75. Todellisten persoonien valmistus on lopetettu

Kävin taas luostarissa. Meillä Suomessa on tällä hetkellä kaksi virallista luostaria ja muutama epävirallisempi yhteisö, kuten esimerkiksi Kirkkonummen Jorvaksessa sijaitseva Pokrovan veljesyhteisö tai Hämeenlinnan Lammilla entisessä Ronnin toimintakeskuksessa sijaitseva uusin Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön yhteisö. Minä olin nyt kuitenkin Heinävedellä Valamon luostarissa.

Valamon luostarin pääkirkko ja luostarin vastaanottorakennus (vas.) aikaisessa heinäkuun lopun aamuauringossa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silloin kun käyn Valamossa, tavoitteenani on usein tehdä joku juttu sieltä tai tavata tuttuja. Usein molempia. Lintulassa käyn enemmänkin rauhoittumassa. Siellä ei yleensä ole niin valtava meno ja meininki, kuin on Valamossa, joka elää matkailusta. Matkailu on siis Valamon pääelinkeino, siksi siellä käy paljon turisteja ja pyhiinvaeltajia. Luostari ei kerää jäsentuloja, kirkollisveroa, vaan sen on itse kustannettava elämänsä ja olemassaolonsa erilaisin tavoin. Matkailu on yksi noista tavoista muiden joukossa.

Näin tulee kaikkien luostarien ja yhteisöjen elää. Niillä pitää olla jokin taloudellinen turva, jonka avulla luostarin tai yhteisön rukouselämää voidaan ylläpitää. Ja tuo taloudellinen turva ei voi olla kirkon antama avustus tai tuki, sen pitää olla itse tehtyä ja säännöllistä. Lintulan yksi suurimmista taloudellisista tukijaloista on sen kynttilätehtaassa, joka valmistaa lähes kaikki Suomen ortodoksisen kirkon käyttämistä kirkkokynttilöistä eli tuohuksista. Osa luterilaisistakin seurakunnista tilaa näitä samoja kynttilöitä käyttöönsä.

Mutta palataanpa Valamoon. Valamon veljestö on kasvanut viime aikoina melkoisesti, kun sinne on tullut jokunen uusi jäsen veljestöön ja samalla siellä ovat ainakin väliaikaisesti - saa nähdä ovatko pitempäänkin - Helsingin Kallvikista siirtyneet ns. Sofian yhteisön pari jäsentä; yksi pappismunkki ja yksi kuuliaisuusveli eli noviisi.

Valamon hautausmaan veljestön hautojen ristsien rivistöjä on useita ja se kertoo, että siellä on aikanaan asunut paljon munkkeja.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Samalla kun tapasin veljestön jäseniä elävänä Trapesassa, tapasin heitä myös toisessa olomuodossa luostarin hautausmaalla. Eivät tietenkään olleet samoja, mutta samaan joukkoon kuuluneita kylläkin. Olen vieraillut Valamossa jo kymmeniä vuosia, ensimmäiset muistikuvat ovat pienen alle kymmenvuotiaan pojan muistoja vierailusta joskus 1950-luvulla, jolloin otimme kuvan minusta isäni ja pappismunkki Savvan kanssa luostarin pihalla. Isäni tapasi Savvaa aina aika ajoin, he olivat samanikäisiä ja kumpikin karjalaisia, iloisia ja räiskyviä luonteeltaan.

Vuonna 1977 kuolleen pappismunkki Savvan hauta (keskellä), hänen vieressään (vas.) lepää vuotta myöhemmin kuollut munkki Herman.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Nytkin tällä reissulla tapasin myös Savvan. Toisen elossa ja kiireisenä nuorena munkkikokelaana luostarissa ja toisen puisen hautaristin alla hautausmaalla. Hautausmaalla on aina sykähdyttävää kävellä. Valamon hautausmaalla erikoisesti. Siellä on monta riviä yksinkertaisia puisia ristejä, joiden alla lepää lukuisia Valamon kilvoittelijoita. Monet heistä varsin erikoisen nimisiäkin. kuten vaikka 1940-luvulla kuollut viitankantaja Mikael Rotta. Useilla heistä on slaavilaistaustainen munkkinimi, sillä useimmat heistä olivat taustaltaan venäläisiä, jotka tulivat Suomeen toisen maailmansodan jälkeisissä myllerryksissä. Silloin Laatokalla sijainnut vanha Valamo joutui lopettamaan toimintansa ja Valamon luostarin perintö siirtyi Heinävedelle, jossa se yhä on voimissaan.

Kun siis puhutaan Valamon luostarista ja sen perinteestä, se löytyy nykyisin Heinävedeltä, ei Laatokalta, jonne on perustettu aivan uusi luostari, tosin nimi sillä on vanha ja perinteikäs, sitäkin nimitetään Valamon luostariksi, mutta erotuksena sitä voisi kai nimittää myös Laatokan Valamoksi.  Sodan jälkeen Heinäveden Valamoa nimitettiin Uudeksi Valamoksi. Itse en pidä oikein tuosta nimestä, mutta kai se oli perusteltua silloin, kun vielä oli hyvässä muistossa Vanha Valamokin. Mutta nyt - tai oikeammin kai muutama vuosi sitten - Laatokalle on perustettu uusi luostari, jolle on annettu vanhan luostarin nimi ja joka etsii omaa identiteettiään vanhasta valamolaisesta traditiosta, jonka jatkaja on Suomessa oleva Heinäveden Valamo. Näin minä se näen.

Valamossa on aikojen saatossa ollut paljon erilaisia persoonia, joista on olemassa suuri määrä ns. juttuja. Joitakin näistä tarinoista on päätynyt kirjoihinkin, joitakin muistelevat vielä jotkut harvat ja nekin olisi syytä kerätä talteen. Viimeisin mieleeni tuleva kirja lienee uusintapainos Sergei Bolshakoffin kirjasta "Sydämen rukous", jossa on myös KS Joensuun piispa Arsenin kirjoittama elämäkerta skeemapappismunkista, isä Mihailista. Vieraillessani nyt Valamossa kuulin tarinan munkki Mooseksesta, siviilinimeltään Mihail Anikin, joka kuoli joskus 1970-luvun puolenvälin tienoilla.

Munkki Mooseksen hauta on hieman sivussa muiden luostarin veljestön jäsenien haudoista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Munkki Mooseksesta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan hän oli joutunut vankilaan luostarissa tapahtuneesta taposta. Tuon tarinan mukaan hän olisi tappanut luostarissa siihen aikaan eläneen veljen, joka kiusasi suunnilleen kaikkia muita veljiä toimillaan. Kun joku avasi ikkunan, hän laittoi sen kiinni ja monia muita tällaisia tekoja, jotka ärsyttivät suuresti muita veljestön jäseniä. Viimein munkki Mooses sai siitä tarpeeksi ja otti käteensä kiven ja iski sillä tätä kiusaajamunkkia päähän niin, että hän kuoli. Tarkoitus ei kai ollut tapaa, mutta Mooses joutui kuitenkin vankilaan taposta ja häntä ei enää otettu takaisin luostarin veljestön jäseneksi, kun hän vapautui vankilasta. Mooses eli jossain luostarin lähistöllä erakkomajassaan ja kuoli 1974 myöhäsyksyllä. Hänet haudattiin kuitenkin luostarin hautausmaalle. Ei kuitenkaan veljestön kanssa samaan riviin, vaan lähelle Lintulan nunnien hautoja.

Tässä sitten jälleen osoitus silloisten ja nykyisten munkkien huumorintajusta, kun juttelimme asiasta tässä muutama päivä sitten Valamon veljien kanssa Trapesan terassilla - kylläkin kahvikupin ääressä. Silloin todettiin, että kyllä sitä Mooseksella tulee olemaan melkoinen yllätys Jeesuksen toisen tulemisen aikana ylösnousemuksen yhteydessä huomata, että vieressä onkin maannut vuosikausia vino pino nunnia, naisia.

Samalla totesimme, ettei noita persoonallisia munkkeja tai oikeastaan persoonallisia ihmisiäkään taideta enää valmistaa missään. Heitä saa etsimällä etsiä ja ei aina oikein löydä. Tosin mielessä on vielä joitain tällaisia, joita monet meistä olivat elämänsä aikana tavanneet. Tällaisia muistui mieleen silloin Trapesan terassilla istuessamme muiden muassa isä Akaki, yli satavuotiaaksi elänyt Valamon munkki, joka kutsuttiin 106-vuotiaana kouluun, kun tietokonejärjestelmä ei tunnistanut hänen oikeaa ikäänsä ja tietysti persoonallinen ja sanavalmis pappismunkki Efraim, jolle muuten on perustettu ihan omat Facebook-sivutkin vai onkohan se sellainen ns. suljettu ryhmä, joka juttelee isä Efraimin sanoista ja teoista Facebookissa.

Pappismunkki Efraimin haudan (vas.) vierellä lepää pitkäaikainen kuuliaisuusveli Andrei, Konevitsan Antti.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tällaisia asioita siis tällä kertaa Valamossa. Siellä ja tietysti myös Lintulan luostarissa kannattaa muuten vierailla aina, kun siihen on mahdollisuus. Siellä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista tai ainakin mieltä rauhoittavaa ja sieltä saa useimmiten eväiksi muutakin kuin Valamon viinipullon. Sieltä saa halutessaan mukaansa rauhallisen mielen ja hyvän olon, kunhan vain osaa ne sieltäkin etsiä.

HAP
happy