73. Kuviteltuja uhkia ja todellisia mokia

Kirjailija Veikko Huovinen (1927-2009)
(Kuva Wikipedian sivuilta)

"Folke Väätäjä kantoi metsästä tullessaan olallaan kuusenlatvuksia. Talon portailta oli halkovajaan ja vanhaan navettaan parinkymmenen metrin matka. Polulleen hän rakensi latvuksista eräänlaisen suojaisan tunnelin, jota pitkin hän meni asioitaan toimittamaan. Silloinkin hän katsoi tiukasti maahan, hattu tiukasti silmille vedettynä.

Folke Väätäjällä oli tapana istua pirtin pöydän ääressä ikkunan vieressä lehtiä lueskellen tai askarrellen. Hänen päähänsä juolahti, että satelliitti kenties nappasi hänestä kuvan ikkunan läpi, lampun valo taustana. Hän laittoi pimennysverhoksi vanhan viltin.

Jos hänellä oli asiaa aittaan tai saunalle, hän piti päänsä päällä punaisenkirjavaa sateenvarjoa, vaikka pakkasta oli neljäkymmentä astetta ja ilma oli kuivinta lajia, mitä toivoa saattaa."

Näin kirjoitti mainio Veikko Huovinen novellissaan "Hän salasi identiiteettinsä" kirjassa "Ympäristöministeri. Ekotarinoita" jo vuosia, vuosia sitten. Taisi olla 1982 eli yli 30 vuotta sitten. Heh!

Viime aikoina on jälleen kohistu maailmalla urkinnasta, nyt digitaalisesta urkinnasta. Meidänkin kylän mummot ovat olleet huolissaan, josko amerikkalaiset saavat selville heidän salaisen kakkureseptin, joka on kulkenut suvussa äidiltä tyttärelle vuosikymmenien ajan.

Monista asioista me huolestumme ja harmittelemme kaikenlaista. Samaan aikaan nuo folket, mummot tai suurin osa meistäkään ei kuitenkaan suuremmin murehdi niistä lukuisista hölösuista, jotka kaikkialla ja etenkin täällä digitaalisessa maailmassa laukovat puskista mitä törkeimpiä hävyttömyyksiä kanssaihmisistään. Sehän on sitä sananvapautta, eihän siihen saa puuttua.

Itse en ihan rehellisesti oikein ymmärrä aina näitä asioiden saamia käytäntöjä ja mittasuhteita. Mitä minun teoissani, kirjoituksissani tai nettikäyttäytymisessäni olisi nyt jotain salailtavaa? Miksi sen "urkkimisesta" pitäisi huolestua. Tulee väkisin tunne ihmisten kaksinaamaisuudesta ja jostain "salaisesta elämästä netissä tai jossain", minkä paljastumista he sitten pelkäävät kohistessaan urkinnan laajuudesta ja sen kohdistumisesta muka itseensä ja omiin tekemisiin. Onko heillä siis ihan oikeasti jotain pelättävää, jotain sellaista merkittävää salattavaa, joista naapurit eivät tiedä mitään.

Ymmärrän kyllä, että joillain tahoilla - valtioilla, puolustusvoimilla, liikeyrityksillä, jne. - on paljonkin salailtavaa ja ihan varmaan syystä. Kyseessähän saattaa olla valtion turvallisuus, liikesalaisuudet, mitä niitä nyt kaikkea onkaan. Mutta eikö silloin näillä tahoilla ole tavoite hoitaa asia kuntoon, tehdä yhteyksistään niin varmoja, ettei niitä päästä ulkopuolelta lukemaan ja tutkimaan. Jos ajattelisin hetkenkään, ettei esimerkiksi pankkini hoida tuota asiaa kunnolla, jättäisin kyllä pikaisesti nettipankin. Mutta uskon, että se hoitaa asian parhaalla mahdollisella tavalla. Ja jos joku menee metsään, minä en siitä vastaa, vaan pankki.

Minusta tässä urkintakohussa ja pelottelussa on menty liian pitkälle, kun jälleen kerran korostetaan jonkun toisen tärkeän asian tiimoilla absoluuttista ja puhtaaksiviljeltyä yksilöllisyyttä ja vapautta, mutta unohdetaan samalla, että kyse saattaakin toisella tavalla ajatellen olla juuri vapaudesta ja turvallisuudesta. Siis mahdollisuudesta elää vapaassa ja turvallisessa maassa. Aina nostetaan esiin mörköjä: jospa joku käyttää asiaa väärin, toimii rikollisesti, jne. Näin toki ihan varmasti tapahtuu, mutta siihen on omat lääkkeensä. Ei silloin katkaista jalkaa, kun polveen koskee. Tutkitaan, mikä vikana ja korjataan asia polvessa.

Olen viime aikoina herkästi saanut näppylöitä näistä yksilöllisyys, liberaalisuus, tasa-arvoisuus, moninaisuus, arvottomuus, jne. jne. keskusteluista. Jos olisin maailmanlopun ennustaja, katsoisin noiden enteiden jo lähentelevän maailmanloppua ja ennustavan sitä. Mutta onneksi en ole ja saan elää yhä vapaasti hengittäen, pelkäämättä suuremmin mitään. Ja välittämättä sitten rahtuakaan noista vouhotuksista. Jätän siis muille nuo maailmanlopun ennustamiset.

Tuo netti on monella tapaa mielenkiintoinen maailma. Samaan aikaan kun toisaalla vaaditaan urkinnan lisäämistä, valvontaa, tarkkailua, samaan aikaan toisaalla vaaditaan suurta sananvapautta, muttei näköjään vastuuta. Siis niin, että kuka vaan saa sanoa mistä vaan, mitä vaan, humalassa tai selvinpäin, pöpilässä tai kotona, ilman minkäänlaista vastuuta. Huutelemalla puskista nimimerkin takaa. En tiedä onko tämä supisuomalainen ilmiö, mutta hieman siltä tuntuu. Huonon itsetunnon omaavat eivät uskalla sanoa asiaa toiselle ihmiselle päin naamaa omalla nimellä, vaan se pitää huutaa puskista nimettömänä.

Tällaisesta toiminnasta ilmenee silloin tällöin esimerkkejä ympäriltämme. Muistan eräänkin tapahtuman, jossa todella ilmeisen henkisesti sairas tyyppi aloitti valtaisan parjauskampanjan netissä toista ihmistä kohtaan. Vaihtelemalla nimimerkkiä hän keskusteli päivät pääksytysten, tuntikausia, päiväkausia itsensä kanssa. Tehtaili sadoittain vai liekö ollut tuhansittain viestejä eri nimimerkeillä ja sai jopa osan ihmisistä uskomaan sairaan asiansa perään. Syynä lienee ollut joku vanha kauna, joka kuitenkin ymmärtääkseni oli niin vähäinen laadultaan, että sen saama reaktio tuossa ihmisessä oli kyllä yllättävä. En keksi näin sivullisena muuta syytä kuin henkinen sairaus, joka sitten sai aikaan sen, mitä tapahtui ja jota selvitettiin sitten poliisienkin kanssa. Netin harhaanjohtava nimettömyys sai aikaan valtaisan, sairaalloisen voimantunteen: minä voin, minä vaikutan, olen tärkeä. Minä olen jotain.

Nyt on ilmeisesti avautumassa uudestaan "hullujen markkinat", kun eräässä suuressa ortodoksisessa asutuskeskuksessa on taas avautunut papin paikka. Saapas nähdä aktivoituvatko samat paikalliset hullut uudelleen. Jonkinlaisia merkkejä on kyllä ollut jo ilmassa eräällä näiden höperöjen suosimalla nettipalstalla, jossa he jo nyt masinoivat, kenet haluaisivat papin paikalle ja ketä mahdollisesti ei millään.

Netti voi siis olla myös vaarallinen väline vääranlaiselle vallankäytölle ja vaikuttamiselle. Ja siksi se toki välillä mietityttää ja ehkä jopa joskus pelottaa, koska me ihmiset emme kaikki ole valmiita netin tekemälle muokkaukselle. Osa meistä on joko niin hauraita, että murtuvat ja osa niin herkkiä ja hyvätahtoisia hölmöjä, että uskovat lähes kaiken, mitä tämä tuutti tuottaa. Niin ja osa sitten käyttää tätä välinettä ja noita hauraita ihmisiä omien tavoitteidensa ja mielihalujensa toteuttamisessa. Itsekin sain juuri äsken puhelimeeni tekstiviestin, jossa ilmoitettiin minun voittaneen 2 miljoonaa puntaa. Tarvitsee vain tehdä joitain pikkutoimia, niin rahat kilahtaa tililleni. Näin toimitaan, koska maailmasta löytyy ihmisiä, jotka todella uskovat tuohon hömppään ja tarttuvat siihen kiinni, jolloin rikolliset putsaavat heidän tilejään ja tekevät kaikenlaista muutakin ongelmallista. Jos viesti lähetetään miljoonalle ihmiselle ja kymmenen uskoo sen, tavoite on saavutettu.

Itse edustan kaikissa näissä nettiasioissa selkeää linjaa: kaikkien tulee esiintyä kaikkialla - niin netissä, mediassa kuin koko elämässä - vain omilla nimillään ja omana itsenään. Pseudotyypit tulee karsia pois ja nimimerkit unohtaa. Jos haluat sanoa jotain, sano se nimelläsi ja seiso sanojesi takana. Olenhan minäkin kirjoittanut nimimerkeillä ja sitä teen nytkin, mutta nimeni selviää kyllä asiayhteydestä eli jostain kohdasta tätäkin sivua. Joten nimettömänä tai nimimerkin taakse piiloutuneena en esiinny enkä kirjoita.

Toisaalta siis tuo nimimerkin takana esiintyminen, sen avulla melskaaminen aiheuttaa varmaa myös tuota alussa mainitsemaani urkinnan pelkäämistä. Nythän on mahdollista, että saadaankin selville, kuka nimimerkin takana on ja siitä joutuu vastuuseen. No - voin kertoa sen tosiasian, että näinhän tapahtuu jo nytkin. Jos toimit väärin, sinut voidaan jo nyt jäljittää ja saada vastuuseen sanoistasi. Siksi on viisasta ainakin hetken miettiä - mitä sanoo - netissäkin.

Mitäs se Veikko Huovinen sitten sanoikaan identiteettitarinansa päätteeksi!

"Vain harvat näkevät eron suuren ja julman ja pienen ja leppoisan hulluuden välillä."

HAP
happy