74. Puuttuva teologinen sivistys

Jokin aika sitten lukemani uutinen poliitikko Timo Soinista sai minut pohtimaan jälleen ihmisluontoa. Tuo uutinen kertoi siitä, että Soinia piti saattaa eduskuntaan poliisivoimin, koska hänen henkeään uhattiin. Asian taustalla oli hänen itsensä kertoman mukaan ajatukset abortista ja feminismistä. Kohta sen jälkeen luin toisen uutisen, että toinen poliitikko, Päivi Räsänen, oli saanut pommiuhkauksen. Mikä oikein saa ihmisen uhkaamaan toisen ihmisen henkeä hänen ajattelutapansa, ajatuksiensa, vakaumuksensa vuoksi?

Minulle on aina ollut vierasta tuollainen väkivalta. Joku kysyi minulta kerran, olenko joutunut tappeluihin nuoruudessani. Vastasin, että en, koska minulla oli nuorena vikkelät jalat. Olen siis pitänyt viisaampana mennä pois väkivaltatilanteesta, kuin selvittää se nyrkein ja tappeluin. Toteutin vanhan irlantilaisen sanonnan:
"On parempi olla pelkuri minuutin, kuin kuollut lopun elämäänsä."
Silti en pidä itseäni suinkaan puhtaasti pelkurina. Jos joku pitää - se ei minua haittaa.

Tuollainen väkivaltainen ja aggressiivinen suhtautuminen toisinajatteleviin lienee ollut ihmiskunnan risesana aina. Historian saatossa on ollut pilvin pimein maita ja kansoja, jotka ovat sortaneet ja tuhonneet toisia, siis toisinajattelevia ja väliin sitten samoinkin ajattelevia. Näitä maita ja kansoja ja siis ihmisiäkin on vieläkin liian paljon. Ja tällaisia ihmisiä löytyy myös omasta maastamme.

Sortajat ovat ja ovat aina olleet erilaisia, kaikenlaisia ihmisiä. Tavallisia ihmisiä ja epätavallisia ihmisiä. Kotirouvista ja koti-isistä alkaen vaikka mihin. Ei heitä yleensä voi erottaa ammatin, sosiaalisen aseman tai minkään tuollaisen piirteen perusteella. Heidät tunnistaa - jos tunnistaa - tällainen tavallinen ihminen, vain aggressiivisesta käyttäytymisestä, joka ilmenee joko sanoina tai tekoina. Ja heitä tapaa kaikkialla. Joskus se on pelottavaa!

Mistä heidät tunnistaa? No - kaikkia ei edes kai voi tunnistaa. Meillä lienee vino pino esimerkkejä tällaisista piilossa olleista umpihulluista, jotka sitten ovat ottaneet aseen ja ampuneet lukuisia ihmisiä tai tehneet jotenkin muuten tuhojaan. Jotkut "avoimemmat hörhöt" sitten purkavat tuota aggressiotaan sanoin ja teoin, hyvä ettei joka paikassa ja joka hetki. Näitä kai sitten ovat nuo paljon parjattujen ja pelättyjen poliitikkojenkin uhkaajatkin. Ja ylättävää kyllä, tällaisia ihmisiä alkaa nyky-yhteiskunnassa olla runsaasti. Mistähän kaikesta se kertookaan!

Myös uskonnon piiristä löytyy noita samoja ihmisiä. Maailmalta ja myös Suomesta. Onhan uskonto erottamaton osa ihmisen jokapäiväistä elämää. Halusi ihminen niin tai ei - niin se vain on. Päivi Räsäsen uskonnolliset sanat omalle uskonnolliselle ryhmälleen - jotka kaiketi olisivat voineet ihan hyvin olla vaikka kenen luterilaisen papin sanoja - aiheuttivat hänelle maallisena poliitikkona vihavyöryn. On suuri joukko ihmisiä, jotka ajattelevat, että ihmisellä pitää olla kaksi erilaista omaatuntoa: toinen on poliittinen ja toinen uskonnollinen. Ja tietysti nämä kaksi, kuten myös heidän mielestään uskonto ja yhteiskunta, täytyy pitää erillään eikä niitä saa sekottaa. Ajatellaan, että samaan aikaan ei voi oikein olla poliitikko ja vakaumuksellinen kristitty eikä siis toimia kirkon piirissä ja maallisessa elämässä. Näin ajattelevat yllättävän ilmeisen monet. Jopa kirkon piiristä löytyy näin ajattelevia. Minusta se on kuitenkin todella kummallista ajattelua.

Voiko ihminen oikeasti elää kahdella eri omatunnolla? Voiko hän samaan aikaan noudattaa Raamatun ohjeita ja lakikirjan ohjeita? Voi. Voiko hän samaan aikaan elää kristillisten periaatteiden mukaan ja yhteiskunnan sääntöjen mukaan? Voi. Ovatko Raamattu ja Suomen laki ristiriidassa? Mielestä eivät ole. Jos olisivat, sen olisi jo joku huomannut ja kertonut. Voiko hän jakaa persoonansa kahtia: maalliseen ja kirkolliseen? Ei minun mielestäni voi, ellei ole sairas, ja mieletään jo valmiiksi jakautunut.

Mistä sitten oikein kiikastaa tämä räsäskohu? Ei minulla ole tähänkään oikeaa vastausta, kuten olen se seikan jo moneen kertaan varmaan näissä jupinoissani kirjoittanut. Kunhan taas itsekseni höpisen ja päästelen näin kesäkuumalla pahempia höyryjä ulos. Mutta mene ja tiedä, vaikka minulla  olisi kuitenkin joku oma mielipide asiaan - tähänkin asiaan.

Olen elämäni aikana joutunut toimimaan paljon entisessä leipätyössäni poliitikkojen kanssa. Suurimmaksi osaksi he olivat kuitenkin ns. pikkupoliitikkoja, kyläpoliitikkoja, vaikka aika ajoin joistain heistä aina kasvoi "broileri", oman puolueen taholta kaikilta ihmisiltä veroina kerätyillä ns. puolueen rahoilla, puoluetuilla hyvin syötetty ja aivopesty kansallisen tason poliitikko.

Työskentely tällaisten pikkupoliitikkojen kanssa ei yleensä ollut kivaa. Oli nimittäin yllättävän paljon joitain poliitikkoja, joilla tuo omatuntojakautuma oli todellista ja heidän koko toimintansa sen mukaista. Heillä ei tosin ollut Raamatun omaatuntoa ja yhteiskunnan omaatuntoa, vaan oma ja yleinen omatunto. Ja tuo oma omatunto voitti aina yleisen omantunnon näillä ihmisillä. Ei heillä muutoinkaan toiminnassaan ollut kovin kummoista tietämystä useimmista perusasioista, puhumattakaan, että olisi ollut jonkinlaista teologista osaamista eikä muuten suurempaa kristillistä vakaumustakaan. Enemmän se oli jonkinlaista sekularistista tapakristillisyyttä ja kuulumista kirkkoon tai kirkon johonkin toimielimeen lähinnä puolueen tai joidenkin oman edun tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja nämä tavoitteet olivat jossain muualla kuin ihmisten mahdollisimman laajassa pelastumisessa viimeisellä tuomiolla. Ja se pitää vielä lisätä, ettei ero tällaisten tai toisenlaisten ihmisten välillä ollut yhteydessä hänen puoluetaustaansa. Samanlaisia ihmisiä löytyi kaikista puolueista. Toisista enemmän, toisista vähemmän.

Kun mietittiin jotain tehtävää ratkaisua esimerkiksi jonkun koulun ja sen satojen oppilaiden kohdalla, tärkeimpänä syynä tällaisen poliitikon tekemään ratkaisuun ei ollut yleinen, koulun, lasten tai edes kaupunkilaisten etu ja hyvä, vaan se miten hänen tai hänen lapsensa tai sukulaisen tai sukulaisen lapsen etu päätöksen myötä toteutuu mahdollisimman hyvänä. Jos päätös ei häntä tai läheisiään suuremmin koskettanut, hän äänesti niin kuin puolue käski. Päätöksentekijänä tällainen poliitikko oli usein erittäin itsekäs ja oman edun tavoittelija. Tällaisia poliitikkoja on minun käsitykseni mukaan Suomessa kohtuullisen paljon. Ja heitä putkahtelee sitten aika ajoin ns "sopivina hetkinä" - jonkun muun mediakohun aikana ja sen siivittämännä - lehtien palstoille kalastelemaan höynäytettyjen ihmisten ääniä etenkin erilaisten vaalien lähestyessä. Kun muulloin - todellisen toiminnan sitä vaatiessa - ei ollut mitään asiallista sanottavaa, nämä tyhjät tynnyrit alkavat vaalien alla kolista ihmeellisesti.

Mutta onneksi on toki muitakin poliitikkoja - hyviä poliitikkoja, jopa kristillisestikin ajattelevia ja toimivia - ja kaikissa puolueissa eikä vain yhdessä. Tällaiset minun mittapuuni mukaiset hyvät poliitikot, hyvät ihmiset toimivat kuten ennen vanhaan oli tapana, kun valittiin kylän paras mies tai nainen kansan, oman yhteisön edustajaksi: he toimivat yhteisön hyväksi ja kaikkien parhaaksi. Kun he ennen olivat kansan edustajia, niin nyt he ovat ammatiltaan kansanedustajia, töissä eduskunnassa. Nauttivat suurta palkkaa, suurista palkankorotuksista ja pitkistä lomista. Yhteisön edustajasta on tullut yksilöjä. Minulla on ollut ilo tuntea ja tavata myös joitakin hyviä, perinteisiä kansan edustajia, joten en suinkaan ole menettänyt kaikkea toivoa poliitikkojen suhteen joidenkin broilereiden tai  illankoitossa olevien populistien takia.

Joskus muistan kuulleeni jonkun "valopään" kertoman sanonnan, että varsinkin nykyisin - taloudellisen ja älyllisen hyvinvoinnin lisääntyessä - poliittisesti maatamme ja kuntiamme johtaa älyllisesti ajatellen ja päättäjän älykkyyden mukaan mitaten, noin viiden prosentin suuruinen vähemmistö tämän älymittariston alapäästä. Mistähän lie tuollainenkin tieto peräisin? Mutta sen kyllä aikanaan huomasin, että poliitikoksi eivät todellakaan helposti hakeutuneet ne kansan parhaat osat ja osaavimmat ihmiset, vaan usein ne, joita oli potkittu päähän ja joilla meni huonosti ja jotka hakivat muutosta omaan elämäänsä - paino sanalla "omaan", ei siis oman yhteisön elämään. Heille myös politiikan mukanaan tuomat taloudelliset edut (kokouspalkkiot, matkat, ilmaiset lounaat, palkkiovirat, asema, jne.) olivat merkittävä osa jokapäiväistä oman elämän statusta ja joskus jopa tulonmuodostumista. En tiedä oikeasti, onko vielä nykyäänkin ihan noin. Siltä vain joskus silloin tuntui. Joskus siis tuntui, kun tuo "valopää" olisi ollut ehkä hieman oikeassakin.

Jos vielä palaisin noihin uskonto/politiikka-asioihin. Luin juuri eräästä poliittisesti asioiden valtakunnallisessa keskiössä olevan henkilön mielipidekirjoituksesta mielenkiintoisen sitaatin, jonka oli kirjoittanut professori, dosentti, filosofian tohtori, varatuomari, kirjailija ja suomentaja Jukka Kemppinen. Hän on tuon poliitikon mukaan sanonut vuonna 2006 Parnasso-lehdessä sanat, jotka minustakin tuntuvat järkeviltä tämän hetkiseen uskonto/politiikka-keskusteluun liittyen. Tosin sanat ovat nyt poliitikkojen mainostamia ja kaikessa tässä nykyisessä poliittisessa median luomassa sirkuksessa ehkä hieman latistuneita. Mutta ei anneta sen haitata.

Jukka Kemppinen sanoi kuitenkin melko viisaasti ja nuo sanat sattuvat poliitikkojen lisäksi melko hyvin myös useisiin valtamedioihin ja erityisesti niiden joihinkin toimittajiin:

"Teologisen sivistyksen puute on yksi aikamme vitsauksista."

HAP
happy