuksissa. Rahat loppuivat, kun aikanaan ei osattu elää taloudellisesti. Yhteisöllisyys ja talkoohenki ovat osin kadoksissa, kun kaikki toiminta vaatii kuitenkin resursseja, rahaa ja tekijöitä. Kukaan ei tee välttämättä mitään ilmaiseksi.

Lähetys- ja avustustyötä tekevät järjestöt ovat jo lyöneet hynttyyt yhteen, mutta sielläkin on samat ongelmat, jotka pulppuavat samoista yksilöllisyyden lähteistä. Rahaa pitää saada enemmän suurentuneen järjestön työntekijöiden palkkoihin, talkootyö on kadoksissa ja saaduilla keräys- tai avustusvaroilla lähetetään suuria joukkoja kauas ja kalliilla. Eikös kerätyt rahat ole tarkoitettu avuntarvitsijoille, ei auttajille.

Samaan aikaan kirkon keskushallinto paisuu ja puuhastelee pelastuksen kannalta aivan epäoleellisissa asioissa. Tämän kokoisen, noin 60 000 jäsenen muodostaman pienen kirkon pitäisi pärjätä paljon pienemmällä hallintojoukolla, koska raha, joka tällaisen sirkuksen pyörittämiseen tarvitaan kerätään suureksi osaksi tuolta kirkon vähenevältä jäsenjoukolta.

Ei siis ole helppo kirkkomme tie tulevaisuudessakaan. Mutta me nostamme kirkon kukoistukseen. Kirkko tulee selviytymään ja voimaan paremmin tulevaisuudessa tällaisista maallisista ja ihmisten tekemistä huolista huolimatta. "Tuotteemme" - tämä oma ortodoksinen uskomme on todella hyvä perusta, jolle voi rakentaa ja joka kantaa meitä ihmisiä elämässämme. Sitä on hyvä levittää myös muiden hyväksi ja kaikkien pelastukseksi. Työ kirkon eteen ei suinkaan aina vaadi rahaa, se vaatii enemmänkin sydämenrakkautta Jumalaa, omaa kirkkoamme ja toinen toisiamme kohtaan ja sitähän meiltä löytyy. Eikös vain!


HAP
happy